Tuesday, July 03, 2012

Kaalilaatikkoa jaloilla

Aloitin tämän jutun kirjoittamisen, kun olin ollut hoitajan kanssa lounaalla "jonkun peruutuskäynnillä". Sainkin jälkikäteen tietää että vuoroni on nyt aloitettu - ei tarttenu oottaa puolta vuotta! Niitä paria satunnaiskertaa aiemmin ei (onneksi) hoitajan mielestä lasketa, joten aloitin 5 kertaa mahd. tiiviisti, jonka jälkeen hoitoryhmäni kanssa sovitaan jatkosta. Ai sovitaan.. ai koska nekin mua näkisi.. Lääkärini on ollut vapaalla, jonka jälkeen varauskirja on ollut niin täys ettei minulle olla edes sovittu aikaa. "Ei kannata". Kohta sairaanhoitajani menee myös lomalle, samoin lekurini, joten hoko-aika on joskus syksyllä sitten..

Jollen ole maininnut, niin jalkautuvaa ehdotettiin jo joskus.. viime vuoden puolella? Kieltäydyin ehdottomasti ajatuksen hoitajan tulosta kotiini. En näe älyllistä syytä edes selittää jotain näin absoluuttisen itsestään selvää. Maa ei kierrä Kuuta, mun kotiini ei tulla. Privaatille alueelleni, jossa minusta näkyy kaikki läpi. Salaisuuteni, ajatukseni, elintapani, sielunmaailmani, kaikki rivosti ilkoisillaan kuin kumimuruset pöytäni alla tai pyykkivuoreni kuivaustelineellä. Keväällä meni kuitenkin niin paskasti, että ei ollut enää hävittävää. Pari rohkaisua päivikseltä, ja annoin periksi. Sitten jonottelua.

Unicafe oli ihan OK paikka aloittaa, ja sanon "OK" ristiriitaisista fiiliksistä huolimatta, sillä olen nyt yli tunnin tuskailun jälkeen kyllästynyt keksimään parempaa ilmausta. Kesällä on vähemmän porukkaa, pääruoka tulee annosteltuna jolloin pöydässä voi rauhassa vääntää kättä paljonko tulee syödä. Haasteen kannalta siellä on niitä vaikeita juttuja, joihin en normaalisti koskisi: normaali lämmin ruoka, perusleipä, näkyvää rasvaa, juotava maitotuote. Potilaan täytyy huolehtia vain omista eväistään, hoitaja syö seurana makunsa mukaan samaa tai noutosalaatin, täytetyn leivän, tms. En ole pahemmin kytännyt, keskittymiseni menee niin omaan MM-suoritukseeni. Sovimme mitä otan vähän etukäteen, ja hoitaja hengailee vaivihkaa jonossa, katsoen että kaikki tarvittava tulee. Ketään ei huomaa tai kiinnosta miksi ja miksi avecini on.

Toisella kerralla Unicafessa pokkani piti vielä soijamaitoa ja kikhernelevitteitä noukkiessa, mutta keittäjä-sedän ladatessa lapiolla kaalilaatikkoa lautaselle (huomatkaa 3x L) ahdistus iski pesismailalla jonnekin rintalastan alle. Sanoessani lapio, tarkoitan samannäköistä vempelettä, jolla Mäkkärissä sullotaan ranskalaisia pussiin. "Otatko puolukkahilloa?", ja jäätyneenä kuulin itseni vastaavan sairaanhoitajan silmän alla jotain myöntyvää. Toinen ämpärin kokoinen kauha, splöts, laavaa tulivuoren päälle. Unicafeuniformuinen kassatäti kysyi henkkareita, koska en omista virallista opiskelijakorttia, ja olin varma joutuneeni poliisin piilokameraan. Vihdoin vankilan ruokalan pöydässä, pari sanaa small talkia ja uskalsin ruveta itkemään. ;--)

Myöhemmin lisää.. Edessä on vielä ne kauheimmat sopimani haasteet, eli välipalaleivonnainen ja ravintolakäynti. Wish me luck!

4 comments:

  1. Hyvää työtä sinä teet Kafi. Totta kai ihmisten täytyy lomailla myös, mutta pahalta se tuntuu silloin, kun seuraukset on tälläiset; ihmisiä lykitään jonoon, kun kädet ei riitä.

    Tsemppiä vielä niihin pahempiin haasteisiin!
    <3

    ReplyDelete
  2. tsemppiä seuraaviin haasteisiin ! ♥

    ReplyDelete
  3. hyvä että saatte ne varsinaiset käynnit alotettua(:
    on kyllä niin perseestä, että aina kun jonkunlaista apua tarvii, joutuu pitkään jonoon, eikä siltikään tiedä, pääseekö ikinä sinne jonon parempaan päähän.

    ReplyDelete
  4. Sä se sitten osaat kirjoittaa omalla ihanalla tyylilläs. Tsemppiä taisteloihin! :D

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