Friday, February 22, 2013

Itseääntoistava postaus nyt vähän väsyttää

Moi. En ole kuollut, enkä lopettanut blogia. Oon vain tosi väsynyt, tosi blanko, en keksi kauheasti kerrottavaa. JUST KIDDIN'! Paljon sekavaa tekstiä tulossa ahead. Ensin oli ruoka ja kooma, sitten totaalimasennus. Ei surua, pelkkää tyhjää. Valvoin, katsoin nettitöllöä, yritin kuunnella äänikirjaa tai lukea tekstiä. Mikään ei rekisteröinyt. Jakso loppui stillikuvaan, ja en jaksanu nousta ylös. Jatkoin pysähtyneen TV-ruudun tuijottamista koska mitä väliä katsonko kun maali kuivuu vai kun Kiinassa vaihtuu uusi vuosi. Olin ihan hyvällä tuulella, masentunut vaan.

Kävin yleispsykiatrisella lääkärissä, koska en ollut surullinen "Olet vain saamaton". Eli hoitotermeillä aloitekyvytön laiska. Ongelma ei voinut johtua uudesta lääkityksestä, mutta päätettiin silti vaihtaa koska ei edellisestä mitään apuakaan ollut. Minulle nyt voi syöttää ja lopettaa seinään melkein mitä vain. Näin meidän kesken, nyt menen ohjekirjojen ohi jenkkiannoksella JA sain VIHDOIN sen jonkun tabun bulimiaan. Jee-e?

Menin alle 3 päivää ja tulin surulliseksi. Sinä aamuna söin prodepatukan liikaa, oksensin, kiskoin pari Temestaa ja kävin spinningissä. Iltapäivällä vakiomarketin kassajonossa sipulipussistani puuttui hintalappu ja siitäkös draama syntyi, kun kassakloppi ei voinut punnita vieressä olevalla va'alla tai vetää hintaa hatusta. Kiukkuni jälkeen romahdin, häpesin, anteeksipyytelin ja itsevihasin. Halusin vain lyödä ja huutaa. Kerran murtuu pillittämään niin nyt olen itkenyt joka päivä: koska en saanut spinningnauhoja kiinni alkulämmittelyssä, koska kysyin apua, tulostuskorttini oli vanhentunut, ikävästä äänensävystä ja jos joudun toistamaan sanomisiani. Ääni katkeaa, tulen ohueksi ja katson etäältä, uudesta ruumiista jostain kaukaa. Syyllisyys ja häpeä hakkaa rintaa, ahdistus oksettaa ja vapisuttaa jalkoja.

Ei mene järjestyksessä, mutta itku ja irtautuminen tuli, suru, syvä ahdistus, jatkuva itkeminen. Olen hirveä mean bitch kaikille, en tahalleni tai suutuksissani, vaan koska pelkän puheen tuottaminen on niin vaikeaa ja raskasta. En kestä väärinymmärryksiä, väitöksiä tai yllätyksiä, mikään ei satu ja ahdista niin paljon kuin asioiden oikaiseminen. Tein parina iltana taktisesti naarmuja jotka häiritsisivät mahdollisimman vähän salilla, ja lähetin sh-polille viestiä etten enää jaksa. En jaksa, en tiedä mitä teen, vain jaksa. Sain kehoitukset soittaa yleispsykan puolelle tai menemään päivystykseen tai muuta lässylässy. NO KUN EN JAKSA. En jaksa hakea mitään. Vielä vähemmän jaksan kenenkään tyhjää jaarittelua puhelimitse kaupan päälle jos mitään ei tarjota. Kannattaisi olla laihempi, näin lihavaa ja leveää kukaan ota tosissaan, parempi potilasruuhkajonoille jos jään kotiin tukehtumaan läskeihini.

Olin laittanut saman viestin terapeutilleni, ja hän oli niin huolissaan ettei halunnut antaa minun olla yksin. Hän tahtoi tulla kämpilleni käymään. Kieltäydyin, sitten juuri ennen jumppatuntia soitin takaisin ja myönnyin. Pariksi tunniksi sitten vain. Olinhan jopa tiskannut!!!! Kotiin päästyä minä istuin ja tuijotin tyhjää, Täti Terapia taikoi hellastani taas valkoista, kissani sähisivät koiranpennulle. Olen terapeutillenikin ollut tämän jälkeen mean bitch, jälleen koska EN VAIN JAKSA. ^__^

Onneksi minulla on rakas poikaystäväni, voin hetkessä paremmin jos vaikka kuulen tämän ääntä. Hän jaksaa rohkaista ja kannustaa, eikä tuomitse tai valita heikoista hetkistäni. Äitikin on tukenut lähemmin, vaikken hänelle juuri kaikesta kerrokaan. Olen astetta vähemmän yksinäinen saatuani viimeisen vuoden aikana pari oikeaa ystävää, jotka aidosti välittävät heikkouksistani huolimatta. Muisti taas pelaa. Kahvi maistuu yhä hyvälle. Viikon päästä pitkälle ulkomaanmatkalle. Kai tämä tästä?

