Sunday, September 23, 2012

Pöhnää ja luovia haaveita


Alkuviikolla en antanut pienen kurkkukivun ja pöhnän häiritä reippailuitani, mutta keskiviikkona päätin jättää vakio sykkeet-kaaakkoon-hikiliikuntani väliin. Tuntui pahalta, ihan kuin minulta olisi otettu pala pois. Käsi. Jalka. Kylkiluu? En ole vuosikausiin liikkunut kuin koneelta jääkaapille ennen tätä kesään, enkä ikinä ikinä koskaan ajatellut surevani etten pääse lyllyttelemään lölleröitäni jonnekin julkiseen tilaan. Ilonsa kullakin, mutta oma laiskaperseeni on kierinyt konfettisateessa jos on ollut tekosyy olla nousematta ylös. Nyt jännitän kuin Leijonakuningasta tapittava kakara saanko mennä huomenna pilatekseen vai en.. Vaihtaisin vilustunut/terve välitilan kraanaveden juontiin Intiassa ettei tarttisi arpoa koska on tarpeeksi kipeä-kipeä jäämään kotiin ja koska vain laiska, luuseri, failure.

Liikunnasta on tullut kurjan arkeni uusi henkireikä, odotuksen ja ilon aihe, samoin kuin lukemisesta reilu 1 1/2 vuotta sitten. Tytölle, joka ei saanut lukiossa pakollista 2 kirjaa/vuosi luettua ja lorvi liikkatunnit salin reunalla, kun kaveri söi aleksanterinleivoksia! Ylivoimaisesti rakkain asia mulle on piirtäminen, johon vähiten pystyin ~3 talvea sitten anoreksian dominoidessa elämääni. Äiti pakkasi minulle polvenkorkuiseen laukkuun kyniä osastolle, ja sinne pinkkiin laukkuun ne jäi pariksi vuodeksi. Ehkä bulimia on rujompaa ja vähätellympää sairastamista, mutta läskit on tuoneet tilalle jotain, mitä en voinut edes pienenevillä va'an lukemilla korjata. Toisaalta laihana oli kyvytön kaipaamaan ja haaveilemaan.

Piirtäminen on aina erottanut minua joukosta, ollut ystäväni jäädessäni piirien ulkopuolelle ja antanut tekohengitystä etten uppoaisi hylkiöiden harmaaseen massaan. Tie piirtäjäksi on ollut kivikkoinen - en ole koskaan niellyt olevani mitenkään lahjakas, olen tehnyt vain pirusti duunia. Mutta en tarpeeksi. Työni hajoaa helposti käsiin jollen pinnistä. Lukiosta saakka on ollut kivuliasta kavereiden ollessa ollessa järjettömän lahjakkaita, omannäköisiä ja julkisesti palvottuja. Sekä laihoja, alipainoisia tai sen rajalla. Töilleni ei tulisi 2 katsojan sijasta 10,000 kuin silloisille kavereilleni, mutta jos olisin laiha niin voitan. Ihan sama miten piirtää, pukeutuu, opiskelee, sosialisoi tai seurustelee jos on laiha, laihuus nollaa kaikki muut edut. Miten näin ilmiselvää asiaa ei kukaan psykiatri tajua? Ja mä voitin, mutta jouduin luopumaan kaikesta muusta. Mutta sillä ei ollut väliä, olinhan laihempi. En vain ikinä tarpeeksi.

En sano nyt piirtämisen aiheuttaneen sairastumistani, mutta varmasti liittyy itseäni kohtaan olevaan raakarealistisuuteen. Vuosia myöhemmin kun kaverit ovat vaihtuneet katselen heidän töitään ja suitsutusta netissä, ja mietin olisinko vähemmän väheksyttävä, irrelevantti ja inhottu jos saisin vain tasattua tilit uudelleen. Toivoisin myös osaavani valokuvata.. edes keskinkertaisesti. Sitä nyt tekee kaikki IRC-Gallerian camwhoraajista koirien ja veneiden kanssa piehtaroiviin sisustusbloggaaja-kotiäiteihin ja kanasalattiinsa tukehtuviin indiedayslaisiin, mutta silti.. Se Canonin aukkoluvun räpyttely on vain niin kivaa. Kuvaamalla, liikkumalla, soittamalla jne. voi myös viihdyttää muita paljon enemmän kuin keskinkertaisesti piirtämällä.

Millaisia harrastuksia ja haaveita teiltä löytyy? Onko ne puhtaasti omaksi iloksi vai täytyykö myös päästä näyttämään? Mitä tahtoisit tehdä jos lahjakkuus, aika tai raha ei olisi esteenä?

