Friday, February 22, 2013

Itseääntoistava postaus nyt vähän väsyttää

Moi. En ole kuollut, enkä lopettanut blogia. Oon vain tosi väsynyt, tosi blanko, en keksi kauheasti kerrottavaa. JUST KIDDIN'! Paljon sekavaa tekstiä tulossa ahead. Ensin oli ruoka ja kooma, sitten totaalimasennus. Ei surua, pelkkää tyhjää. Valvoin, katsoin nettitöllöä, yritin kuunnella äänikirjaa tai lukea tekstiä. Mikään ei rekisteröinyt. Jakso loppui stillikuvaan, ja en jaksanu nousta ylös. Jatkoin pysähtyneen TV-ruudun tuijottamista koska mitä väliä katsonko kun maali kuivuu vai kun Kiinassa vaihtuu uusi vuosi. Olin ihan hyvällä tuulella, masentunut vaan.

Kävin yleispsykiatrisella lääkärissä, koska en ollut surullinen "Olet vain saamaton". Eli hoitotermeillä aloitekyvytön laiska. Ongelma ei voinut johtua uudesta lääkityksestä, mutta päätettiin silti vaihtaa koska ei edellisestä mitään apuakaan ollut. Minulle nyt voi syöttää ja lopettaa seinään melkein mitä vain. Näin meidän kesken, nyt menen ohjekirjojen ohi jenkkiannoksella JA sain VIHDOIN sen jonkun tabun bulimiaan. Jee-e?

Menin alle 3 päivää ja tulin surulliseksi. Sinä aamuna söin prodepatukan liikaa, oksensin, kiskoin pari Temestaa ja kävin spinningissä. Iltapäivällä vakiomarketin kassajonossa sipulipussistani puuttui hintalappu ja siitäkös draama syntyi, kun kassakloppi ei voinut punnita vieressä olevalla va'alla tai vetää hintaa hatusta. Kiukkuni jälkeen romahdin, häpesin, anteeksipyytelin ja itsevihasin. Halusin vain lyödä ja huutaa. Kerran murtuu pillittämään niin nyt olen itkenyt joka päivä: koska en saanut spinningnauhoja kiinni alkulämmittelyssä, koska kysyin apua, tulostuskorttini oli vanhentunut, ikävästä äänensävystä ja jos joudun toistamaan sanomisiani. Ääni katkeaa, tulen ohueksi ja katson etäältä, uudesta ruumiista jostain kaukaa. Syyllisyys ja häpeä hakkaa rintaa, ahdistus oksettaa ja vapisuttaa jalkoja.

Ei mene järjestyksessä, mutta itku ja irtautuminen tuli, suru, syvä ahdistus, jatkuva itkeminen. Olen hirveä mean bitch kaikille, en tahalleni tai suutuksissani, vaan koska pelkän puheen tuottaminen on niin vaikeaa ja raskasta. En kestä väärinymmärryksiä, väitöksiä tai yllätyksiä, mikään ei satu ja ahdista niin paljon kuin asioiden oikaiseminen. Tein parina iltana taktisesti naarmuja jotka häiritsisivät mahdollisimman vähän salilla, ja lähetin sh-polille viestiä etten enää jaksa. En jaksa, en tiedä mitä teen, vain jaksa. Sain kehoitukset soittaa yleispsykan puolelle tai menemään päivystykseen tai muuta lässylässy. NO KUN EN JAKSA. En jaksa hakea mitään. Vielä vähemmän jaksan kenenkään tyhjää jaarittelua puhelimitse kaupan päälle jos mitään ei tarjota. Kannattaisi olla laihempi, näin lihavaa ja leveää kukaan ota tosissaan, parempi potilasruuhkajonoille jos jään kotiin tukehtumaan läskeihini.

Olin laittanut saman viestin terapeutilleni, ja hän oli niin huolissaan ettei halunnut antaa minun olla yksin. Hän tahtoi tulla kämpilleni käymään. Kieltäydyin, sitten juuri ennen jumppatuntia soitin takaisin ja myönnyin. Pariksi tunniksi sitten vain. Olinhan jopa tiskannut!!!! Kotiin päästyä minä istuin ja tuijotin tyhjää, Täti Terapia taikoi hellastani taas valkoista, kissani sähisivät koiranpennulle. Olen terapeutillenikin ollut tämän jälkeen mean bitch, jälleen koska EN VAIN JAKSA. ^__^

Onneksi minulla on rakas poikaystäväni, voin hetkessä paremmin jos vaikka kuulen tämän ääntä. Hän jaksaa rohkaista ja kannustaa, eikä tuomitse tai valita heikoista hetkistäni. Äitikin on tukenut lähemmin, vaikken hänelle juuri kaikesta kerrokaan. Olen astetta vähemmän yksinäinen saatuani viimeisen vuoden aikana pari oikeaa ystävää, jotka aidosti välittävät heikkouksistani huolimatta. Muisti taas pelaa. Kahvi maistuu yhä hyvälle. Viikon päästä pitkälle ulkomaanmatkalle. Kai tämä tästä?

