Thursday, October 25, 2012

Sana ja ajatus ruoka- ja lääkebisneksestä

Mummoni ei ymmärrä että porkkanoita voi ostaa kaupasta koska niitä kasvaa takapihalla. Ainoastaan karjalanpiirakat menee turhaksi askarteluksi, joten niitä voi napata marketin -30% hyllystä paketin pari pakkaseen. Samalla Äitini innostuu Helsingin maatilatoreista, mutta järkyttyy kun pastöroimattomasta raakamaidosta pyydetään +5€/prk, sillä lapsena samaa kamaa sai kävelemällä navettaan. Vaatimatton kotiruoka on ykskaks brändätty 'luomuksi' ja terveystrendikkääksi boutique-kamaksi, johon vain kaupunkilaisjupeilla on varaa. Miksi käsittelemätön mölö maksaa enemmän kuin Valio? Ruokavalistuneet valittavat miten ruokaan käytetään vähemmän rahaa kuin ikinä ennen, mutta samalla iltapäivälehdet uutisoivat ruuan hinnan jatkuvasta noususta. Paradoksi?

Musta on jännittävää seurata S-marketin kassalla mitä muut ihmiset tunkevat liukuhihnalle. Suurinta osaa ei mummoni varmaan tunnistaisi ruuaksi ilman vakuumipakkausta ja Atrian etikettiä. Se mistä yleensä maksamme on enemmän muunneltua maissitärkkelystä, palmuöljyä E-koodeja, jauhoa, täyteaineita ja (pumpattua) vettä kuin ravintoa. Parannu siinä sit jostain syömisvammasta ja aliravitusta kehosta, kun kaupat avautuu yhtenä label limbona. Onneksi en sentään pelkää kassatätien näkevän mitä ostan, ainoastaan lihapaketista maksaessa haluaisin alkaa ulisemaan sen olevan kissalle..

Ruoka myös maksaa, joo, mutta eniten maksaa vaiva. Maitotölkkien hinnat määrää levikki ja laatu, ja on väärä lähtökohta että jokainen kaupassakäynti on tuotemerkkien ja ravintosisällöiden muuttuva labyrintti. On silti laiskuutta sanoa ettei ole varaa terveelliseen ruokaan, sillä opiskelijakin voi ostaa luomua jos vaivautuu suunnittelemaan talouttaan ja hankintojaan (lue vaikka tästä idätysohjeeni). Jos mietitään paljonko rahaa menettää sairaspoissaololla, lääkärikäynnillä ja antibioottikuurilla niin ykskaks omaan suuhunsa panostaminen ei olekaan enää niin kallista. Samoin jos mietitään valintoja: 1) mustikoita (varvuissa roikkuvia mustia pilkkuja) saa metsästä ilmaiseksi, pakastealtaasta jo-llain eurolla nettiapteekissa mustaherkuinen VAI 2) Finrexinin (juomajauhe flunssaan, sana 'makuinen' viittaa ettei mustaherukkaa juuri ole) edullisin kilohinta on 92,60€/kg ja sisältää n. 10-35 eri ainetta joitten nimiä et osaa edes lausua. Kumman valitset?

Aina voidaan kinastella lyhyen tähtäimen "tutkimuksista" aiheuttaako lisä-, makeutus- ja täyteaineet terveyshaittoja, mutta henk. koht. mua pelkästään ällöttäisi syödä keitetyllä sian nahalla (liivate/gelatiini) hyydytettyä välipalarahkaa tai juoda cola-juomia, joiden kirpeän maku saadaan ruosteen poistoon, valkaisuun ja lannoitukseen käytetyllä aineella. Jos pelkkä greippimehu voi olla tiettyjen lääkeaineiden kanssa hengenvaarallista niin entä ne fenyylialaniinin lähteet? Löydän kriittisestä ajatuksesta perää, että ruokasuosituksemme myönteiset mielikuvat maidosta ja leivästä on agrikulttuurin, politiikan ja suomalaisen teollisuuden muovaamia, ja lääkefimojen sponssaavan terveystutkimukset (esim. uudessa Hyvä terveys-lehdessä on maidon hyötyjä käsittelevä artikkeli, jonka asiantuntija on ylläri pylläri Valiolta). Ei että käsite "tutkimuksesta" olisi mitenkään enää pätevä argumentti, ainakaan ilman selitystä ja lähdetietoja.


