Sunday, September 23, 2012

Pöhnää ja luovia haaveita


Alkuviikolla en antanut pienen kurkkukivun ja pöhnän häiritä reippailuitani, mutta keskiviikkona päätin jättää vakio sykkeet-kaaakkoon-hikiliikuntani väliin. Tuntui pahalta, ihan kuin minulta olisi otettu pala pois. Käsi. Jalka. Kylkiluu? En ole vuosikausiin liikkunut kuin koneelta jääkaapille ennen tätä kesään, enkä ikinä ikinä koskaan ajatellut surevani etten pääse lyllyttelemään lölleröitäni jonnekin julkiseen tilaan. Ilonsa kullakin, mutta oma laiskaperseeni on kierinyt konfettisateessa jos on ollut tekosyy olla nousematta ylös. Nyt jännitän kuin Leijonakuningasta tapittava kakara saanko mennä huomenna pilatekseen vai en.. Vaihtaisin vilustunut/terve välitilan kraanaveden juontiin Intiassa ettei tarttisi arpoa koska on tarpeeksi kipeä-kipeä jäämään kotiin ja koska vain laiska, luuseri, failure.

Liikunnasta on tullut kurjan arkeni uusi henkireikä, odotuksen ja ilon aihe, samoin kuin lukemisesta reilu 1 1/2 vuotta sitten. Tytölle, joka ei saanut lukiossa pakollista 2 kirjaa/vuosi luettua ja lorvi liikkatunnit salin reunalla, kun kaveri söi aleksanterinleivoksia! Ylivoimaisesti rakkain asia mulle on piirtäminen, johon vähiten pystyin ~3 talvea sitten anoreksian dominoidessa elämääni. Äiti pakkasi minulle polvenkorkuiseen laukkuun kyniä osastolle, ja sinne pinkkiin laukkuun ne jäi pariksi vuodeksi. Ehkä bulimia on rujompaa ja vähätellympää sairastamista, mutta läskit on tuoneet tilalle jotain, mitä en voinut edes pienenevillä va'an lukemilla korjata. Toisaalta laihana oli kyvytön kaipaamaan ja haaveilemaan.

Piirtäminen on aina erottanut minua joukosta, ollut ystäväni jäädessäni piirien ulkopuolelle ja antanut tekohengitystä etten uppoaisi hylkiöiden harmaaseen massaan. Tie piirtäjäksi on ollut kivikkoinen - en ole koskaan niellyt olevani mitenkään lahjakas, olen tehnyt vain pirusti duunia. Mutta en tarpeeksi. Työni hajoaa helposti käsiin jollen pinnistä. Lukiosta saakka on ollut kivuliasta kavereiden ollessa ollessa järjettömän lahjakkaita, omannäköisiä ja julkisesti palvottuja. Sekä laihoja, alipainoisia tai sen rajalla. Töilleni ei tulisi 2 katsojan sijasta 10,000 kuin silloisille kavereilleni, mutta jos olisin laiha niin voitan. Ihan sama miten piirtää, pukeutuu, opiskelee, sosialisoi tai seurustelee jos on laiha, laihuus nollaa kaikki muut edut. Miten näin ilmiselvää asiaa ei kukaan psykiatri tajua? Ja mä voitin, mutta jouduin luopumaan kaikesta muusta. Mutta sillä ei ollut väliä, olinhan laihempi. En vain ikinä tarpeeksi.

En sano nyt piirtämisen aiheuttaneen sairastumistani, mutta varmasti liittyy itseäni kohtaan olevaan raakarealistisuuteen. Vuosia myöhemmin kun kaverit ovat vaihtuneet katselen heidän töitään ja suitsutusta netissä, ja mietin olisinko vähemmän väheksyttävä, irrelevantti ja inhottu jos saisin vain tasattua tilit uudelleen. Toivoisin myös osaavani valokuvata.. edes keskinkertaisesti. Sitä nyt tekee kaikki IRC-Gallerian camwhoraajista koirien ja veneiden kanssa piehtaroiviin sisustusbloggaaja-kotiäiteihin ja kanasalattiinsa tukehtuviin indiedayslaisiin, mutta silti.. Se Canonin aukkoluvun räpyttely on vain niin kivaa. Kuvaamalla, liikkumalla, soittamalla jne. voi myös viihdyttää muita paljon enemmän kuin keskinkertaisesti piirtämällä.

Millaisia harrastuksia ja haaveita teiltä löytyy? Onko ne puhtaasti omaksi iloksi vai täytyykö myös päästä näyttämään? Mitä tahtoisit tehdä jos lahjakkuus, aika tai raha ei olisi esteenä?

10 comments:

  1. Kirjoittaminen ja valokuvaus on mun henkireikä. Valokuvaus jäi vaan vuosia sit huomattavasti vähemmälle kun keskittyminen ja luotto omiin kykyihin hupeni.

    ReplyDelete
  2. Tanssisin suuuuurille saleille. Antaisin musiikin ja liikkeen viedä mennessään. Tanssiessa pääsen omasta päästäni eroon.

