Wednesday, August 29, 2012

Those school uniforms made a joke, made a joke of me and you


Koulu alkoi. Now I'm fucked. Menin ensimmäisenä päivänä hyvin sekaisilla fiiliksillä: Alanko itkemään kuollutta edellistä luokkatoveria? Mitä voin syödä lounaalla? Onko kursseja päällekäin? Miten järjestän aikatauluni liikkumiseen? Kuolenko aivoverenvuotoon tehdessäni rästi- ja omia kursseja yhtäaikaa?  Miten jaksan edes ensimmäisen päivän? Hajoanko hallitsemattomasta alemmuudentunteesta luokkalaisteni rinnalla?

Uusi opettaja oli helpotukseksi hyvin mukava ja rattoisa, tosin niin rattoisa että käytimme päivästä ~4h tauotta läsnäolioiden lemmikeistä, näytönsäästäjistä ja Agentsien levynkansista jauhamiseen. Miten sanoisin tämän kauniisti.. Ihan kiva, mutta ei toimi jos oma jaksaminen on yhtä katkonaista kuin kiivin lento. Olisin voinut pukeutua Monty Python-ritariksi ja karjua GET ON WITH IT! Opettaja pyysi meitä vielä esitelemään itsemme, harrastukset ja työkokemukset. Vihaan esitellä itseäni, en heti keksi margariinin jälkeen mitään kamalempaa, mutta en viitsinyt ekana päivänä riistää henkiäni post-it lapuilla viiltelemällä. Opiskelujen puolivälissä ykskaks kaikilta tulvi ammatillista työkokemusta: isoissa brändeissä, tapahtumissa, lehdissä, toimistoissa, tärkeinä assareina, johtajina ja oman yrityksen pystyyn pistäneitä (monta - enemmän kuin Prisman kassaa tuuranneita).. Jotkut kertoivat mielellään myös tarkan palkkansa. Öh. Omalla vuorollani olin jo niin lukossa että kerroin vain sprayailleeni kakkupapereita ponnekaasua sniffaillen koko elokuun.

Luulin lounaan olevan OK: aina voin pyytää salaattia ilman lihaa. Jokin suomalaisen laitosgastronomian neronleimaus oli tunkea valmisannokseen myös pastaa, mustiksi värjättyjä oliiveja ja suolakurkkuja. Yhdessä. Oliivi- ja suolakurkkuvihaajana pyysin sitten salaatin ilman niitä kaikkia. Vakiotylyt keittäjättäret varmaan nauttivat saadessaan kostoksi odotuttaa minua jonon edessä kun häpeän silmät, sormet ja tarjottimet päästäni. Ällöttävää millaista lisäaineilla kyllästettyä, tähteistä kasaan rääpittyä soossihiilarimössöä koulussani tarjotaan muihin yliopistoruokaloihin verrattuna. Pöydässä luokkalaisillani oli se sama kuka-ottaa-vähiten-jättää-eniten kilpailu kuin ennenkin, ja voitin itselleni vain itseinhoa arpomalla menenkö mukaan vai erotunko joukosta.

Löysäilyn jälkeen uusi opettaja suolsi lemmikkihymyä hymyillen ~20 projektitehtävää, vaikka pelkästään yhteen voisi helposti käyttää kokonaisen kurssin. Kotona rupesin tarkastelemaan rästieni korvaavien kurssien lukujärjestyksiä ja minun olisi pitänyt olla ekana päivänä fyysisesti läsnä kolmella eri tunnilla. Edessä odottaa myös pari vapaaehtoista viikonloppukurssia, joihin etevänä tyttönä kävin kesällä ilmoittautumassa. ^_^ Ehkä jos valehtelen tuberkuloosin tai kurkkumädän niin pääsen pois sitovasta ilmoittautumisesta? Ehkä sh-polin lääkäri voi kirjoittaa sellaisen minulle?

