Wednesday, October 03, 2012

Love until we bleed then fall apart in parts

Iltapaino on 2 kg ihan liikaa. Syön porkkanoita purkin maitorahkaa ja muroja leseillä, chialla ja stevialla. Melkein kuin ateriasuunnitelmassa. Istun alas ja kauhu leijailee huoneeseen pölyisistä nurkista, ikkunanraosta, tyhjästä Läkerol-rasiasta, pesukoneen hurinasta.

Nousen, käännän TV:n päälle ja kaikessa rauhassa rahkaa ja muroja, jotain äitini pakastamaa ruokaa, raejuustoa, riisikakkuja. Pesukone linkoaa ja minä ruokaa sisältäni, lämmin aalto tuntuu varpaista sormiin, pääni kevenee, kylpyhuone kuiskii että teen oikein. Ei kelpaa, ei tarpeeksi, ei riitä, ja tuhoan suolattomat pahviriisikakkuset ties millä leivontatarvikkeiksi tarkoitetuilla päälisillä ja useamman dl sokerittomia muroja sokerittomalla mehukeitolla. Säälittävä uusintakierros, kurkustani nousee lähinnä vaaleanviolettia vettä ja pari veripisaraa kynsieni takia. Vedä yhdeksän pientä keltaista tablettia, paskatäysi suolistosi saa näyttämään vielä raskaammalta ja läskimmältä. En ota, en tahdo enää myöntää lääkärillä sortuneeni johonkin niin typerään. Valas.

Avaan aarteeni pienestä voipaperista, huomiohuoraan piirtämällä pari punaista viivaa käsivarteeni. On jotain jota osoittaa avunhuudoksi, vaikka näin ei pitänyt koskaan enää käydä. Saan olla päiväosastolla enää viikon, kaikkien muiden hoito katsotaan viikko kerrallaan, vain mulla on valmiiksi uloskirjauspäivä. Iltapainoa ei pidä laskea, mutta ylihuomenna on punnitus ja olen aivan liian paljon, melkein 3kg enemmän kuin viikko sitten salaa punnitsiessani. Tuskin erottuvasta viivasta leviävä pieni tahra on suuremmoinen, kuin mustekynä kastettuna paperille.

Ei ole tullut lähetteitä kardiologille, ei yleispsykiatrianpuolelle. En voi sietää kun ruokapöydässä joku maiskuttaa kovaan ääneen kuin lapsi, en penkillä leveneviä reisiäni, enkä ex-naapureiden rappukäytävään jättämistä matoista ja pöydästä leijuavaa kissankusen hajua. 2 viikon päästä sh-polihoitaja ja terapeuttini tulee koululle palaveeraamaan opiskeluistani.

En ymmärrä miten jaksan tätä enää yhtään, en miten uteliaisuus, rakkaus ja tunnollisuus saa mut päivästä toiseen. Pääni rakastaa ironiaa soittamalla korvissa body pump-tunin Kelly Clarksonin Strongeria. Haluan irti tästä saatanan kehostani, rasvaprosentista, elopainosta, keittiönkaapeista, vinoista ja kipeistä hampaista.

12 comments:

  1. Tartutit bodypumppibiisin nyt munkin päähän... vaikka olen vasta noin vähän reilu kuukauden pumppaillut, niin silti alkaa ne samat biisit osata jo ulkoa. (Plus että ne alkaa maistua jo puulta.)

    Tuntuu hassulta, kun tunnut kirjoittavan samankaltaisista tunteista mitä itsekin käy jatkuvasti läpi.

    ReplyDelete
  2. Missä sun poikaystävä on?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ei missään, tuolla "rakkaudella" viittasinkin häneen. Saan hänestä mielettömästi lohtua, tukea, iloa ja ystävyyttä, ja yhdessä ollessa asiat tuntuvatkin hetken kevyemmiltä. Yksin ollessa asiat levähtävät käsiin pahimmiten. Hän ei kuitenkaan aina voi olla minua piikomassa, eikä missään nimesä pidäkään, sillä hän on kumppanini eikä sairaanhoitajani.

      Delete
  3. Sä jaksat, aivan varmasti jaksat etkä ole todellakaan luovuttamassa tässä vaiheessa!

    ReplyDelete
  4. Ehkä se onkin sun mieli ja ajatukset mistä pitäis päästä irti, ei keho... :/

    ReplyDelete
  5. Mulla on sulle jotain pientä mun blogissani <3

    ReplyDelete
  6. Kiitos ihanasta blogista! On jotenkin niin helpottava lukea, että on myös muita, jotka kokevat tämän saman anoreksiasta bulimiaan ja sen myötä tulevaan "katkohoitoon". Ihan perseestä! Mutta olen kiitollinen, että jaksat kertoa kokemuksistasi, koska suurinosa blogeista (sh-aiheisista siis) kertoo vain anorektikoista, pitkistä hoidoista, kaikesta siitä, mikä ainakin itselleni aiheuttaa suunnatonta kateutta (vaikka ei pitäisi...).

    Toivon sulle hyvää!

    ReplyDelete
  7. Kiitos ihanasta blogista!

    Olen kiitollinen, että jaksat jakaa kokemuksiasi. Minun tarinassa on samoja piirteitä, anoreksiasta bulimiaan ja "katkohoitoon". Blogimaailmaa seuratessa (ehkä pitäisikin lopettaa...) tuntuu, että kaikki muut ovat vain alipainoisia anorektikoita pitkine hoitojaksoineen. Ja ainakin itselleni, se aiheuttaa kateutta, katkeruutta ja kaikkia muita, vähemmän mairittelevia tuntemuksia.

    Toivon sinulle hyvää!

    ReplyDelete
  8. heippa, olet varmaan saanut tällaisen jo aiemmin, mutta saat vielä kerran: tunnustuksen nimittäin! :)

    http://innocent-they-swim.blogspot.fi/2012/10/pitaa-nayttamo-suuri-valloittaa-tanssia.html

    ReplyDelete
  9. sinulle on palkinto blogissani :)

    ReplyDelete
  10. Kiitos kaikille kommenteista ja lämmittävistä tunnustuksista ♥

    ReplyDelete
  11. Sanoilla sinua heitän, vaan en sokeripaloilla. Aito musta kahvi ei sitä kaipaa.

    Tekee kipeää lukeaa päivästä toiseen jotain näin raadollista, mutta minkäs sille voin. Samaistumisen tunne on liian vahva. Vaikka sanoisivat tekevänsä kaiken parhaaksesi ja yrittävänsä vain auttaa, pakkohoito herättää siitä huolimatta ristiriitaisia tunteita. Ovatko oikeasti huolissaan, vai ajattelevatko kylmän tylysti vain omaa työllistymistään. Veikkaan sitä jälkimmäistä, ainakin ammatti-ihmisten lässyttävästä puhetavasta päätellen.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