Toisaalta voisin mennä työntämään tikkuja superfoodapostolien kynsien alle kaikesta ruoka- ja lääketeollisuuden illuminatipropakandasta, sillä ihmisen ollessa vakavasti mielisairas ei voi aina miettiä syökö 6v. kouluttautuneen lääkärin määräämiä lääkkeitä vai keitteleekö teetä jonkun itseoppineen huuhaagurun keräämiä lahottajasienistä (pakurikääpä). Joita muuten myös saa metsästä, eikä fitnestukuista ~100€ kilohintaan. Järkevä suhtautuu kriittisesti lääkkeiden tuputtamiseen, mutta myös alternativehihhuleihin, jotka tuputtavat ryppyisten marjojen nettikauppalinkkejä mainosprovikkarahat silmissä. Joojoo, on kau-hee-ta kun on Valiot ja Atriat, mutta niin on myös muu häikäilemätön omaan taskuun pelaaminen, brändäys tai piilomainonta Jätän suosiolla ne mädän kananmunan makuiset fytoplanktonit mieluummin valaille.

Päiväosaston lopuksi vedin kotiruokailuiden suunnitteluryhmässä ripsivärit poskille ahdistuksestani syödäkö hiilaripainotteista maito- ja soijapitoista ruokavaliota sokerikuorrutteineen. Ja melkein toiset kun Poikaystävä myönsi laittaneensa suklaata päivällissoossiimme. Mutta niin kauan kun suhde ruokaan on vääristynyt niin pitää opetella syömään ateriasuunnitelman mukaisesti - jäätelövohveli-pahveleineen ja vispi-kipsipuuroineen. Yritän ehdollistaa itseni Pavlovin koiraksi hokemalla tota fraasia päivittäin kauppakassiahdistuksen iskiessä, ja jään silti arpomaan venäläistä rulettia vältettävien ruokien kanssa. Huoh.

Kirjoittaja on vaarallisia annoksia mariseva ruokavammainen ja aspartaamiaddikti wnb-viherhippi, jolle ei ole ihan sama elääkö muut pikkukivia imeskellen vai ei.

Tuesday, October 23, 2012

My universe will never be the same/ I'm glad you came

Lämmin ja suuri kiitos edelliseen angstiviestiin vastanneille. Arvostan jokaista kommenttia, ja tuntui helpottavalta ettei kaiken paskan läpi tarvitse snorklata ypöyksin. ♥


Päiväosastolla, blogeissa, vertaistuessa ja sukulaisten kanssa osaan olla tosi järkiperäinen, tsemppaava ja sanoa suorasti sairaista käyttäytymismalleista, mutta itseni kohdalla järjen ja totuuden illuusio vain katoaa. Minulla ei ole oikeutta siihen hyvään, mihin toivoisin muiden tarttuvan. Ihmisten kauniiden kasvojen takaa kiemurtelee ärsytys kaksinaamaiseen "älä tee niin kuin minä teen vaan miten minä sanon" lässytykseeni. Mieleni tekee päteä täydellä adrenaliinilla aukotonta ravitsemustietouttani, mutten ite pysty elämään eettisten aatteideni tai terveysintoiluni mukaan (ravitsemuspaatosta tulossa myöhemmin lisää).

Pari viikkoa Raviolin jauho-porkkana-soosseja kipanneena luulisi että osaisin annostella kotisafkat malliannosten mukaan, mutta astuttua flättiini kaikki mittasuhteet vääristyvät, pakopiste katoaa, ääriviivat monistuvat ja desilitran mitta ei täyty osaston soppakauhan lailla. Maailma kulkee takaperin  kuin jos yritän 2 peilin avulla suoristaa tukkaani tai kiskoa sovituskopissa mekkoa päälleni. Tiedän että selän vetoketju nousee ylös kiinni jos nostan käsivarttani, mutta takapeilistä suunnistaessa onnistun liikkumaan vain vastakkaiseen suuntaan. Veden alla ruumis on hidas ja raskas, vaikka mahdollisuus on mennä ylös tai upota alas. Olen yrittänyt ostaa ja syödä karttamiani ruoka-aineita, mutta maattuani viikon flunssassa liikkumatta milliäkään koko homma on alkanut kaduttamaan. Olen lihonut, pilalla, laittoman suuri ja tilaa vievä. 