Anteeksi pitkä ja epämääräinen teksti, en ole taas saanut nukuttua päiviin. Olen silti toiveikas ja innostunut, koska saan etuoikeutetusti opiskella mitä minua kiinnostaa. Yhtä paljon odotan että säännöllinen päivärytmi ja liikunta auttaa ja motivoi pois bulimiasta. Ehkä selviän jos saan nukuttua ja taistelen ollakseni paikalla. Ja pakkaan omat eväät.

Saturday, August 25, 2012

I want to live where soul meets body

Pointsit jos tunnistaa otsikosta (yhden) suosikkibiisini!

Tuttujen äänessä on epäuskoa, kun kerron liikunnan ilostani. En ole koskaan ollut sporttinen tyyppi, mutta kai läppärin ääressä nuhjaava pehmiksestä haaveilijakin saa löytää uuden harrastuksen? Tahtoisin kuuluttaa kaikille miten ihana fiilis tulee kylmästä suihkusta kunnon hikoilun jälkeen, mut en halua olla ärsyttävä.

Liikuntaan liitetään kipeä sävy lehtien pursutessa motivaatiokolumneja, rasvansulatusliikkeitä tai muuta laihdutukseen/ikävään pakkoon yhdistävää. Netti tursuaa ihmisten status-päivityksiä salilla käynnistä, että mietin käydäänkö jumpala vain esittämisen ja sosiaalisen ylemmyydentunteen vuoksi? Kissakuvat, kuppikakut ja salilla käynti - pyhä teenäinen trio virtuaalikikkelin kasvatukseen. Meinasin olla avautumatta tästä, mutta avasin chatin ja *ylläri ylläri* verkkokalvoni täyttyy intensiivisen treenaamisen ja yhyy-on-flunssa-ei-salii paskanjauhannasta. Oot vain kade.

Paria kk sitten uskoin ettei liikunta palvele muuta funktiota: a) kalorien poltto b) HeiaHeia-accountien hierominen toisten naamaan. Olen aina ollut lähempänä läppärin ääressä nuhjaavaa ja pehmiksestä unelmoivaa nörttiä kuin sporttimimmiä. Teinivuosina en harrastanut vuosiin mitään, kunnes innostuin japanilaisista taistelulajeista, änkesin alaikäisenä jujutsu-kurssille ja sitä kautta toiseen budolajiin muutamiksi vuosiksi. Tykkäsin mustasta gi:stä, aseista ja tekniikoista, mutta ahdistuin koska tunsin suorituspaineita pienessä seurassa. Hidastin pariani, olin lukenut vain 2 suurmestarin kirjaa, en jaksanut käydä 6 treeneissä/vko, en kehdannut mennä leireille, enkä graduoida, joten lopetin. Syömishäiriö paheni, ja vaihdoin omasta pussista maksamani kalliit treenit kuntosalijäsenyyteen.

Sh-repertuaariini on kuulunut Farmaca Fennican oireet aasta ööhön, mutten ikinä pakko-pakkoliikkunut pomppimalla tasajalkaa neljältä aamulla. Ainakaan kotona asuessa vanhempani eivät pitäneet äkillistä uimaan/spinningiin/vihaamalle lenkille repimistäni niin minään, joten jatkoin itselleni ja hoitohenkilökunnalle inttämistä ettei näin läski laiskuri missään nimessä urheilisi - ainakaan laihtuakseen (noh, olin pian liian masentunut ja heikko niin tehdäkseni). Läpi meni, vaikka jäin 1. osastokerrallani kiinni salaa vatsalihasten vääntämisestä, ja menetin ulkoilulupani jonkun potilaan vasikoitua kirkonportaiden juoksemiseni. :--) Pakkoa ettei lihoisi, muttei pakkoliikehdintää.

