Saturday, August 25, 2012

I want to live where soul meets body

Pointsit jos tunnistaa otsikosta (yhden) suosikkibiisini!

Tuttujen äänessä on epäuskoa, kun kerron liikunnan ilostani. En ole koskaan ollut sporttinen tyyppi, mutta kai läppärin ääressä nuhjaava pehmiksestä haaveilijakin saa löytää uuden harrastuksen? Tahtoisin kuuluttaa kaikille miten ihana fiilis tulee kylmästä suihkusta kunnon hikoilun jälkeen, mut en halua olla ärsyttävä.

Liikuntaan liitetään kipeä sävy lehtien pursutessa motivaatiokolumneja, rasvansulatusliikkeitä tai muuta laihdutukseen/ikävään pakkoon yhdistävää. Netti tursuaa ihmisten status-päivityksiä salilla käynnistä, että mietin käydäänkö jumpala vain esittämisen ja sosiaalisen ylemmyydentunteen vuoksi? Kissakuvat, kuppikakut ja salilla käynti - pyhä teenäinen trio virtuaalikikkelin kasvatukseen. Meinasin olla avautumatta tästä, mutta avasin chatin ja *ylläri ylläri* verkkokalvoni täyttyy intensiivisen treenaamisen ja yhyy-on-flunssa-ei-salii paskanjauhannasta. Oot vain kade.

Paria kk sitten uskoin ettei liikunta palvele muuta funktiota: a) kalorien poltto b) HeiaHeia-accountien hierominen toisten naamaan. Olen aina ollut lähempänä läppärin ääressä nuhjaavaa ja pehmiksestä unelmoivaa nörttiä kuin sporttimimmiä. Teinivuosina en harrastanut vuosiin mitään, kunnes innostuin japanilaisista taistelulajeista, änkesin alaikäisenä jujutsu-kurssille ja sitä kautta toiseen budolajiin muutamiksi vuosiksi. Tykkäsin mustasta gi:stä, aseista ja tekniikoista, mutta ahdistuin koska tunsin suorituspaineita pienessä seurassa. Hidastin pariani, olin lukenut vain 2 suurmestarin kirjaa, en jaksanut käydä 6 treeneissä/vko, en kehdannut mennä leireille, enkä graduoida, joten lopetin. Syömishäiriö paheni, ja vaihdoin omasta pussista maksamani kalliit treenit kuntosalijäsenyyteen.

Sh-repertuaariini on kuulunut Farmaca Fennican oireet aasta ööhön, mutten ikinä pakko-pakkoliikkunut pomppimalla tasajalkaa neljältä aamulla. Ainakaan kotona asuessa vanhempani eivät pitäneet äkillistä uimaan/spinningiin/vihaamalle lenkille repimistäni niin minään, joten jatkoin itselleni ja hoitohenkilökunnalle inttämistä ettei näin läski laiskuri missään nimessä urheilisi - ainakaan laihtuakseen (noh, olin pian liian masentunut ja heikko niin tehdäkseni). Läpi meni, vaikka jäin 1. osastokerrallani kiinni salaa vatsalihasten vääntämisestä, ja menetin ulkoilulupani jonkun potilaan vasikoitua kirkonportaiden juoksemiseni. :--) Pakkoa ettei lihoisi, muttei pakkoliikehdintää.

Joskus viime uutena vuonna aloin kypsyttelemään ajatusta josko liikunta olisi rahanarvoinen panostus itseen. Ostin kortin mummojumppaan, mutta vaikeat kulkuyhteydet, kunnolleni liian rankat tuntivalinnat ja olemattomat suihkutilat eivät innostaneet mukaan. Säästin ja löin keväällä alennusmyynneissä melkein 2kk vuokrani verran kuntokeskuskorttiin, jossa aloitin kesäkuussa. Fiilis on ollut niin hyvä! Käyn salilla ja rentouttavissa/kevyessä jumpassa jonkun kerran viikossa. Luin jostain että liikkumisesta pitää tehdä ensin rutiinia, myöhemmin keho alkaa pyytämään sitä. Luulen saavani vähän kiinni tästä, sillä ensimmäistä kertaa elämässäni kotona lyysääminen alkaa nopeasti tuntua tunkkaiselle ja huomaan lepopäivinä haaveilevani seuraavasta kerrasta. Ei uskoisi, I know.