Sairaanhoitajani sh-polilta, sekä yksityinen terapeuttini tulivat koululleni auttamaan tulevaisuuteni suunnittelussa. Jännitin hirveästi, mutta tutoriope rikkoi jään ostamalla meille koulun piikkiin kahvia ja keksejä (otin vain kahvia). 1h tapaaminen venyi ja venyi, ja vastaavalle opettajalle tuli nolosti suollettua parin viime vuoteni koko historia, jokainen tapaamisessa istunut tuntui herkistelevältä. Minä lähinnä muutuin tuoliani vasten liisteriksi kun keskustelu sateli kehuja lahjakkuudestani yms muista valkeista valheista. Opettaja yritti saada selvää miten reagoida jos minusta näkee että ahdistaa, voiko jotain sanoa, tehdä tms. Välitetäänkö musta oikeasti näin paljon? Hän välitti, tuntui välittävän niin aidosti - eikä vain siksi että 2% hakijoista pääsee sisään ja pitkä koulutus saa kiintymään oppilaihin. Suunnitelmat on nyt jotenkin näin:

— Opettajille infotaan tilanteestani, tehtäviä ei tarvitse kysyä toisilta opiskelijoilta, koska minusta ei kuulemma näy lainkaan sairauteni ja selittämättömät poissaolot saattavat yleisesti ärsyttää, sekä laskea toisten opiskelumotivaatiota.
— Teen samat kurssityömäärät tärkeimmissä aineissa pidennetyllä aikataululla, pelkiltä teoriakursseilta voin ottaa hyväksytty-arvosanan pienemmällä työmäärällä
— En mene muiden kanssa samaan aikaan harjoitteluun, vaan teen rästitöitä ym.
— Opiskeluni pidentyy, mutta tärkeintä on otta 1 asia kerrallaan etten rasitu liikaa, ja osallistumiseni katsotaan joka jakson alussa

Hävetti lähteä tapaamisesta - camoon melkein 3h ammatti-ihmiset märehtimässä näin alhaisen ihmispuolikkaan pikkuelämän säälittävästä räpeltämisestä. Pyysin lopuksi venynyttä aikataulua anteeksi ja opettaja naurahti minulle "No entä jos minä haluankin nähdä sinua?" ... Oh wow. Tapaaminen palautti mieleeni miten paljon rakastankaan kouluani, valitsemaani alaa, ja haluan 'elämältä' muutakin kuin vain laihtua. Ensimmäisenä tietysti laihtua, mutta se ei yksinään enää riitä, ei ole mulle kaikki kaikessa. (Ja tämä on isosti ja kivuliaasti myönnetty. Melkein.)

Mutta miten alati masentunut, pingviininunta nukkuva bulimikko viettää syyslomansa? Ahmien ja oksentaen tai Alan Wakea pelaten tai koulutehtäviä ahkerasti kiinni kirien. Entä sinä?

Thursday, October 18, 2012

Fathag

AHDISTAA.
(Kaameaa itsekeskeistä ulinaa tulossa.)

Ruumisinho^100+n. Luulin etten enää kapeakatseisen lapsellisesti märehtisi blogiini ruhoni yletöntä ja sairaalloista liiallisuutta, mutten nyt välitä. Se inho ja iljetys on niin iso etten pysty pitämään sitä sisälläni tai vain oireilla lievemmäksi. En voi edes käyttää sanaa "vartalo", se kuulostaa joltain vaalimisen aiheelliselta ihmisyyden jatkolta, ei mun vararasvavarastolta joka piilottelee ihon alla ja sisäelimiä kuristamassa. Sumopainijan ja minun vatsan ympärysmitalla ei ole paljoa eroa, paitsi ettei minun silava/laardi/kamara/läski/silava/valtava/rasva/liika/ylipaino/lihava -kerrosta palvota kansallisaarteena.

Voin kuvitella itseni va'alle, miten kesän ja syksyn aikana pari hassua kiloa ovat tuleet takaisin korkojen kera, kun olen sortunut lämpimiin voileipiin ja muroihin, enkä niellyt laksatiiveja joka sormelle ja edes lievästi arkiliikkunut.  Maha tursuaa fakkujen vyötärökaitaleesta ulos, napa ja jenkkakahvat painautuvat valkeasta XL t-paidastani läpi, enkä pysty olla tarttumatta niihin kynsilläni keskellä koulupäivää. Tuolini kestää juuri ja juuri ylitursuavien reisieni alla, selkäläskit painuvat rintsikoista selkänojani ylitse. Koko luokka yrittää sinnikkäästi tuijottaa eteenpäin, vaikka massani painaa ilmatilaa ja häilyy pahan presenssinä.