Wednesday, September 19, 2012

Sano jotain ettei hiljaisuus vie mukanaan


Ääneni narisee luokassa pyrkyrimäisesti keplotellen toisten piireihin, kysellen yrittäen päästä kiinni juttuihin. Mulle ei juuri tulla juttelemaan, ei sipsuteta kimpassa ruokalaan. Luokkalaiseni on mestarisuunnistajia ettei viereeni tartte istua jos muuta on tarjolla - ei väliä miten taktisesti istuudun. Haarukoiden takaa ei katsota päin, porukka lähtee suurena aaltona kuin eivät olisi huomannetkaan ja jään yksin tökkimään salaattia tai keittoani. Don't get me wrong - luokkani on mukava, luova, kiinnostava, taidokas ja hyvähenkinen, ainoastaan mä olen ostanut paluulipun ala-asteelle.

Perjantaina jälleen kerran se muotoaan suuremmaksi vaihtava pallonaama alkaa poraa. Ahdistus kiipesi USB-hiirijohtoa pitkin sormenpäihin ja kuristi kaulaani. Äkkiä ulos ja vessaan, nyyhkyttämään samanlaisilla äänimerkeillä kuin Aku Ankka-hahmot. Todellisuuteen herääminen sattuu joka kerta niin paljon: miten jäljessä, kyvytön, amatööri ja saamaton olen muihin verrattuna. Eikä kyse ole vain toisten olkapäiden takaa kurkkimisesta, vaan koulutehtävät on myös työnäytteitä porftolioon, jolla kilpaillaan haetaan harjoittelu-, vaihto-opiskelu- ja työpaikat. Samalla kun minä seikkailen kajalit naamalla käytävillä, käyn kunnioittamassa remonttiluokan mattoveistä ja haaveilemassa ruokalan käsidesiä. Helvetin ylidramatisoija et tee oikeasti mitään! Meltdownin ohella masennus harsosi ympäröivän maailman, millään ei ollut väliä, mikään ei tuntunut miltään paitsi jopa mahaani isompi kipu olemisesta.

Kyselen myös tunnilla koska talitintinaivoni vaativat rautalangasta vääntämistä ja häveliäs hiljaisuus on piirteitä, mitä kukaan ei saanut nuijittua itsepäisyyteeni tilalle lapsena. Täysin sitä vastaan että olen rakentunut itseinhon ja häpeän sirpaleista. Maanantaina eri aineen tunnilla joku kyllästyi narinaani ja tiuski kysymykseni päälle "Onko sillä nyt väliä miltä se teksti näyttää, tää on vaan yks harjotus!!" Slap in the face ja itku tulee kuin hän olisi tullut henkilökohtaisesti leipomaan naamastani kroppaani vastaavaa pullaa. Opettajan ja ryhmän kallistaessa päitään näyttöihin sniikkasin pois kuin rikollinen. Nimenomaan, mitä menit ämmä taas suutas availemaan.

En tiedä miten palaan viimeiselle tunnille tämän päivän jälkeen. Uusi ystävällinen ope vaivautui tulla kädestäpitäen jeesaamaan kurssityöni kanssa, joka kerta kajauttaen "Palataan asiaan ihan kohta, käyn eka näyttää Kafille pari juttuu! Nii auttaa Kafia!!" Pakko vielä toistaa. ^__^ Hirveän koneella junnaamisen jälkeen sanattomasti päästiin siihen, että mun on paras aloittaa alusta. En pystynyt pidättämään itkua vaikka luokkalaistytöt istuivat edessä aivan kuuloetäisyydellä ja vanhempi miesopettaja kovaan ääneen yrittää sparrata mua. Positiivisista ajatuksista, hyvistä konsepteista, mun pitäisi ehkä palata 1-2 alempiluokkaisten peruskursseille, jutella opettajien kanssa, yadda yaa.

Epätoivo saarsi, kyyneleet ja räkä ei loppunut, enkä pystynyt edes kohteliaasti nyökyttelemään päätäni, vaan annoin etten EN ENÄÄ JAKSA. Työhöni kiteytynyt itseinho, vaativuus, haaveet koulun vaihtamisesta ja ei, ei kande antaa työhöni lisäaikaa sillä pääsen kohta taas sairaalaan. Irrottelin Temestoja foliosta ja nielin alas kahvilla opettajan vieressä samalla kun edessä olevat tytöt tekevät parhaansa esittäen nauliintuneita näyttöihinsä. Paitsi ettei opettajan oktaavien takia tarvinnut olla edes kuuloetäisyydellä seuratakseen Kafi-show'ta. Joko en mene takaisin tai menen leikkiin mukaan, polvet yksinäisyydessä esittämään ettei ole mitään hätää, selkäläskien takana väistämätöntä sääliä ja halveksuntaa.

Kirjoitanko liian pitkästi?

