Friday, November 30, 2012

Pretty picture perfect

 Vitsailin joskus miksei lääkefirmat tai kansanparantajat halua lisätä näkyvyyttään blogeissa vaikka sponssaamalla vuoden ilopillerit ja hermoloman Pohjoisnavalle. Joitain yhteydenottojani olen blogiini kyllä saanut (en tosin yllä mainituilta), mutta en ole halunnut sotkea stoorejani mihinkään. Sitten sain kuulla Adidaksen videokilpailusta, jossa voittajille on krääsän ja kunnian lisäksi photoshootti huippuvalokuvaaja Nina Merikallion kanssa. Silmiini syttyi jouluvalot, sillä Nina Merikallion duunit on ihania. Olin myös otettu yhteydenotosta että joku uskaltaa lähestyä ruokavamma- ja masennusblogia, joka ei tulvi propakandaa Louis Vuitton-bägeistä, kanasalaateista tai "Dagens" otsikoituja kuvia Lindexin sovituskopista.

<– Tutustuin Merikallion kuviin ekan kerran katsellessani Huippista ja myöhemmin jäljentelinkin päiväosastolla Merikallion muotikuvia ikivanhoista Elle-lehdistä luonnosvihkooni. Oli pelkkää sattumaa että editorialit joihin rakastuin oli saman valokuvaajan ottamia. Lukioaikoina pakenin usein todellisuutta Akateemisen lehtiosastolle, hakemaan turvaa kiiltävistä kansista, voimaa dieettijutuista ja inspiraatiota kapeista vyötäröistä. Gemma Wardin editorial tai Mario Testinon mainos niin Vogue tai Glamour pääsi kotiin. En teininä saanut kiiltokuvittaa seiniäni, joten parhaat palat pelastin muovitaskujen väliin tai liimasin päiväkirjaani kaloritaulukoiden kavereiksi.

Vanhempana pitkän haaveilun jälkeen sain oman järkkärini, Canon 400D ja päälle hyvän ja halvan 50mm f/1.8:n objektiivin. Valokuvaaminen oli osa sosialisointiani, keino pitää kiinni luovuudesta ollessani liian masentunut pitämään kynää kädessä. En pystynyt puhumaan kavereille ongelmistani, mutta pystyin ottamaan meistä kuvia kun toisilla oli suupielet tekemässäni suklaakakussa. Olin niin iso, että joka kerta va'an valehdellessa alaspäin taltioin raajani kameralle. Kuin todisteeksi: olet edelleen läski. Sairauteni muuttuessa ja painon jojoillessa hylkäsin koko härvelin, häpeä ja tuska oli tarpeeksi ilman pikselimössöä nauramassa päin naamaa. Parilta viime vuodelta musta on tuskin lainkaan kuvia, ja en tunnista kehoani uusista kuin vanhoistakaan.


Tänä päivänä valokuva on ansainnut uudelleen paikan rakkaana ja mielettömän hauskana harrastuksenani - painottaen sanaa harrastus. Tiedostan että vihkoontuhertajalle kuvaaminen on ilmaisukeinona liian korkea taiteenlaji osaakseni mitään, mutta mitä väliä jos ylipäätään kykenee nauttimaan kadottaen ajantajunsa. Toi tunne on rakkauden jälkeen toinen, mitä en ikinä halua enää ikinä menettää. Kuvauskalustoa voin tarvittaessa lainata koululta, mutta "hyviä" fotoja varten on olemassa toisiksi paras kaverini eli Photoshop. ;--) Bestiksenä on ylläri ylläri penaali ja Moleskinen vihko.

kerro missä olet saanut ajantajusi katoamaan? Onnistuuko se yhä vai onko esteenä esim. masennus?


