Monday, July 09, 2012

So ronery and sadry arone


Pelko, häpeä, syyllisyys. Ehkä eniten minua pelottaa tässä maailmassa se yksi irrationaalinen ajatus, jonka olen itse kuinka ollakaan kehittänyt. Pelkään kuollakseni että minut "hylätään". Jäätetään, dumpataan, haudataan, skipataan. Kohta 3 vuotta terapiassa, 1 1/2 tuntia viikossa viikossa, 4680 minuuttia vuodessa ja tämä on jäänyt käteen. Asia on äärettömän vaikea minulle puhua, koska en tunnista alitajuista käytöstäni. On surullista joutua tilanteisiin, jossa läheisille tai muulle hoitohenkilölle joutuu selittelemään itseään. Olen naiivi, teennäinen ja tekopyhä maalaillessani ulkopuolisen havannoin kaltaisia lauseita käytöksestäni, mutta ei ketään kiinnosta jollen kädestäpitäen tee sitä itse.

Ei soita sinä päivänä kun on yhteisiä suunnitelmia
Jättää tulematta sovittuna hetkenä
Lupaa palata asiaan ja ei vastaa ellen itse avaa suutani ensin
Mun näkemiseni siirtyy, mutta FB/Twitter/tms tulvii päivityksiä iloisista kaverien näkemisistä ja matkoista
Ei ota useamman yrityksen jälkeen takaisin yhteyttä
...ja käyttäydyn kuin kauppakeskuksessa yksin jäänyt kolmevuotias.

Reaalimaailman skenaario vähän aikaa sitten, ja instantti kognitioni:
Peruu sovitun näkemisen, väsymyksestä tai muuten vain laiskuudesta. ->

Mitä mä olen tehnyt? Oon ihan varmana tehnyt jotain, jotain vitun väärin. Olen itse väärin. Se se on, mussa on jotain vikana. Se on koska en ole yhtä laiha kuin x, yhtä luontaisesti kaunis kuin y, en iloinen ja reipas kuin z. Ruma, irstaasti lihava. Kuka nyt mua huomioisi? Kaikki ovat valehdelleet väsymystään ja menojaan, oikeasti kukaan ei vaan halua nähä mua, mutta eivät kehtaa sanoa. Miten oon kehdannu tehdä aloitteita, kun ei kukaan välitä ottaa muhunkaan yhteyttä. Ei tule tekstareita, puheluita, FB tykkäyksiä tai edes moikata. IRC:n valkoinen teksti hohtaa tyhjyyttään mustalle taustalle, mulle ei haluta sanoa mitään. Jään ulkopuolelle, en kelpaa enää, löytää jonkun toisen kuin minä.  Kiltimmän, tyylikkään, hiljaisen ja mielenkiintoisen. Parempia kavereita, ystäviä ja rakastettuja. Aivan varmana sellainen on jo, parempi kuin minä. Kaiken aikaa, ei vaan ole välittänyt täräyttää sitä päin naamaani. Me ei enää ikinä nähdä. Sieltä se tulee. Olisi pitänyt tajuta jo vinkistä, vitun luupää, tajuaisinpa nyt että kukaan ei kehtaa ääneen torjua kaltaistani säälittävää itkupilliä. Olisi pitäny ymmärtää jo heti ensimmäisellä kerralla. Ei tietenkään mua kukaan halua nähdä. Ei kai kukaan vapaaehtoisesti alentuisi mun tasolle. Korkeintaan säälistä tai halusta tuntea itsensä paremmaksi. Ne kaikki hymyt ja halaukset on olleet valhetta. Tyhjiä lupauksia ja olen kuvitellut kaiken. Mua ei haluta. Kukaan ei rakasta mua. Kukaan ei tule rakastamaan minua. Musta ei pidetä. Mua vihataan jo ensimmäisestä silmäyksestä, ei tarvi kurkata kuin kainaloläskeihin, pallonaamaani ja hyllyviin reisiini. Jos mua kehutaan niin sitä ei oikeasti tarkoiteta, joko ollaan hyväntahtoisesti kohteliaita luuserille tai sitten vaan ei itse tiedetä paremmasta. Miks en oo parempi? Oon aiheuttanut tämän ihan itse, syyllinen, häpeäpilkku. Mun pitäisi vain kadota, antaa maan nielaista, ettei kellekään enää olisi musta taakkaa. Olisin varmana voinut olla parempi, tehnyt enemmän, ehkä silloin olisin vielä saanut olla. Anteeksi, pyydän anteeksi, kyselen, intän, maanittelen ja väännän mitä olen taas tehnyt. Lopettaisinpa sen anteekspyytelyn, vaikka mun koko olemassaoloa pitäisi pyytää anteeksi joltain suuremmalta voimalta. Ettäs kehtaan, häiritsen tolla lailla vielä enemmän, teen itsestäni vielä vihatumman. Vitun vetkuttelia, itsekeskeinen marttyyri ja riidanhaastaja. Parennan asioita koska en pysty päästämään irti. En halua päästää irti. Läski, paska, huora. Kuole. Läimi kasvojas, hakkaa käsivarsias, viillä ohuita naruja käsivartees. Laita herrajumala nyt laastari, vitun huomionkerääjä. Tätä ei tapahtuisi jos olisin laihempi. Paska voi olla, mutta laihuus nostaa sen yläpuolelle. Jos vain olisin laihempi mua vois rakastaa. Ehkä silloin saisin anteeksi, mut otettais takaisin. Mua ei jätettäis.  Mun täytyy laihtua.