Monday, February 04, 2013

Anyone's Ghost

Näen unta. Olen kahden unen rajamailla, toisessa olen tarinassa, toisessa uneksin nukkuvani korvia raastavassa, hirveässä, raapivassa, kiduttavassa melussa. Yritän sukeltaa tarinaan, mutta tikittävä kipu kiirii unien lävitse ja päähäni koskee.

Sain henk.koht kannustusta laittaa lisää sketsejä... so bear with me. Pitäisi tehdä upeaa tilaustyötä (muotokuva), lehtikuvitusta ja tatskadesigniä, mutta sotken vain keltalehtistä vihkoani. -__-

Olen viimeiset 1,5 viikkoa taas vajonnut, tehnyt kahden viltin kanssa pesän sohvalle ja käytännössä maanut siinä päivinöin. Päälle vielä useampi päivä/yö perus överimussuttaen. En muista mistä se alkoi, ehkä liian aikaisin syödystä lounaasta. Tai ylipäätään lounaasta, olinhan muutamat edelliset päivät onnistunut kiristämään syömisiäni. Täyden olon tuoma ahdistus, synninpäästöä oksentaen, periksi antaminen ruualle ja lopulta perus sessiointia, ahmintaa enemmän kuin pitkiin aikoihin. Palleaan koskee, vatsa on turvonnut epätodennäköisen suuren muotoiseksi, rintojen alta tursuu ulkoneva möykky, joka vetäisi kuutosia odottavan virtahevonkin hiljaiseksi. En löydä sanoja suuruudelleni, eipä ole vaikea jippo saada +5kg ekstraa itseensä ykskaks näin yllättäen.

Mutta ihan sama. Olen muutenkin iso, löystyn ja tursun, vaikka miten yritän treenata, lisätä aerobista, vähentää syömisiä, karsia ruoka-aineita. Turhaa. Jään makaamaan, ei tunnu miltään. Herään neljä tuntia ennen kuin tarvitsisi, jotta voisin psyykata itseäni lähteäkseni ulos. En lähde. Peruutan menojani koska en kehtaa poistua tällä vatsallani kotoa, en kahville, enkä todellakaan salille. Siirrän jumppia, peruutan menoja, valehtelen perheelleni olevani sairaana etten voi tulla kylään, ja jätän menemättä poikaystävälle. En jaksa. En kehtaa, enkä jaksa, enkä oikeastaan enää välitä. En varsinaisesti ole edes itsetuhoisella tai surullisella fiiliksellä, vain tyhjää. Tyhjää kuoppaa, mitä täyttää ruualla.

Viimeisen parin viikon aikana oon liikkunut 3 päivänä/viikko. Alkaa olla jo jostain vakavasta kyse. Voisin mennä ehkä pyöräilyyn, koska salissa on pilkkopimeää. Omistan yhden leveästi laskeutuvan ja keskivartalon peittävän topin, ja voisin pukeutua kotona, mutta en skipata suihkua treenin jälkeen.. Jään makaamaan. Keittiön pöydiltäni pitäisi rapsuttaa likaa irti kuin jäätä autonikkunoista. Pölypallot viedä sirkukseen. Astiani on ehkä joskus olleet valkoiset (ja vihreät, ihanan kamala Arabia 24h). Nukahdin ja poltin reilun kilon verran kikherneitä kattilanpohjaan. Rutistan kissaa, jospa se veisi kaiken pahan pois. Hyi helvetti miten näin likasessa kämpässä kehtaa pitää eläimiä.. Ahdistaa, tyhjyys levittäytyy kaiken roinan ylle, en voi olla edes välinpitämätön, sillä se tarkoittaisi että tuntisin jotain. Syön lisää, se ainakin sattuu.



Idis lähti väärin kuullusta the Nationalin Terrible Love-biisistä..

Olemassaoloni loukkaa tuntemaani turhuutta.
Aamulla seinäkelloni löytyy patterit irti revittynä.