Loppuun vielä yllä mainittu Adidaksen video, joka lorvii täs max parin pvä ajan. Paina play:ta ja katsot jos lystäät, klikkaaminen tuottaa mulle ehkä 1/3 nallekarkin. :--D

8 comments:

  1. Ennen ajantaju katosi luovien harrastusten kuten valokuvauksen, piirtämisen ja kirjoittamisen parissa. Se oli hyvä keino paeta ahdistusta ja masennusta.

    Valitettavasti masennuksen ja syömisongelmien pahetessa olen menettänyt kiinnostuksen kys. harrastuksiin eikä energia tunnu riittävän oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Toivon todella saavani tuon kyvyn nauttia harrastuksista takaisin. Elämä tuntuu niin kovin turhalta ilman niitä.

    ReplyDelete
  2. Siis, kuulostaa hienolta, mutten tajunnut :D. Siis oliko kyseessä nyt joku videokilpailu mihin osallistuit ja siis mikä nyt oli niinkuin kilpailun pointti ja mikä sinun roolisi koko puuhassa?

    ReplyDelete
    Replies
    1. He toivoivat minulta vain juttua, jossa on maininta kisasta ja video (=näkyvyyttä), muuten aiheeni oli ihan vapaa. :> Oli ollut tarkoitukseni kirjoittaa jossain välissä lisää kuvaamisesta, nii tämä oli hyvä tilaisuus.

      Delete
    2. Aa, selkis ihan kivasti :D Aika jännä, itelle joskus kun tulis vastaan niin olisin aika vihannes ku pitäis vastata.

      Delete
    3. Heh, joo, tiedän tunteen. Mut sain turhuutella valokuvaamisesta, sama se vaikkei tähän kukaan muu edes kommentoinut aiheesta. :)

      Delete
  3. Samoihin harrastuksiin turvauduin ollessani pohjalla, ennen kuin menin niin huonoon kondikseen etten niistäkään saanut enää oikein mitään iloa. Sitä huomaa miten vähemmän huonosti menee nykyään, kun lukee vanhoja koneelle tallennettuja kirjoituksia. Vaikkei nykyisessäkään jaksamisessa mitään kehuttavaa keksi, jos joku käskisi nopeesti sanomaan.

    Jäipä muuten mieleen pyörimään se, kun kerroit miten ärsyttävää on miten joku sh:sta parantunut löytääkin jälleen riemun irtokarkeista ja muista herkuista. Samaa mieltä oon kanssasi ja en tajua, miksi siitä lausahduksesta syttyi aikamoinen paskamyrsky. Ihan kuin herkkujen napsiminen muka tekee ihmisestä virallisesti parantuneen ja toisinpäin.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos kovasti ihanasta kommentista, lämmitti oikein mieltäni hankalana iltana. ♥ Minun on ollut tarkoitus lukea vanhoja tekstejäni, mutta se arveluttaa tai pelottaa hiukan, en pystynyt lukemaan mitään vanhoja lääkärinraporttejakaan. Vertaamisen vuoksi silti hyvä ajatus, en tiedä miksi ihannoin yhä anoreksia-aikojani, vaikka olin liian rikki lukemaan edes ilmaisjakelulehteä.

      Ilahduttaa että olet samalla aaltopituudella tuosta karkkijutusta. :D Jätän sen ihan omaan arvoonsa (siihen seuraavaan slaagiini asti).

      Delete
  4. On se irtokarkkien syömishehkutus välillä ärsyttävää, mutta voin kuvitella että jos niitä ei ole uskaltanut syödä esim. moneen vuoteen ja nyt pystyy eikä kuolekaan siihen, ymmärrän että se voi olla ihan hullun iso juttu. Itsellä repesi perse eeppiseen riemuun kun ensimmäisen kerran pystyin ostamaan kaupasta jotain syynäämättä raivopäisesti tuoteselosteita ja ravintosisältöjä. Se oli muistaakseni joku papusekoitus. Tsiigasin sitä vain hyllystä ja sitten nostin koriin. WTF PYSTYIN SIIHEN! Lol miten simppeli asia, mutta niin vitun vaikea.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