Joskus viime uutena vuonna aloin kypsyttelemään ajatusta josko liikunta olisi rahanarvoinen panostus itseen. Ostin kortin mummojumppaan, mutta vaikeat kulkuyhteydet, kunnolleni liian rankat tuntivalinnat ja olemattomat suihkutilat eivät innostaneet mukaan. Säästin ja löin keväällä alennusmyynneissä melkein 2kk vuokrani verran kuntokeskuskorttiin, jossa aloitin kesäkuussa. Fiilis on ollut niin hyvä! Käyn salilla ja rentouttavissa/kevyessä jumpassa jonkun kerran viikossa. Luin jostain että liikkumisesta pitää tehdä ensin rutiinia, myöhemmin keho alkaa pyytämään sitä. Luulen saavani vähän kiinni tästä, sillä ensimmäistä kertaa elämässäni kotona lyysääminen alkaa nopeasti tuntua tunkkaiselle ja huomaan lepopäivinä haaveilevani seuraavasta kerrasta. Ei uskoisi, I know.

En varmasti sanoisi näin ellei aika olisi ollut jotenkin kypsä uudelle harrastukselle.. Samalla lailla kuin alipaino käänsi kelkkaa, aloin kiinnostumaan elämän antimista tai olemaan sosiaalisempi. En valinnut, vaan.. muutuin? Totta kai mietin yhä kaloreita, on mahdotonta heti niellä ajatusta jostain niin vieraasta kuin nauttiminen, mutta ehkä tässä on alku jollekin hyvälle?

Miten teillä? Kivaa vai kaloreiden kulutusta?

Friday, August 17, 2012

The time for sleep is now/ It's nothing to cry about


Raskas ja itkuinen olo. Tuntuu ettei tämä keho ole minun, se on jotain eri paria, vieras ja väärän lainen. Ei sillä lailla kuin Lindsay Lohanin teinikomediassa, jossa äiti ja tytär heräävät toistensa ruumiista. Ennemmin että olen itseni, mutten minä, en sillä lailla joka tuntuu omalta. Miksi muut saavat olla laihoja, mutta minä en? Tuntuukohan leikkauksesta herääminen tältä? Paitti ettei edessä odota uudet silarit, korjattu nenä tai amputaatio. Vain minä ja kuoreni, joka elää omaa elämäänsä, kontrollin ja itsekituutuksen ulottumattomissa.

"Haluan olla niin hyvä työssäni, että ulkonäkööni liittyvät asiat unohtuvat" 
-Sofi Oksanen
Kirjoitin päivyriini hyvän lainauksen, yritän sitä ajatellen päästä johonkin suuntaan elämässäni. En ole ikinä tuntenut teinitytön inhoa nenääni, hiuksiani tai luomiani kohtaan, ainoastaan ilmiselvää realistista tietoa, että olen valtavan kokoinen. Yritän päästä johonkin suuntaan elämässäni ja hyväksyä luitteni rakennetta, silmien paikkoja, lyhyitä nakkisormiani ja jos en lopeta syömistä niin tukkani on paksumpi, kuin kellään naapurin Pirkolla. Se vielä onnistuu jotenkin, sormet sentään liikuttavat kyniä ja näppistä, kasvattamalla ja lakkaamalla kynsiä voi luoda illuusion naisellisimmista käsistä.

Muuten kehoani katsoessa tunnen vain vastenmielisyyttä. Makaan jumppasalin lattialla ja ihmettelen ettei käsivarteni kyynärpäästä alaspäin ole paksummat. Ehkä ne käy. Ehkä, vaikka arvet hyppivät silmilleni kuin kiiltokuvat Tiimarin albumissa. Mutta en saa enää peukaloa ja keskisormeani hauiksen ympärille. Kelvottomat, lihavat, hyllyvät raajat. Näillä alleilla voisi lentää. Tunnin jälkeen päätän olla menemättä suihkuun, ja yritän varovasti sulautua pukukoppien sävyyn, livahtaen vieressä pukeutuvan anorektikkotädin ohitse. Miten helvetissä toi pysyy edes pystyssä. Miksi helvetissä en voi näyttää itse samalle.

Stressaa ja ahdistaa mennä reilun viikon sisällä kouluun. Hukun jo nyt rästityömärään, ja löydän itseni pupeltamasta heti stressin puristaessa kurkkua, ja sessioimasta jos tulen liian kylläiseksi. Valvon, syön, koomaan, syön, nukun, syön, repeat. Angst viil.