13 comments:

  1. "Onneksi minulla on rakas poikaystäväni, voin hetkessä paremmin jos vaikka kuulen tämän ääntä. Hän jaksaa rohkaista ja kannustaa, eikä tuomitse tai valita heikoista hetkistäni."

    veit sanat suustani.
    <3

    ReplyDelete
  2. Siis onko tää sun psykologi ihan joku oikea virallinen yksityinen psykoterapeutti vai mikä? Mä käyn yksityisellä terapiassa 2 kertaa viikossa ja en osaa edes kuvitella että mun terapeutti tarjoutuisi tulemaan mun kotiin jos on kriisi tai siivoamaan tai jotain... ei ikinä tulisi työajan ulkopuolella ja niin oon kuullut muidenkin tapauksissa. Mutta hienoa et sulla on noin huolehtivainen terapeutti :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Jep, yksityinen, oikea ja virallinen kognitiivinen ja neuropsykologi (ja vielä jotain päälle en muista). Olen itse yhdistänyt 2krt/vko yhdeksi pitkäksi käynniksi. Hän nyt vain sattui olemaan hyvin huolissaan, ja koska en suostunut/jaksanut mennä hänen luokseen, hän tuli minun. Ei jotain mitä olisin odottanut, mutta muuten minulla ja terapeutillani on tosi hyvä suhde, että kehtaa puhua muistakin asioista :>

      Delete
  3. Onneksi kaikki vaiheet, vaikeatkin, menevät ohi. Ja ihanaa, että sulla on tukijoukkoja!

    Olet useaan otteeseen blogissasi kirjoittanut siitä, ettei normaali- tai ylipainoisia syömishäiriöisiä oteta tosissaan. Tämä on suuri vääryys! Edelleen kun mainitaan sana syömishäiriö, ihmisille tulee mieleen langanlaihat, nuoret anorektikot, vaikka tosiasiassa he ovat kaikista pienin ryhmä. Toki aliravittu, itsensä näännyksiin laihduttanut tarvitsee pikaista apua, mutta apua tarvitsemme me muutkin.

    Suurin syömishäiriösten ryhmä ovat ahmintahäiriöiset (ahmintahäiriö muuten tullaan todennäköisesti luokittelemaan tänä vuonna viimein omaksi syömishäiriökseen) ja sitten bulimikot. Myös normaali- tai ylipainoinen voi kärsiä merkittävistä fyysisistä oireista syömishäiriönsä vuoksi (kohonnut verenpaine, rytmihäiriöt, vakavat suolisto-ongelmat, kuivuminen jne.), puhumattakaan henkisen puolen oireista (masennus, ahdistuneisuus, unettomuus jne.).

    Tiedän syömishäiriöisiä, jotka eivät uskalla hakea apua, koska pelkäävät, ettei heitä oteta tosissaan koska eivät ole alipainoisia. Valitettavasti heidän pelkonsa, ainakin tällä hetkellä, on aivan oikea.

    Toivon todella, että tähän asiaan tulee muutos.

    Ihanaa, että olet löytänyt terepeutin, johon mitä ilmeisemminkin olet pystynyt muodostamaan luottamuksellisen suhteen!

    Jaksamishali, toipumissiskoni. <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos paljon pitkästä ja sydämmellä kirjoitetusta kommentista!

      Minusta tuntuu että monet ongelmani on pyörineet more or less tuon kanssa ettei oteta todesta. Olen kova vertaamaan ja en voi sille mitään, että jos minä soitan polille ja sanon etten jaksa - vastaus on että mee ny siitä jonneki muualle. Kun taas jos anoreksiaa sairastavana tekisi samoin (myös masennusoireista), olisi tilanne heti akuutimpi. Ainakin näin voin puhua omasta puolesta ja mitä olen toisia nytten seurannut.