    ReplyDelete
  3. mä kirjoitan. pääasiassa runoja, mutta joskus myös novelleja. onneks on halpaa (paitsi nyt kun pitäis ostaa uusi kone) ja näppärää, ei vaadi mitään hifistelyä tms.

    mutta eniten mä haluisin varmaan tanssia. tai piirtää. koska kumpaankaan mulla ei riitä lahjat. tätä kroppaa ei saa taipumaan mihinkään asentoon eikä liikkumaan mihinkään rytmiin ja mun oikea käsi ei pysty mihinkään kirjoittamista motorisesti vaativampaan. mun sisko osaa piirtää ja oon aina ollu sille niin kateellinen, kun vanhemmat ja sukulaiset ja kaikki mahdolliset ylisti sen taitoja, kun taas mun kirjottaminen oli ja pysyi salassa, mitättömänä ja merkityksettömänä. vasta kun menin kirjoittamiseen erikoistuneeseen lukioon mun "taidoista" tuli jotenkin julkisia ja tiedostettuja. mutta ei edelleenkään arvostettuja.

    ReplyDelete
  4. Voi sun tekstejä on niin ihana lukea. Kirjotat tosi taitavasti, ja kyllä pystyn mukautumaan suhun ihan täydellisesti.
    Piirtäminen on mulle kans ollut aina tärkeää, ja laulaminen ym soittaminen. Yleensä kyllä saan vaan jotkut itkupotkuraivarit kesken biisin tai piirroksen. Oh well.

    ReplyDelete
  5. Samaistun sun kirjoituksiin niin paljon, että joskus tuntuu kuin lukisi omia ajatuksia.
    Pianonsoitto ja juokseminen on minulla lähellä sydäntä. Anoreksiasta parantumisen jälkeen unelma olisi varmaankin maratonjuoksija.

    ReplyDelete
  6. mä maalaan ja piirrän, enkä osaa oikein arvioida tasoani,,.. arkailen esitellä töitäni ja ilman palautetta ei synny käsitystä omasta lahjakkuudesta,
    jos taito riittäisi, haluaisin vielä joku päivä elättää itseni kuvataiteella,,..
    tsemppiä kafi, mitä sun blogista oon nähny niin sulla on homma hanskassa

    ReplyDelete
  7. minä(kin) rakastan piirtämistä ja valokuvausta! ne on mun henkireikiä olleet ihan pienestä pitäen.

    haaveilen tulevaisuudessa kirjan kirjoittamista ja/tai kuvittavani esim. lasten kirjoja. teen tällä hetkellä myös tilaustöitä, mutta ihan pääelinkeinoksi en taiteilua edes haluaisi - pelkäisin, että siitä muodostuisi enemmänkin velvoite ja luovuus kärsisi...

    ReplyDelete
  8. kanasalaattiinsa tukehtuvat indiedayslaiset- ei millään pahalla heitä kohtaan mutta repesin. :D osuvasti sanottu, tuli heti mieleen indiedaysbloggarit salaatilla :D ei tosin ihan tukehtumaisillaan.:D
    ps. tykkään piirtää.

    ReplyDelete
  9. Tämä kommentti tulee myöhässä, niin kuin vähän kaikki tekemiseni viime aikoina. Siitä huolimatta oli tultava, koska muistin tämän tekstin olemassaolon liian hyvin ja sanomatta jääneet sanat liian hyvin.

    Alkuosa toi puhtaan ilon puolestasi. Ulkopuolisille imagoni on himoliikkuja ja raivotreenari, joskaan en taida olla mitään sinne päinkään - jotenkin heille on vaan jäänyt sellainen mielikuva, ehkä olen voivotellut liikaa ääneen kun en jaksa treenata tarpeeksi, eli sataa tuntia viikossa. Koska sitähän minä olen. Senkin jälkeen, kun ehkä enää jaksa enkä pysty, en voi sanoa etten jaksa enkä pysty. Mutta siinä alussa on ollut mukana onnistumisen tunteita, aina voi olla parempi, ja kerrankin aina voi olla parempi niin, ettei se (välttämättä) vahingoita itseä! Liikkuminenhan on hyvästä, eikö niin? Itse olen löytänyt liikunnasta jotain, jonka avulla pidän kiinni elämästä. Kaiken keskelläkään en anna itseni vajota ja kuihtua pois, koska.. sittenhän en voi enää liikkua. Ajatus kaikkien lihasten lähtemisestä on pahempi kuin ajatus kaikista näkyvistä luista luopumisesta. JA päällisin puolin mitä ovelin sala-asu, olen näennäisesti vähintäänkin superterve. Mutta jos osaa pysyä siinä kohtuudessa, niin väitän ettei ihminen voi voida hyvin ilman liikuntaa. Siksi olen aivan käsittämättömän iloinen puolestasi, että olet löytänyt sitä intoa (joskin voin varoittaa menemästä kohtuuttomuuksiin;>)

    Loppupuoli aiheutti ehkä enemmän surua. Samankaltaisia tunteita. Että mikä vie iloa siitä kiinnostuksen kohteesta, ja millä sitä riittämättömyyttä korvataan. Vaikka lopussa ei olekaan kuin häviäjiä, silti.. Siinä kohtaa näkyy se sairaus. Tuli fiilis, että jos toivoisin oikein oikein oikein kovasti, niin ehkä jossain siellä kaukana olisit itsellesi hyvä, kiltti ja lämmin!

    Kaikki loputtomat harrastukseni ovat saaneet tahran siitä, että pitää olla jotain, jotain enemmän kuin muut. Haaveilen siitä, että joskus osaisin päästää siitä irti, koska ikinä en tule olemaan parempi kuin kaikki muut. Tiedätkö, todella hyväkin on oikeasti, no todella hyvä. Olethan vielä tänä päivänäkin se ystävä itsellesi, käännät katseesi vaikka otteella leukaperistä näkemään todellisuuden ja kaiken hienon mikä sinusta syntyy. Haleja!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Olen ihan sanaton ja liikuttunut tästä viestistä ♥ Kiitos ihana chrystal!

      Delete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