Olen ajatellut taas kuolemaa. Omaa, ja. Päästyäni blogin alkuaikoina opiskelemaan kävin eri luokkaa kuin nyt, ja sain kuulla yhden vanhan luokkalaiseni kuolleen tänä kesänä. Ei ehkä tunnettu kauan, hyvin tai nähty pitkään aikaan, mutta jos muistan jonkun minulle jutelleen paria tyttöä lukuunottamatta, niin hän. Koko luokka oli hautajaisissa, kukaan ei vain sattunut kertomaan minulle. Kiva tässä nyt itkeä, tietäen miten moni tuttuni käyttää aineita, tuskaisa hiljaisuus tekee kipeää.

Wednesday, August 15, 2012

Mä silmiäni usko en, kun se tyttö teki sen

Tykkään hirveästi nettimememistä, testeistä, listoista ja kyselyistä, mutta vältän viimeiseen niihin vastailua, sillä pelkään täyttäväni joka nurkan niillä jos vain uskaltaisin. Nyt unen puutteeseen laiskana ja oikeita töitä välttäen, en enää voinut vastustaa. Blogi-awardit on mulle vähän liian 2002, mutta kiitän ja vastaan pariin sellaiseen, karsien pari toistuvaa aihetta (Mira, seppä, Bubble, Pinja, kay.. jos jonkun haastetta en enää löytänyt niin laitathan uudelleen kommenttia? sori). Lopussa kysymyksiä teille!

oo1. Keneltä on viimeisin viesti kännykässäsi?
Tuntemattomalta FB-mieheltä, jonka kautta tilasin itselleni ekon ja puhtaan silikoni-lasijuomapullon.

oo2. Mielestäsi kaunein puu?
Pihlaja! Syksyisin on ihaana kävellä ja miettiä miten punaisesta painavat puut pysyvät pystyssä, ja ovatko tilhit kännissä käyneistä marjoista.

oo3. Jos saisit päivän kokeilla jotakin ammattia mikä se olisi?
Jaa, videopelimallintaja, Disney-leffojen taustamaalaaja, lavastaja, somistaja, ammattikokki, pakkaussuunnittelija.. Näitä riittää. Yleisesti ottaen olen tosi kiinnostunut, mitä eri ammattikunta/sairastaja/elämäntyylin tai -tavan edustajat tekee on daily basis.

oo4. Mitä ruoka-ainetta et voi sietää tietämättä siihen täysin syytä? Tai josta on tullut traumoja?
Kaikki mausteliemeen, -öljyyn tai etikkaan säilötyt asiat. En tiedä, lasipurkit hermostuttavat ja epäilyttävät minua. Ne saavat asiat näyttämään iljettävämmiltä kuin ovat, vaikka lasi on puhtaampi pakkausmenetelmä kuin muovit ym. Inhoan myös kiisseleitä ja ylikypsiä pakastevihanneksia, ne on sairaalaruokaa.

oo5. Lempikirjasi/kirjailija?
Tällä hetkellä Haruki Murakami. Olen lukenut nyt hänen romaanejaan muutaman putkeen, ja ne jaksavat kiehtoa olemalla yllätyksellesiä, jännittäviä, absurdeja ja toisaalta niin inhimillisiä ja kosketuksessa ihmiseen olevia. Muuten Hornbacher.

oo6. Pitkäaikaisin ystäväsi?
Olen jäänyt pois jostain, koska minulla ei ole ikinä ollut lapsuuden parasta kaveria tai niiltä ajoilta jääneitä ystäviä. n. 14-kesäisiltä ajoilta eka poikaystäväni? Eräs lapsuuden kaverini, johon hetki sitten törmäsin uudelleen ravintolapäivänä?

oo7. Onko sinulle koskaan sattunut niin ettet ole pitänyt/ymmärtänyt esim. pinnalla olleesta elokuvasta yms vaikka muut ovat? Jos on niin mistä?
Frendit (en ole ikinä pystynyt katsomaan jaksoakaan alusta loppuun), Taru sormusten herrasta, Twilight, Game of Thrones, uusi Batman jne.. Onneksi makuasiat eivät ole hävettäviä, enkä häpeä sanoa, mistä olen/en tykännyt. Ylipäätään kaikki romanttiset komediat ja keskinkertaiset fantsut menee vähän ohi.