En varmasti sanoisi näin ellei aika olisi ollut jotenkin kypsä uudelle harrastukselle.. Samalla lailla kuin alipaino käänsi kelkkaa, aloin kiinnostumaan elämän antimista tai olemaan sosiaalisempi. En valinnut, vaan.. muutuin? Totta kai mietin yhä kaloreita, on mahdotonta heti niellä ajatusta jostain niin vieraasta kuin nauttiminen, mutta ehkä tässä on alku jollekin hyvälle?

Miten teillä? Kivaa vai kaloreiden kulutusta?

10 comments:

  1. Oikeastaan minulla alkoi lenkkeily ja lihaskuntoilu laihduttamisesta mutta "jäin koukkuun" siihen energiseen ja hyvään tunteeseen mikä tulee liikunnan jälkeen. Ymmärrän kyllä että et yritä ylpeillä eikä kannata pelkätä sitä että muut ajattelisivat niin, olet vain rehellinen siitä tunteesta miksi tykkäät urheilla!

    terr

    ReplyDelete
  2. Sekä että. Toisaalta vihaan juoksemista, toisaalta rakastan pyöräilyä. Mutta vaikka juokseminen onkin mulle ihan täyttä pakkopullaa, niin kun kerran päähän iske nalkuttava "nyt voisin käydä lenkillä" ajatus, niin lenkille on myös mentävä tai en saa rauhaa. Mitään euforiaa siitä ei seuraa, mut kärsimystä kyllä siitä jos yritän luistaa lenkistä edes kerran. Ainoastaan tosi huono sää tai kipeys saa mut jättämään homman väliin. Joten kyllä sitä kai kehokin tosiaan kaipaa.

    Oon nyt tässä alottamassa pari uutta kansalaisopiston kurssia, kuntosalitreenia ja jotain jota kutsutaan "bodyfitiksi", saa nähdä millainen euforia sieltä löytyy. Olen kyllä kateellinen niille, jotka oikeasti saavat liikunnasta iloa ja nautintoa. Itse en siihen pysty kuin pyöräillessä ja silloin taas vauhti on sellainen, ettei tule edes hiki.

    Mutta on oikeesti hienoa että oot innostunut tosta liikunnasta! Mä uskon sen tekevän sulle pelkästään hyvää. Mun omaa itsetuntoa ainakin auttaa heti, kun _tiedän_ etten ole ihan niin pahassa rapakunnossa kuin joskus aiemmin.

    ReplyDelete
  3. "Kirkonportaiden juokseminen", LOL. Taidan tietää, mistä portaista on kysymys ;o) Itse juoksin ne aina toiseen suuntaan, mutta laskeutuminen tapahtui rennosti fiilistellen. Juoksinpa kerran saletisti tärkeän näköisenä myös korolliset talvisaapikkaat jalassa ja baskeri päässä noin 25 metrin matkan puiston halki ja sain seuraavana päivänä kuulla eräältä hoitajalta hänen tulleen minua siinä vastaan. Kas, kun en huomannut, mutta parasta oli se, ettei tyyppi sanonut mitään, koska OLI JO PÄÄSSYT TÖISTÄ!!!

    Paljon zemiä harrastuksellesi joka tapauksessa! Uskon, että on ihanaa. Tämäkin perse pitäisi tässä joku päivä kiskoa huolella ylös tuolista. *Huoh*

    ReplyDelete
  4. Vihdoin uskaltaudun kommentoimaan, vaikka oon sun blogia jonkin aikaa jo lueskellut. Sori jos tulee joku kolmemetrinen kommentti.