Sano jotain, mitä vaan
(vaikken ansaitsekaan kommenttivyöryä kun en mediaseksikkäästi esittele omia kuviani tai ruokalistojani)

Wednesday, September 12, 2012

When things go wrong I seem to be bad

 Stressi, ahdistus ja bulimia on lävähtäneet naamalle kuin zombiaivot Romeron leffoissa. En pysty nukkumaan, raatelen itseni henkisesti mennäkseni aamuisin kouluun, pidätän itkua ja vieraannun maailmasta. Ruoka, syöminen, oksentaminen. Joka tunteeseen tuleva mussutus ja täyden, liian, kohtuuttomasta oksentelu. Pakko tunkea suuhun jos tunnen jotain ja jos en tunne mitään.

Jälkikäteen tarkasteltuna revin triggereitä mistä kerkeän. En syytä siitä ketään tai mitään, kunhan koetan keksiä johtopäätöksiä kipeälle käytökselleni. Bussi ajaa ohitseni, ruoka alkaa käydä mielessä. Perille päästyäni minuutilleen ajoissa ystäväni siirtää tapaamista tunnilla ja alan lampsimaan kohta jotain rahakukkarolle sopivaa syöttölää. Aika matelee, toista ei kuulu, ja viimeinen neuronini naksahtaa aivoissa, kävelen neljän eri kahvilan kautta keittojen, leipien, pehmisten ja piirakoiden läpi Kampin hiljaisimpaan paikkaan oksentamaan. Oho, väärä monen kopin naistenvessa - tätä varten on poletteja että pääsen muualle.

Lääkäri sanoi luonnehti unettomuuttani "vaikeaksi" ja määräsi parit napit lisää. Voin nyt syödä lääkkeitä jotta nukahdan, pysyisin unessa ja syödä kuitenkin herätessäni aamuyöllä. Ahmin ja oksennan mitä saan käteeni tsernobilin jäljeltä olevassa keittiössäni. Olen tällä viikolla lintsannut koulusta ruuan orjuuttaessa mieltäni. Tilini näyttää 0,14€ ja maanantaina koko viikolle ostetut safkat loppui jo eilen iltapäivällä. Mulla ei ole varaa tiskiaineeseen tai kissanruokaan, saati omaani. Jääkaapissa on pari luomukurkkua, pakastemustikoita ja misotahnaa. Kaikki kuivatut pavut, pakastimen aarteet, rappioriisit ja jauhot margariinilla olen saanut menemään. Ei sentään raakana, vielä on ultimate bulimia lowt a.k.a. ra'an taikinan ahminta vielä kokematta. En myöskään ole syönyt leipomiani keksejä, sillä Syömishäiriö Sääntö #485 on ettei saa syödä omia läskileivonnaisiaan.

En pysty lopettamaan, no wait, kroppani ei annakaan enää ruuan nousta ylös. Ja tahdon korostaa tässä uudelleen etten vieläkään osaa oksentaa ilman sormiani, hiljaa, siististi ja keijukaismaisesti. Keijukaiset my ass. Sh ei ole nätti näky kaula turvonneena, kurkku verillä, rystyset ruvilla ja naama finneillä. Pitkästä aikaa yritin tehdä ohuita punaisia nauhoja käsiini. Älä huomiohuoraa lälly, terän täytyy olla jo tylsä että uskallat edes painaa.

Ettei mene liian angstiksi tässä viime viikon ihanuudet: pidellä ystäväni vauvaa sylissä suomalaisen lonkeropornotaiteilijan tehdessä meistä karikatyyriä Lidl-paperille. Sekä 1 kunnolla nukuttu yö poikaystäväni kainalossa, 16 kcal/pala näkkärin löytö kaupasta ja uuden open pieni kehaisu piirrostaidoistani. Selvästi vain manipuloidakseen minut uskomaan että kankea, mielikuvitukseton ja nuijayksinkertainen kurssityöni olisi toteuttamisen arvoinen. Huomenna on pakko mennä kouluun, sillä sain jo henkilökohtaista meiliä miksen näkynyt tunnilla ja yritetäänhän viedä "uniikki" ja "herkullinen" konseptini loppuun. Mikä konsepti? Ai mulla??


Sh-polilta tekivät lähetteen yleispsykan puolelle "koska mulla on näin paljon muitakin ongelmia". Ja päiväosastolle, vaikka vannoin tämän jälkeen etten enää mene kun ei kelpaa. En jaksaisi enää olla olemassa. Kirjoittakaa mulle jotain kommenttia, mitä tahansa, mun mieltä lämmittäisi kuulla jos jotakuta yhä kiinnostaa ylämäkeen pulkkailu ja iljettävä eksistenssini. ^__^