Oh, syömishäiriöpolilla sain sitten syyskuulle hokoajan. Mitähän ajatuksia tää mussa laukasi, kun hoitaja sanoi että jutellaan mun hoidon päättämisestä, siirrosta jonneki helvetinvantaan perus psykapolille. ^__^ Miten yritys puolittaa elopainoani ei ole tuntunut vuosiin näin houkuttelevalta.. Vittu nyt ahdistaa.

5 comments:

  1. Mulla on hyvin samantapaisia tunteita, jonka vuoksi en ehkä enää osaa kommunikoidakaan tai vastailla muiden viesteihin. Aina tuntuu ettei sitä kuitenkaan kiinnosta tai ettei minulla ole mitään kiinnostavaa sanottavaa jotta yrittäisin tehdä edes asian eteen mitään.. sen vuoksi näen vain yhtä henkilöä enää koska hän aikoinaan väkisinkin sai minut liikkumaan ja nyt olen kai jo riippuvainenkin hänestä. Vaikka silti on monia joita kaihoisasti tahtoisin ystävikseni, mutta aina sanon itselleni etten ole tarpeeksi jotta hän haluaisi ystävystyä kanssani.

    ReplyDelete
  2. Samat rundit miekin käyn noissa tilanteissa. Koko ajan pelko päällä siitä, että miut jätetään jonnekin paskaojaan loppuelämäksi. Ja sitten seuraavassa hetkessä onkin aivan varma siitä, että muilla olisi parempi ilman miuta. Miten tästä pääsee irti? Kun mikään vakuutteluhan ei auta, kun on varma siitä, että kuitenkin valehdellaan vain päin naamaa...

    ReplyDelete
  3. Mulla ainaki siirto psyk.polille oli ihan hyvä, vaik alussa olin ihan kauhuissani et hoito lopetettiin niine et oon toivoton kroonikko. nyt saa rauhassa parannella eikä tunnu kokoajan et kauhee kiire ja pakko äkkiä parantua ja että parantuneena vasta kirjattais ulos sh-polilta. mut se ei vaan toimi niin, sh kun on sellanen sairaus...

    toivottavasti sulla sattuu olee psyk.polilla hyvä hoitotiimi. sit jos tulee pahoja vaiheita niin sh-polille pääsee nopeestikin osasto- tai päiväosastojaksolle. kaikki tietämänsä työkalut ne on sieltä jo antanu. vaik onhan se puuduttavaa ku vaihtuu taas se hoitotiimi...

    ReplyDelete
  4. Tosi paskamaista, että joudut siirtymään, mutta älä hätäile, ei se ole kuolemantuomio :) Täällä Pirkanmaallakin selvitään hengissä, vaikka syömishäiriöiden hoidon taso on sellasta "no voisit käydä punnituksissa.. ai et haluu? no okei moi moi :)"

    ReplyDelete
  5. Pahalta tuntui lukea, sinun puolestasi ja myös koska tuntui kuin lukisin omaa tekstiäni. Olen aina varma, että muut ovat kanssani vain koska he ovat hyviä ihmisiä, eivät minun vuokseni. Jos puhun jonkun kanssa kauan, pyydän seuraavana päivänä anteeksi, koska olen ollut riesana, hän ei vain kehdannut sanoa, ettei halua enää puhua kanssani. Mietin, miksi kukaan haluaa ylipäätään olla kanssani, kun olen niin hirveä, itsekäs, mitään osaamaton.
    Paino ei kuitenkaan auta, olen ollut yli puoli vuotta sairaalassa anoreksina takia, eikä se saanut minua tuntemaan itseäni toisten silmissä yhtään paremmaksi. Itselleni saatoin sentään sanoa, että olen sentään hoikka, jos en muuta.
    Sinulle kaikkea hyvää.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