      On huippujuttu että Suomessa tulee vihdoin virallinen tautiluokitus BED:lle, ehkä joku päivä opitaan ymmärtämään että buliamiakaan ei ole pelkkää karkkipussia ja pyttyä.

      Toipuminen.. niin, mitäköhän se on. Onko sitä koskaan? Onko vain muutoksia ilman pelastusta? Aika näyttää.. Kiitos vielä <3

      Delete
    2. Olen ikävä kyllä samaa mieltä siitä, että paino määrää liikaa, kuinka tosissaan polilla otetaan. Kokemukseni mukaan potilaita kohdellaan kyllä muutenkin eriarvoisesti. Minusta on usein tuntunut, että polin henkilökunta on turtunut ja tottunut todella huonokuntoisiin potilaisiin. Itse olen esim. usemman kerran lääkäriltä saanut kuulla, ettei minulla ole hätää, kun BMI kerran on yli 15. Tiedän toki, että painoindeksi on vain ohjeellinen ja itse kuulun luonnostaan rimpuloihin, muttei kyllä kenelläkään noin alhainen paino ole terveellinen. Anorektikko minussa kuuli silloin lauseen juurikin niin, että minut ruvetaan ottamaan todesta vasta, kun painoindeksi on alle tuon viisitoista.

      Et siis ole ainoa, joka on kokenut, ettei polilla oteta todesta. Nyt voin onneksi tosi hyvin ja olen suht. terve, ehdottomasti päässyt pitkälle terveyden tiellä, kiitos yksityisen hoidon. Ilman sitä olisin edelleen tosi sairas.

      Uskon, että toipuminen on mahdollista, ja sanon tämä monta vuotta orto- ja anoreksiaa sairastaneena. Toivon todella toipumista sinulle, koska olet ihana tyyppi. Ei saa antaa periksi. Minusta sinä vaikutat taistelijalta. <3

      Delete
    3. Kiitos sinullekin kauniista kommentista ja lämpimästä kannustuksesta. <3 Tässä näin yritetään jaksaa päivä kerrallaan, ja välillä juuri tuollaiset sanat nostaa hetkeksi suosta.

      Syömishäiriö-taudin oirekuvaan kuuluu arvottomuuden tunne, se että vie hoitopaikan toisilta, on kaikista isoin jne., eli on käsittämätöntä mitä herkille ihmisille välillä. Oli sitten kyseessä alipainoinen "Ei hätää, onhan sun painoindeksi yli 15!" tai painavempi "Ai paha olo? Okei voivoi mitä jos kävisit vaikka kävelyllä" .. Kaikki provosoi, vähättelee, tuomitsee potilaan arvoa. Ja syömishäiriöiselle se on viesti - jos sinua ei oteta todesta, et ole tarpeeksi sairas, kuten mainitsitkin. Paino ja kunto on siis kaikille huomauttelun aike, oli kondis mihin suuntaan tahansa..

      Ehkä osa kommenteista ON vilpitöntä iloa ja onnea että hengenhätä on näennäisesti tilanteessa X pienempi tai kannustusta, mutta ennemmin pitäisi asettua potilaan kenkiin ja riemuita vasta sitten kun elämä, arki, psyyke ja fyysinen kunto rullaa. Ei olettaa, yleistää tai syöttää syöttää sanoja hänen suuhunsa, hoidon vastaanottaminen on jo tarpeaksi vaikeaa.

      Delete
    4. Just niin! Silloin kun itse olen hakenut apua bulimiaani, minua loukkasi suunnattomasti nuo "käy kävelyllä" tai "katso vaikka telkkaria, jos tekee mieli syödä" -kommentit. Vieläkin nousee syke, kun mietin, että ammattilaiset voi antaa tuollaisia neuvoja, argh!

      Seuraavan kerran kun sulle iskee epätoivo siitä, että bulimikkoja/bed-oireilevia ei oteta tosissaan, voit laittaa mulle yksityisviestin, niin kerron mitä kulissien takana suunnitellaan. =)

      Ja muruseni, toipuminen on mahdollista!

      Delete
  4. "Muisti taas pelaa."

    Kultaseni, MILLÄ ILVEELLÄ? Olen samaistunut muistiongelmiisi pitkän aikaa, joten kuulen kaikista läpimurroista sillä saralla suurella mielenkiinnolla. Vähän pelkään, että siellä on taustalla jokin lääke (itse kun en enää itsepäisyyksissäni niihin koske), mutta olen joka tapauksessa riemuissani sun puolesta, jos muisti pelaa vähän paremmin. Olen edelleen sitä mieltä, että vähän hutera muisti on siunaus, koska kaikkea ei ole hyvä muistaa, mutta totaalidementiakin tekee elämästä melko tehokkaasti helvettiä.