    Liikuntainnostus kuulostaa ihan mahtavalta! On varmaan vaikea myöntää itselleen että on innostunut jostain kun sitä seuraa (ainakin mulla, ikuisella aloittajalla) pelko siitä että innostus lopahtaa ja saa taas pettyä itseensä. Mutta oot selkeesti hyvällä tiellä.

    Mun oman kokemuksen mukaan liikunnan vaikutusta mielialaan, itsetuntoon, jaksamiseen – oikeestaan vähän kaikkiin elämän osa-alueisiin, ei kannata aliarvioida. Aktiivisen liikkumisen aloittaminen muutama vuosi sitten on ollut yks suurimpia muutosvoimia mun elämässä. Pystyin pikkuhiljaa päästämään irti syömishäiriön vankiloista kun käsitys itsestä ja omista kyvyistä alkoi muotoutua paljon positiivisempaan suuntaan. Oli jännä myös tajuta ja hyväksyä, että liikkuva(kin) ihminen tarvitsee ruokaa ja se on ihan okei.

    Mulla on välillä kausia, jolloin en ehdi liikkua riittävästi ja vajoan jonkinasteiseen itseinhoon, mutta oma jaksaminen ja toimintakyky on muuttuneet sen verran tärkeiksi että en ala enää rankaista itseäni syömättämyydellä tai oksentamisella.

    Myös ihan aivokemian tasolla on jännittävää, kuinka samanlaisia tuntemuksia saa hyvän treenin jälkeen kuin ennen sai huumeista. Niitäkään en enää samalla tavalla tarvitse.

    Kuulostan varmaan ihan uskoontulleelta, mutta haluan vaan sanoa että jee, tsemppiä, mahtavaa ja ole hyvä itsellesi. :)

    Ps. Muakin rassaa heiaheia- ja muiden itsensäkohotuspäivitysten naamaanhierominen. Jossain vaiheessa halu kommentoida about jokaiseen statuspäivitykseen "kiinnostaa vitusti, kerro lisää" muuttui niin kovaksi että jätin facebookin niille jotka siitä kiksejä saavat.

    ReplyDelete
  5. Omaa turhautumista voisin tietenkin koettaa purkaa välillä vähän tervehenkisemmin, liikuntaan, ja harkitsen sitä vähintään kaksi kerta päivässä... Mutta kun en mä siitä tykkää. Koululiikunta oli yläasteella kivaa, koska meidän luokan tytöillä oli hyvä ryhmähenki ja laji vaihtui joka viikko. En jaksa käydä montaa kertaa samalla jumppatunnilla tai miettiä joka viikko etukäteen, mitä sitä nyt tällä kertaa keksisi. En ole koskaan ollut hyvä liikunnassa, mikä nostaa huomattavasti kynnystä osallistua mihinkään joukkuelajiin, kun niissä pitäisi sitten taas osata pelatakin eikä vain fiilistellä sitä, että kerrankin on kivaa. Ja nekään ei sitten enää lukiossa esimerkiksi ollut niin kivoja, kun porukka oli huomattavasti paskempi kuin yläasteella - nyt olisi varmaan vielä pahempi, kun ei tuntisi ketään niistä ihmisistä siellä tunnilla...

    ps. Heiaheia lienee palvelu ihmisille, joita kiinnostaa toisten liikuntaharrastukset, tai jotka haluavat pitää kirjaa liikkumisistaan :P (Itse käytän sitä nykyään lähinnä laskemaan pyöräilemiäni kilometrejä.) Itse en ohjaa omia heiaheiojani Facebookiin, ja olen itse estänyt fb:a myös näyttämästä muiden heiaheioja, koska ne nyt vain on kaksi erillistä palvelua kahteen eri tarkoitukseen. En ymmärrä, mikä kuukauden muoti-ilmiö on valittaa siitä, että joku käyttää palvelua, jota valittaja itse ei käyttäisi.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Noh, tämä on mun blogi nii valitan mitä tykkään - erityisessä suosiossani on pieni sarkasmi ja kaksinaamaisuus. Taidan elää niin suppeassa maailmankäsityksessä liikunnan suhteen ettei sinne mahdu vaihtoehto kiinnostua toisten harrastuksista, ainoastaan frustraatio miten blogeilla/FB/jne tahdotaan luoda lenkillä käyvä, Vuitton-bägiä käyttävä kanasalaattinen ihanneminä. ;>