Friday, August 10, 2012

Acqua minerale frizzante


Puuh, oma koti, kullan kalliit kissat. Reissu meni hyvin, vaikka on vaikea ikinä sanoa "hyvin", sillä pelkään kaiken positiivisuuden olevan itsepetosta. Turbulenssi saatteli koko lentomatkan, keskiyöllä Suomessa vastassa oli kaksikymmentä astetta kylmempi ilma ja armoton kaatosade. Hyvästeltyäni poikkiksen juoksin kotiin katomaan ettei kissavahtini ollut tonkinut koneeni kovalevyä, valokuvia, tallennettuja salasanoja ja blogiani sivuhistoriasta. Ei ollut. Olin saanut jotain epämääräistä kommenttia blogiin, ja vaikka tässä avoimesti selitän olleeni reissussa, en viitsisi koko maailmalle pettää alibiani.

Tokana hyppäsin kauhusta jäykkänä va'alle tsekkaamaan 2 viikon pitsapastajäätelödieetin damagea. +300g. What the fuck. Ei se voi näyttää noin vähän. Se ei ole noin vähän. Onpas, astun kummallakin jalalla monta kertaa. Ei ole. Ei ainakaan enää, kun olen tämän viikon syönyt kaksin käsin rahkaa ja salaattia laskematta/kirjoittamatta mitään. Jos iltapainoni on näillä mätöillä ton verran niin kaiken logiikan mukaan olisin laihtunut reissussa. Ehkä sittenkin tuli käveltyä tarpeeksi, vaikka toisen viikon linkkasin, sillä varpaastani lähti vaihteeksi nahka ja oli rakkoja ties mitä. Ei rakkulamäärä riitä kertomaan liikunnasta, ainoastaan erikseen suunnitellut rehkinnät lasketaan.

Jos en oikeasti lihonut, niin miksi oloni on näin suunnaton? Vatsani on kuumailmapallon ja norsun rakkauslapselta, syön turvaruokiani kuin rasvakerrosta talvihorrokseen keräävä karhu. Nukun samanlaisia määriä, aikaeroa ei ollut kuin 1h, mutten ole pystynyt maanantaista asi olemaan paria tuntia enempää pystyssä. Syön ja nukun, naama kukkii, koska kotiin tullessa stressi palasi oksentamisen muodossa välittömästi. Reissussakin ko oirehdintaa oli vain kahdesti, vaikka käytännössä elin kielletyillä ruuillani. Miksimiksimiksi ei hetken relaaminen lomalla voinut uudistaa, energisoida, kannustaa syksyyn? Paralyysi on jokaisessa raajassa, vaikka valtavat ja ehdottomat deadlinet hengittää niskaan, onnistun vain masistelemaan, syömään ja nukkumaan Masterchef Australia-maratonin lomassa. Fuuuuck.

Random rant: miksi helvetissä jokanörtin täytyy listata Feisbuukkiin joka heijaheijansa tai säälittävä kertansa salilla? Vaikka olen liikunnanvihaajien kruunaamaaton kuningatar niin en ite yksinkertaisesti kehtaa, en edes tänne, vaikka luulen vihdoin löytäneeni jonkun liikuntaharrastuksen, josta oikeasti nautin. "Melkein" yhtä paljon kuin lomalla nautituista kahveista (espresso shakerato) ja -jäätelöistäni (kirsikka, pistaasi, mustariisi+ruusu (kyllä)). Hah.