Olen koko viikon maannut niljakkaana porukoilla peiton räkimässä ja hikoilemalla paidan toisensa perään märäksi. Ja ei johdu siitä että on flunssa, vaan koska olet liikalihava! Neljäs päivä helvetin flunssaa ja en pääse jumppaan, en salille, en mihinkään. Tekosyitä, et ole edes tarpeeksi kipeä!! En uhraamaan lihaani liikunnan epäjumalille, pelastamaan mielenterveyttäni endorfiiniannoksilla, reippaalla illuusiolla toimintakyvykkyydestä ja pienellä lupauksella että kuluttaisin pois edes mehukeittoni kcal. Ei että sun lihkseton läski ja säälittävä räpeltäminen kuluttaisi yhtään mitään!

Tahdon vetää flunssalääkkeeni wc-pytystä alas, lähteä kesken tunnilta (paitsi etten kehtaa, ovi on luokan etuosassa ja en halua kenenkään katsovan), kävellä Prismaan ja lastata koriin kaikkea vihaamaani hiilari- ja einesmättöä, mennä kotiin, repiä rätit pois päältäni ja sessioida kunnes jokainen verisuoni naamastani on katkenut, kaulan imusolmukkeet turvonneet kuin marsulla, mahahapot hivelevät hammakiillettä ja kurkusta vuotaa verta, ja vaipua lattian läpi unohdukseen, hajoten kadota näkyvästä maailmasta. < / angst >

PS. Mikä sinua ahdistaa nyt? Kerro/avaudu jos vain jaksat, en kestä tätä päätäni yksin.

Tuesday, October 09, 2012

But I set fire to the rain, I'm glad you came

Onko raskempaa rasitetta kun:

  • illalla sänkyyn mennessä korvissa soi kovaa tyhjyys ja ahdistus rummuttaa pään verisuonten seinämiä.
  • (hyvä) biisi soi päässä, jota ei tiedä, eikä voi "kuunella pois" YouTubesta. Tai ei löydä oikeaa remixiä? Kun LesMills-jumppatunnilla ollutta soittolistaa ei löydy official saitilta? (ne ovat kaikkialla maailmassa samat samaan aikaan).
  • palatessa illalla kotiin bussilla perähikiläinen teinilauma soittaa räkä-äänisestä kännykästä laulaen ja tanssien Gangnam stylea. Op op op op–

Fiilikset on vaihdelleet tosi paljon kuolemanväsymyksestä supersosiaaliseen puheripuliin ja hymyn vääntelystä itkuun. Oireilu on päiväosastojakson myötä vähentynyt, joka tavallaan helpottaa oloani, ja taas tavallaan saa muut tunteet neuroottisen suuriksi (myös tyhjyyden tunteen). Onneksi toiset potilaat ovat avoimia, mielettömän mukavia ja puheliaita. Lappaan porkkanakastiketta porkkanaraasteella ja lämpimillä porkkanaviipaleilla lautaselleni, kertoen itselleni ravitsemusterapeutin sanoin että ensin pitää suhde ruokaan ja syömineen normalisoida, ja normalisointia on syödä leipää, salaatinkastiketta ja suklaapuffettia. Sitten kun tämä on OK niin saan sooloilla luomuviherpirtelöituhippihiilariton-meininkejä.

Lyön päivälliskeittoon muodostunutta juustokalvoa lusikalla. Nyt syö! Saat sitten myöhemmin pistellä mitä tahdot! Toinen pöydässä istuva tyttö kiillottaa margariinin veitsestä servettiin kuin murhaaja hivelee puukkoa, taittelee nopeasti handuukkinsa ja sommittelee kurkkuviipaleet strategisesti leivälle. Tekemisessä on kokemuksen makua. Herrajumala toivottavasti ei ole nähnyt multa mallia, miten noloa.. Jälkiruokana on kolmatta kertaa vispi kipsipuuroa ja hyllyvässä koostumuksessa oli jotain tuttua kuin peiliin katsomisessa. Illalla kotona koetan olla kiltisti ja mussuttaa muroja kuin lapussa lukee.