    Tuo hoidon taso taas... ei ole sanoja. Ei yllätä enää yhtään, olen vain pettynyt ja snadisti hämmästynyt, että kaikkien näiden vuosien jälkeen se voi pysyä yhä niin ala-arvoisena. Koita raapia kasaan juuri noita terapeuttisia yksityiskohtia ympäröivästä elämästä joita listasit, koita jaksaa. Tulee päivä, kun tämä helpottuu. Olen täällä ja tsemppaan sua siihen asti, ja sen jälkeen. <3

    ReplyDelete
  5. Kiitos, Viola <3

    Havanna, *tirsk* ei TOD ole lääke! Ihan samaa depressiolääkettä syön kuin ennenkin, ja muistiongelmat ovat vaihdelleet hurjasti samallakin annostuksella kuukausien varrella. Sen sijaan jotkut lääkkeet voivat lisätä muistiongelmia, mutta sellaisia en nyt syö. Terpan terapiatätikerhojuttujen mukaan muistiongelmani on stressiperäinen, eli stressin noustessa myös lähimuisti sanoo itsensä irti.

    En tiedä miten tämä toimii, sillä on minulla nytkin stressiä, ahdistusta ja kauhua.. Ehkä nämä stressit viittaavat enemmän tekemättömiin töihin tms. En osaa ytään sanoa, paitsi että nyt minulla ei ole ollut koulussa joulun jälkeen tunteja. Muita syitä en keksi. Ja ehkä se ei palaudu ihan hetkessä nopeasti? Viime keväänä muistongelmat loppuivat kesäloman alkamiseen. Äh. En tiedä. Stressiin olen kiskonut yrttejä ja sieniä, kuten reishiä ja pakuria. Kiitos tsemppauksesta, tsemppaan sua takaisin <3

    Muunlaiset muistiongelmat riippuvat todennäköisesti ravitsemuksellisista puutteista: aliravitsemuksesta, hyvien rasvahappojen ja B12-vitamiinin puutteesta.

    ReplyDelete
  6. Hei Kafi!

    Muutaman kerran oon täällä vieraillu, ja enkä aivan oo sisäistäny kaikkea mitä siulle on tapahtunu... ja mikä masennukseen on johtanut.

    Itte oon koulukiusauksen ja anoreksian uhri, nykyisellään siitä johtuen masentunu ja ahistunut. Tarkemmin voit lukia blogistani, mikä kiinnostaa. Oon ittekseni ettinyt sivuja, blogeja, joissa joku jakaisi ees pieniä paloja samoja ajatuksia, kuin ittekkin. Siun tapa kirjottaa on iloinen ja hyväntuulinen, vaikkakin rivien välistä kuvastuu eri tunteita. En tarkota, että peittelisit tunteitasi, mutta jostain kumpuaa aina hiukan hyvääkin teksteihisi - juuri sitä, mitä mie vielä etin.

    Toivottavasti myös jatkat kirjottamista, mie ainakin aion lukia enemmän tarinastasi!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ne hiukat hyvät on vielä hakusessa.. Näen arkeni, tulevaisuuteni ja olemassaololoni kiveen kirjatun epätoivottomana, ja ainoastaan sarkasmilla ja itseironialla pyrin vähän rikkomaan tätä. Toisaalta olet oikeassa, jostain kumpuaa jotain pientä hentoa hyvää. Luulen sen minulla olevan mm näistä syistä: olen käynyt aika pohjalla = suunta on vain ylöspäin, minulla on maailman rakkain ihmiseni parisuhteessa kanssani, edes pari muuta läheistä ihmistä, sekä haave mitä haluaisin tehdä tulevaisuudessa (riippumatta siitä minkä painoinen olen, vaikka tiedänkin etten Onnistu ellen ensin onnistu laihdumaan).. >_>

      Mitä blogiteksteihin tulee niin vältän kaikista rajuimpia juttujani päästelemästä ääneen, turhan moni kuitenkin tietää kuka täällä näppiksen takana on, ja poikkiksenikin lukee läpi joka viestin ja kommentin. Masentuneena ne "rajut jutut" on sellaisia ettei pysty tekemään mitään, thus ei ole ollut tekstiäkään....

      Delete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