Wednesday, November 21, 2012

Jalkautuva episode II

En kirjoittanut montaa kohtausta jalkautuvasta hoidosta, mutta koin siitä olleen eniten edistystä kotiin päin. Ulkona syöminen on hiukan helpompaa, uskallan ottaa joskus muutakin kuin salaattia, ja syön kotona päivättäin edes vähän edes jotain rasvaa (hampunsiemeniä, avokadoa), kausittain olen taistellut leivän tai muun hiilarimössönkin syömisestä. Isoin muutos on ehdottomasti ollut rasvamörkö.

Jalkautuva on sh-polin uudehko hoitomuoto, jossa hoitaja tulee potilaan kanssa syömään kotiin, kouluun tai vaikka käymään kaupassa. Toivoin kevät-kesän kokeilulle toista tukevaa intervallia, mutta lupa tuli vasta nyt. Samaa hoitajaakaan ei saanut, mutta olin otettu että asioistani ylipäätään piitattiin ja sovin uuden henkilön kanssa välipalasta ja lounaasta. Ite vielä ehdotin välipalaa ja lounasta koululla, sillä ne tuntuivat sillä sekuntilla hirveimmiltä. Miksi ei haastetta jos pointti on saada epätoivoiset kotiruokailuni sujumaan? Kertoja on kuitenkin rajatusti.

H-hetken lähestyessä ajatus kävi kuristavammaksi, kelasin mielessäni tapaamishetkeä kauhulla ja pläräsin paniikissa Cafe Picnicin ja muiden mahdollisten välipalapaikkojen saitteja paniikissa. Päätin mennä äidilleni yöksi, että pääsisin aamu seiskalta body pumppiin ja skippasin koulussa lounastunnin hedelmällä ja jugurttirahkalla ollakseni valmis, puhdas ja sallittu syömään jonkun kahvileivän käkkyrän vieraan hoitajan kanssa. Iltapäivällä hoksasin katsoa kännykkääni että hoitaja oli perunut välipalatapaamisen. Ja myös lounaan seuraavalta päivältä. Gröönlannin kokoinen kokkare tipahti sydämmeltäni, seuraavaa tapaamisaikaa ei löytänyt lähiviikoille ja asia ei yllättäen enää häirinnyt lainkaan. Tuuraajaa ei saanut, sillä nyt jalkautuvan hoitajia on kai 2 vikkaria + osa-aikaista. Kuulemma ensi vuonna 6 täyspäiväistä, ehkä silloin osataan varautua ongelmatilanteisiin.

Tuli aika uusintayritykselle, tankkasin kotona aamiaisjugurttia ja torkuin pois jännitystä viime hetkeen. Hoitaja odotti koululla, ruokalassa oli ryysistä ja meluisaa, onneksi tod.näköisyys törmätä tuttuihin oli pieni itseänäisen työskentelyn päivänä. Sahasin ruokalan läpi tarkastaen turvavaihtoehdot (salaatti tai keitto), sillä sen sijaan että olisin ottanut tapaamisesta kaiken irti niin nössöys iski. Isolla n:llä. Kasvisruoka näytti houkuttelevalle, mutta koska en ole ikinä syönyt lämmintä pääruokaa koululla, ja hoitaja ei siihen yllyttänyt, niin päädyin säälittävään kirkasliemiseen kaalikeittoon. Kassalla tajusin lompakkoni jääneen kotiin ja häpeäkseni hoitaja joutui lainaamaan minulle rahaa. Ei ala hyvin.

En ottanut maitoa, en salaatinkastiketta, vain vähän tuorejuustolevitettä ja ehkä 1/3-0,5 siemenistä. Hoitaja ei toisaalta erityisesti painostanut niihinkään, ja tunsin itseni rikolliseksi syödessäni oma-aloitteisesti toista leipäviipaletta. Gluteenitonta. Hoitaja harmitteli minulle erikseen pakastimesta sulatettuja äklöjä toastiviipaleita verrattuna lämpimään uunituoreeseen normileipään, mutten uskaltanut myöntää ettei minulla ole keliakiaa. Ainoastaan wannabe-orttoreksiakia. Perunasattumat jäi myös lautaselle, eikä siitäkään tullut sanomista ennen kuin kaavin jämiäni biojäteastiaan. ^_^

Pääni rakoilee kahteen suuntaan: haloo, mihin katosi haasteet? mutta pakko noudattaa Omia Sääntöjä oli vielä vahvempi. Ateria jäi tosi kevyeksi, kotona olisin tod.näk. pistellyt paljon enemmän naamaani ja oksentanut. Epäonnistuinko? Teit hyvin, mitä vähemmän syöt niin sitä parempi. Onnistuinko? Entä se ateriasuunnitelman noudatus? Pitäisihän aikuisen ihmisen kantaa tässäkin itse vastuu syömisistään, mutta keväällä oli helpompaa kun hoitaja näki, muisti ja huomautti kaikista lipsumisyrityksistä. Ehkä ensi kerralla paremmin? Mikä on paremmin?

5 comments:

  1. Mun tekis mieli hirveesti sanoa että "senkun syöt vaan, meet vaan ja rikot ne rajas, that's it". Toi kuulostaa hirveeltä, ja pelottavinta on se, et tavallaan jopa uskon tohon. Mulla alko ja alkaa joka päivä paraneminen aina sellasesta "ihan sama, nyt lähtee, kadun myöhemmin!" -asenteesta. Ja oon saanu seurata (liian) monen läheisen syömishäiriössä saman omituisen kaavan, että saatetaan vuosikausiakin jumittaa jossain pisteessä kun uskotaan siihen että "en mä oikeesti PYSTY/en mä oikeesti HALUA" ja sit jonain päivänä alkaa pikkuhiljaa napsahteleen päässä ja rupee margariinit levittyy leivälle ja pähkinäkuoralliset meneen suuhun eikä roskikseen.

    ps. onks ihanaa ku jälleen kommapommaan? 8ei vitsi minkä sanan just keksin!! nobel mulle)

    ReplyDelete
  2. Kiitos tekstistä! Mielenkiintoista lukea sellaisen ihmisen ajatuksia, joka kiinnittää todella paljon huomiota ruokaan. Näin yksityiskohtaista "tarinaa" on jännittävä seurata! Lisää huomattavasti ymmärrystä itsellä syömishäiriöitä kohtaan tällaisen lukeminen, kun huomaa, että sairaana sitä oikeasti muistaa noin paljon yksityiskohtia päivän ruokailuista (itse "terveenä" kun ei muista oikeastaan ollenkaan mitä on päivän aikana suuhunsa laittanut). Paranemista sinne päin, ja tsemppiä (lisä)syömiseen!

    ReplyDelete
  3. Tiedän ton tunteen syömisen jälkeen. Järki sanoo miten on syönyt liian vähän mutta kukaan ei puutu siihen. Mut sit taas toisaalta oon kokenu sen paremmaks ku sen et syö "normaalisti aka liikaa" ja löytää itsensä vessasta päivän lopuksi.

    ReplyDelete
  4. Ala nyt herranjumala syömään riittävästi ja monipuolisesti! Sun kehosi on kärsinyt jo niin valtavasti sun syömishäiriösi takia! Ansaitset nyt saada vihdoinkin elää normaalia onnellista elämää, olet kärsinyt jo tarpeeksi!!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä niin komppaan tätä!! ^^

      Delete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