      Delete
  6. Liikunta on jotenkin pelottavaa, koska siihen on niin kauan liittynyt kalorien kulutus. en uskalla alkaa tekemään mitään liian säännöllistä ja rankkaa. Olen todistanut, että kävelystäkin voi tehdä liian rankkaa kuntoon nähden ja siitä voi tulla pakkopullaa.
    Nykyään uskallan tehdä jo jotain, mutta aina tuntuu, että huijaan itseäni samalla. Puhumattakaan huolestuneista läheisistä, kun sanon meneväni kävelylle (ootsä menos _lenkille_ ja _pakkoliikkumaan_?). Kaiken lisäksi liikunnasta menee maku, kun lehdet ovat täynnä liikunnan tärkeyttä laihdutuksessa.

    Nykyisin tavoittelen lähinnä lihaksia, mutta niitä on vaikea saada ilman säännöllistä rääkkiä. Raah, mitä tässä nyt tekisi? Liikkuako vai eikö...

    ReplyDelete
  7. Molempia, haluan kuluttaa mahdollisimman paljon syömisistäni, mutta olen niin mukavuudenhaluinen etten millään harrasta sellaista liikuntaa josta en pidä.

    ReplyDelete
  8. "Kissakuvat, kuppikakut ja salilla käynti - pyhä teenäinen trio virtuaalikikkelin kasvatukseen." <-- Haha, aivan loistava lause!

    Mutta niin, asiaan. Minulle liikuntaa on ehkä sekä että. Koko elämäni liikunta on ollut vihollinen, koska olen niin HUONO ja on jäänyt traumat koulujumpasta, kai.

    Minäkin tein sama kuin sinä. Ostin jäätävän kalliin jäsenyyden kuntokeskukseen jälleen kerran, mutta sen sijaan että tekisin niin kuin aikaisemmin (paikan rankimmat tunnit--> polttavat enemmän kaloreita + syömättömyys = voimattomuus, järkyttävän paha olo, huono omatunto ja lisäsi tunne siitä, että liikunta on pahasta) olen nyt valinnut tunteja jotka tuntuvat kivoilta.
    Siis ihan aidosti, liikkuminen on tuntunut kivalta. Ja on tuntunut kivalta kun on syönyt tarpeeksi, että on pystynyt jatkamaan liikkumista pyörtyämättä. Aivan uskomatonta.

    Nykyään minulla on eri tavoite kuin ennen. Silloin oli pelkkää laihduttamista motivaattorina, mutta nyt kaipaan sitä lihasten rentoutta mitä saan treenin jälkeen.
    Kai kroppani tarvitsi sitä että olen 25-vuotiaana niin jumissa ja paskana, että on pakko tehdä asialle jotain. Tällä tavalla olenkin löytänyt motivaationi harrastaa liikuntaa miettimättä pelkkiä kaloreita.

    ReplyDelete
  9. Ahh tätä oli ihana lukea, sillä mulle on käynyt sama juttu. Oon nyt 23 ja vasta tänä vuonna oon ihan oikeasti löytänyt liikunnan ilon. Vuoden alusta liityin jäseneks erääseen kuntokeskukseen. Aluks kävin pahimmillaan jopa kymmenessä jumpassa viikossa painonpudotuksen ja lihasmassan kasvattamisen toivossa, mutta sit jossain vaiheessa aloin päästä jyvälle siitä, millaset liikuntamäärät sopii mulle. Nyt tässä on ollu melkein kolmen kuukauden tauko ylipäätään mistään liikunnasta, sillä oon ollu matkustamassa. Tällä viikolla pääsin ekaa kertaa salille ja niin hyvä olo, että itkin ja nauroin helpotuksesta. Enää ei ees haittaa se, että paino nous ton tauon aikana.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