Wednesday, August 01, 2012

Ei lomaa ilman Temestaa

Mun on ollut tarkoitus monena iltana kirjoittaa jotain (lähinnä anella 'onkstän syöminen normaalii??!11), mutta eeppisen syömisen, kävelyn ja helteen uuvuttamana olen skipannut internetsit ja sammunut lakanoihin nukkumaan. En myöskään tiedä mistä aloittaa, viime viikolla olisin otsikoinut tämän "minä, sinä ja syömishäiriö (on the road)", mut nyt olen so-so.. Lapsuuteeni ei ole kuulunut sitä kanarianmatka/vuosi-standardia, joten reissuun pääseminen on harvinaista luksusta, joka saa pääni sekaisin.

Haluaisin sanoa sekaisin innosta, vapautumisesta ja uuden kokemisesta, mutta en pysty kuorruttamaan ja kultaamaan jokaista aiempaa matkakokemustani. Yksi viime vuoteni kohokohta oli tehdä eka pitkä matkani yksin, ja käytin ison osan ajasta ja budjetistani muovikassiin oksentaessa. En pysty täysillä nauttimaan edes mökkiviikonlopuista, koska ilmassa on tuskaa vanhoista syömisistä, syömättömyydestä ja lehtikasaan tyhjentymisestä. Samalla kalvaa pelko miten mokaan nyt, syönkö, lihonko, pilaanko ikuiseksi ajoiksi haaveet muutamien kilojen laihduttamisesta. Tälle kerralle en paljoa matkasuunnitelmia edes tehnyt, sillä kotona ajatukseni rajoittui pakkaanko salilenkkarit vai en.

Ensimmäiset päivät täällä jossain Etelä-Euroopassa olikin tuskaa, energiani meni itseinhoon ja stragediseen ruuan työntelyyn Poikaystävän lautaselle. En tehnyt hänen oloaan helpoksi sättimällä itseäni tai jumittamalla puoli tuntia jugurttihyllyllä. Kaupassa käynnit ym päätyi aina riitelyyn, ja kumpikin kirosi hiljaa mielessä miksi vitussa piti lähteä 2 vko:ksi jonnekin, missä ihmiset elävät cornetoilla, pitsalla ja pastalla. Kolmin, me kaksi ja syömisvammailut.

Kiitos Poikkikseni lempeyden ja huolenpidon nyt menee paremmin. Hän löytää ne oikeat sanat lohduttamaan ja jaksaa oikkujani, jotta kummallakin olisi hyvä olla. Olen niin kiitollinen ja joka kerta aidosti yllättynyt, kuinka hän osaa vetää oikeasta narusta täällä toisella puolen planeettaa. Totta kai tunnemme toisemme läpikotaisin, ja olen lievästi "yksinkertainen" tullessani jo kahvikupillisesta paremmalle tuulelle, mutta silti. Olen nauttinut ajastani - tai oikeastaan kadottanut koko ajantajun, ja tätä mulle ei käy *koskaan*. Jaksan tehdä käsittämättömän paljon, sosialisoida innostua ja rikkonut hyvin nukkumisen ennätyksen! (eli enemmän kuin 4,5h yhteeen putkeen norsuannoksella lääkkeitä).

Menen yhä kahteen suuntaan, kun luen ravintolamenua, etsin 'zucchero':a tuoteselosteista tai avaudun onko liikaa syödä jäätelöä ja riisikakkuja samana päivänä. Entä kuinka MONTA kertaa?! Haluaisin nauttia vapaasti kaikesta (ehkä/välillä), toisaalta vältellä syömistä kahvilla ja kävelyllä (varmasti). Pelkään kuollakseni lihoneeni, sillä oon vähintäänkin lämpölaajentunut valokuvissa (kiitos aurinko +33°), mutta olen pystynyt ajattelemaan muutakin kuin ruokaa. Että pysynyt järjissäni, vaikka edessä on ollut niin pizza biancoa, maistiainen juutalaisten artisokkaa kuin 2 gelatoa yhdessä päivässä. Mustariisi-ruusujäätelöä! Omnom! Liikaaliikaaliikaa!

Ehkä en mahdu lentokoneeseen, mutta jäänpä sitten tänne. Onpahan kahvi parempaa ja kupillinen 0,90€..