Ensi viikolla sairaanhoitaja ja Täti Terapia tulevat koululleni palaveeraamaan asioistani 2 opettajan kanssa. Kouluasioista, tosin terapeuttini ja sh-polin henkilökunta eivät ole koskaan tavanneet. Päiviksen lekuri, jota näin viimeksi kevättalvella, on puhunut verkostomiitingistä ennenkin, mutta mitään ei tapahtunut ennen kuin järjestin asian itse soittelemalla neljän eri ihmisen aikatauluja. Jännittää, mutta ehkä tästä seuraisi jotain helpotusta kouluun? Hellemmät arvosteluperusteet tai oma tahti? Dunno.

Päiviksellä ihmettelin miksi kaikki ravaavat jossain fyssariryhmissä ja en itse ole ikinä tavannut koko fysioterapeuttia. Omahoitajani tuntui vastahakoiselta ja yllättyneeltä kysyessäni saisinko ajan, ja nuhteli etten ole näyttänyt aktiivisuuttani osallistumalla rentoutusryhmiin. Koska tartten bentsoja että kestän istua siellä gregoriaanisen ulinan soidessa? Entäs sitten jos en pakkoliiku ja olen ulkomuodoltani tankista seuraava, oon silti parin vuoden niitannut about 15 pojoa BMI:ni lisää eli *ehkä* ruumiinkuvani ei ole *ihan* mitä sen pitäisi. Tänään pöydälläni oli post-it lappu ja säikähdin mitä pahaa olen taas tehnyt, mutta sain kuin sainkin ajan ensi viikolle??!!1(/#€ :---D

Onko teistä kukaan käynyt fysioterapiassa ja millä asialla? Mitä siellä konkreettisemmin tehdään tai kannattaa valmistautua puhumaan?

Wednesday, October 03, 2012

Love until we bleed then fall apart in parts

Iltapaino on 2 kg ihan liikaa. Syön porkkanoita purkin maitorahkaa ja muroja leseillä, chialla ja stevialla. Melkein kuin ateriasuunnitelmassa. Istun alas ja kauhu leijailee huoneeseen pölyisistä nurkista, ikkunanraosta, tyhjästä Läkerol-rasiasta, pesukoneen hurinasta.

Nousen, käännän TV:n päälle ja kaikessa rauhassa rahkaa ja muroja, jotain äitini pakastamaa ruokaa, raejuustoa, riisikakkuja. Pesukone linkoaa ja minä ruokaa sisältäni, lämmin aalto tuntuu varpaista sormiin, pääni kevenee, kylpyhuone kuiskii että teen oikein. Ei kelpaa, ei tarpeeksi, ei riitä, ja tuhoan suolattomat pahviriisikakkuset ties millä leivontatarvikkeiksi tarkoitetuilla päälisillä ja useamman dl sokerittomia muroja sokerittomalla mehukeitolla. Säälittävä uusintakierros, kurkustani nousee lähinnä vaaleanviolettia vettä ja pari veripisaraa kynsieni takia. Vedä yhdeksän pientä keltaista tablettia, paskatäysi suolistosi saa näyttämään vielä raskaammalta ja läskimmältä. En ota, en tahdo enää myöntää lääkärillä sortuneeni johonkin niin typerään. Valas.

Avaan aarteeni pienestä voipaperista, huomiohuoraan piirtämällä pari punaista viivaa käsivarteeni. On jotain jota osoittaa avunhuudoksi, vaikka näin ei pitänyt koskaan enää käydä. Saan olla päiväosastolla enää viikon, kaikkien muiden hoito katsotaan viikko kerrallaan, vain mulla on valmiiksi uloskirjauspäivä. Iltapainoa ei pidä laskea, mutta ylihuomenna on punnitus ja olen aivan liian paljon, melkein 3kg enemmän kuin viikko sitten salaa punnitsiessani. Tuskin erottuvasta viivasta leviävä pieni tahra on suuremmoinen, kuin mustekynä kastettuna paperille.

Ei ole tullut lähetteitä kardiologille, ei yleispsykiatrianpuolelle. En voi sietää kun ruokapöydässä joku maiskuttaa kovaan ääneen kuin lapsi, en penkillä leveneviä reisiäni, enkä ex-naapureiden rappukäytävään jättämistä matoista ja pöydästä leijuavaa kissankusen hajua. 2 viikon päästä sh-polihoitaja ja terapeuttini tulee koululle palaveeraamaan opiskeluistani.

