Wednesday, November 28, 2012

And there's no remedy for memory

Se alkoi ehkä uunijuureksissa. Olin aiemmin tässä kuussa raahautunut kuoleman väsyneenä Äidille yökylään. Äiti oli kokannut, mutta intin etten halua rasvassa lilluneita lantun ja porkkanan paloja. Yllätyksekseni hän ottaa lautaseni, latoo sille kamaa ja käskee syömään inttämisestä huolimatta. Äiti ei anoreksiasta toipuessanikaan ollut suostunut annostelemaan puolestani, vaikka miten pyysin. Laitan osan pois, taputtelen rasvat vessapaperilla, otan myöhemmin lisää. Heikko. Ahne. Tekopyhä. Valheellinen.

Jostain tuli puheeksi Lapinlahden ajat, miten ennen 1. osastoreissuani Äiti oli poliisilla uhaten tunkeutunut entiseen kämppääni, repinyt kättäni mitatakseen verenpaineen varta vasten ostamallaan laittella ja raahannut Peijakseen ottamaan labroja. Jota ei otettu. Olimme jonottaneet yli 4 tuntia. omasta mielestäni voin hyvin. "Voitko ottaa mun lapsesta edes verenpaineen? Oon ostanu mittarin, ymmärrätkö että hänen pumppunsa loppuu!" "Anoreksia ei ole päivystyksellinen asia, me ei täällä niitä hoideta" "Kyllä minä sen tiedän, mutta voitteko ottaa edes nämä labrat?" "Ai minkä takia Hyvinhän tuo pystyssä pysyy!" ... Söin omenaa ja nauroin virnun vapaat jäässä vaatekerroksieni alta. "Näytä sitä nimilappuas. [etunimi sukunimi], jos mun lapseni ei selviä huomiseen niin tämän mä muistan!"

Äiti muisti yhä. Hän kertoi miten myös isovanhempani olivat romahtamispisteessä takiani, itkunsekaisina myös Lapparin pihassa, kun olivat saaneet minut sisään ja ovet takana suljettu. tähän asti olen ollut autuaan tietämättömänä yksityiskohdista, ei että vegetaatiset aivoni olisivat pystyneet edes käsittelemään muuta kuin sairaalan leipiä ja margariineja. Isänäiti soitti kertoakseen Äidilleni: "Kafi kuolee myös". Miten helvetissä kukaan voi olla niin tahditon ilmoittaakseen 'btw ainoa lapsesi ei selviä tosta hengissä'? Eikä mun tilanne koskaan noin kriittinen ollut, en ollut edes niin laiha.

Jostain tästä lähtee riita, Äiti on niin rikki ja väsynyt ongelmiini, että tiuskimme toisille ja hän sanoo pesevänsä kätensä asioistani: henkisistä, fyysisitä, taloudellisesta. "Ota itseäs niskasta kiinni", "Toivottavasti ne potkaisee sut sieltä sh-hoidosta ulos ettet jää tohon makaamaan", "Lähde pois". Itken ja olen ihan sekaisin ja ymmälläni miten hän voi sanoa noin. Minähän yritän koko ajan. Etkä yritä, vitun läski huomiohuora keksit vain kaiken, koska et halua ottaa vastuuta itsestäsi, et kasvaa aikuiseksi. Pakkaan kamani, lyön keittiönparketille nimelläni varustetun mukin ja lampsin ulos.

Itku ei lakkaa, bussissa ventovieras herra yrittää tarjota nenäliinaa. Ripsivärit ovat valuneet leukaan asti. Soitan isälle, kysyn tuliko hän koskaan katsomaan minua Lapinlahteen? Ei. Pelkäsikö hän ikinä että kuolen? Älä nyt hassuja puhu, miten sä noin voit kuvitella! Tajuaako kukaan että mä taistelen joka päivä? Niin kuin miten? No vaikka syömällä ruisleipää! Mitä pelottavaa siinä muka on, mistä sä noita keksit? ... Mistäköhän?

Teemme äidin kanssa sovinnon, teemme aina, onhan yksinhuoltaja ja ainoa kakara olleet toisilleen aina kaikista läheisimmät. Vain Poikaystäväni on nyt lähempänä. Lähetän anteeksipyynnön ja ajatuksistani hänelle kortin ennen kuin lähden pariksi yöksi piirtämiseen liittyvälle reissulle. Matka ei mennyt ongelmitta, riitelin ystäväni kanssa mm. sairaalakuntoisena tekemistäni asioista, joita en edes muista. Joudun esiintymään lahjakkaiden ja ansioituneiden ihmisten edessä, ja alan kesken kaiken itkemään. Kotiin palattua teen tiliä Äidille kuin kakara, ja myöhemmin hän yllättäen tekstaa miten on ollut aina minusta ylpeä, koska hän "arvostaa rehellisiä, rohkeita ja aitoja ihmisiä - vain aidot ja rohkeat kykenevät itkemään". Pätispä suhun vielä.

No comments:

Post a Comment

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