En ymmärrä miten jaksan tätä enää yhtään, en miten uteliaisuus, rakkaus ja tunnollisuus saa mut päivästä toiseen. Pääni rakastaa ironiaa soittamalla korvissa body pump-tunin Kelly Clarksonin Strongeria. Haluan irti tästä saatanan kehostani, rasvaprosentista, elopainosta, keittiönkaapeista, vinoista ja kipeistä hampaista.

Monday, October 01, 2012

Vääntelehdintää

Maanantai, päiväosasto ja punnitus. Viikonloppuna menen huomaamatta sekaisin kauhusta, ahmin ja oksennan ahdistukseeni 3x laksayliannostuksen kera, vaikka pitäisi tehdä päinvastoin etten olisi sotanorsu seikkailulla madellessani aamulla psykiatriankeskuksen viidenteen kerrokseen. Joku hoitaja voisi vaikka puhkoa silmänsä kun strippaan vaakaa varten, yrittää harakiria punnitushuoneen post-it-lappuilla ja lyijykynillä. Toisaalta rakastan virtakatkaisimella varustettua sairaalavaakaa joka ei näytä eri lukua riippuen astuuko vasemmalla vai oikealla jalalla. Käyn kotona aamulla vessassa, punnitsen itseni alusvaatteilla ja kirjoitan luvun ylös, en ota lääkkeitäni, syö purkkaa tai juo pisaraakaan ennen punnitusrituaalia osastolla, jotta voin verrata paljonko kotivaaka valehtelee.

Näyte/punnitushuoneen ovenkahvassa on löysä tuntuma, sen täytyy olla jäänyt auki. Tulen tiistaina hyvissä ajoin paikalle, ehken tarpeeksi aikaisin, olisi vuoroni kattaa aamupalapöytä. Se oli tehty. Lupaan silti tulla auttamaan, kävisin vain ensin vessassa, vessassa jossa on sälekaihtimilla lukittu ikkuna näytehuoneeseen. Sisällä oli ihmisiä, onneksi äänet kuuluivat hyvi lasin läpi ja en kokeillut näytehuoneen ovenkahvaa. Menin vessaan ja odotin äänten katoavan, ovi oli löysällä, siis auki, en tiedä oliko tarkoituksella vai epähuomiossa. Kahden uuden potilaan pitäisi aloittaa, joten toista tultaisiin kohtapikaa punnitsemaan. Livahdin vessasta äkkiä näytehuoneeseen, va'assa oli virta eli kohta joku tulisi. Napsautin hidasteeksi lukkoa ylös, jonkun pitäisi ainakin kaivata avain esiin ja sitten olisi hyvien selitysten paikka miksi sooloilisin puolialasti "lukitussa" näytehuoneessa. Kiskoin paidan, hameen, villasukat pois ja astuin täristen va'alle. Sama lukema kuin kotona, pakko astua vielä toisella jalalla uudelleen ihan varmuuden vuoksi, just in case. En uskaltanut jäädä punnitushuoneeseen pukemaan, joten livahdin alusvaatteisillani takaisin vessaan vaikka huomasin jonkun polihoitajan jättäneen vastaanottohuoneen oven raolleen. Olin turvassa, ainoastaan näytehuoneen ovi pitäisi napsauttaa sellaiseksi kuin oli.

Olen niin sairaan kiero.

Overall hyvä olo päästä päiväosastolle. Olen toivoton, avuton ja hajalla sessiointikierteestä että otan mielelläni vastaan liimaksi sopivat perunat ja porkkanoista+korppujauhoista kasatut kasvispullerot. En tiedä miten päin olisin koulun suhteen, jään taas jälkeen ja aivokuoreni menee niin tuhannen palasiksi kiinni kirittävien töitten määrästä. En saisi olla taas poissa, enkä jäädä liikuntakiintiöstäni. Ei tosin kauheasti väliä missä möllin jos paskasti vointi estää kaiken suorittamisen suoriutumisen ja järjellisen kanssakäynnin..? En tiedä mikä on parhaakseni, enkä mikä selkärangasta tulevaa kyvyttömyyttä.