Monday, April 29, 2013

Walking on pins and needles

Tämä on 4. teksti siten viime postauksen, jota en ole julkaissut. Yksi drafti lisää, Bloggerin saldo näyttää 77 julkaisematonta tekstiä. Joka kerta meinatessani postata oloni on muuttunut ettei edellisellä naputtelulla ole ollut väliä.. Hetki meni hyvin, painoin uuvuttavia rästikursseja, ylllätin ylittämällä max 2,5h/pvä jaksamiseni, ja tunsin oppivani enemmän 1,5 viikossa kuin viime 1,5 vuodessa. Nöyrästi istuen nuorempien opiskelijoiden tunneilla, selkä mutkalla ja silmät screenistä kipeänä. En kuitenkaan pysynyt kärryillä tehtävien palautuksissa, vetäydyin pommisuojan vessaan itkemään, kömmin jatkamaan ja tunsin opettajien kuivan kyllästymisen, inhon ja välinpitämättömyyden jossain kohtia ja lävitseni. Taas toi yhyy-en-mä-osaa-tyttö täällä tuhlaamassa toisten aikaa, laiska ja sepittää jostain ongelmistaan?! Vahtimestarikin kysyi koskas mä meinasin valmistua...

Päätinpä vielä venyttää opiskelujani lisää ja hain uudelleen vaihto-opiskelemaan, ts. lisää tehtäviä ja papereita ja deadlineja niskaan, jonka ohessa/jälkeen en ole kehdannut tai jaksanut blogata. Siitä myöhemmn lisää. Nyt 2 viikkoa ei luentoja, ja en ole liikkunut(!!!), levännyt tai spurtannut kurssitöitäni lainkaan. Mahdun nykypäivänä useimmiten ovesta ulos, toisin kuin niinä aikoina vaikka laihduin kengännumeron, mutta tekemiseni hävettää enemmän ja enemmän, en kehtaa, että lamaannun. Olin kirjoittaa uusien lääkkeideni tuomista iloista ja uudella kymmennumerolla alkavasta painostani, mutta olen ahminut ja oksentanut takaisin tässä kuussa laihduttamani kilot. Ovi pysyy kiinni, paitsi jos Kymppikiska on auki, 2-paikan sohvalla voi nukkua koko viikon. Ikenistä tulee verta ja hampaisiin särkee, mutten jaksa soittaa uudelleen hammaspäivystykseen.

Luulin jo oppineeni, voittaneeni ahminnan, oksentamaan vain ähkyssä, suorittamaan tunneilla, nauramaan oikeissa saumoissa ja haaveilemaan tulevaisuudesta. Näinä hetkinä, ajatellessani poikaystävääni tai tunkiessa naamani kissaani, oon ajatellut että tänä kesänä lopetan sh-hoidon. Olen tarpeeksi toipunut, en aio enää mennä päiväosastolle, en saa sieltä enää mitään. En jaksa olla katkera (OK vähän) että syksyllä sovittu ilmoittautumiseni fysioterapiakurssille "unohdettiin", heihei punainen lanka avohoidolle. Eihän isorumabulimikko mitään apua kehonkuvaan tartte, tai uneen, jännitykseen, ahdistukseen, ajankäyttöön, sen sellaiseen. (OK siis olen vähän katkera) Terapiassa olen käynyt vain vähän, sekin on junnannut, eikä kaupungin rahoituksesta kuulunut. Ahdistun myös Täti Terapian huolestuneesta katseesta, väsyn oikaisemaan hänen jatkaessa lauseitani. toisten olettamusten korjaaminen yhtä inkvisition edessä istumista, on tarpeeksi vaikea ylipäätään avautua omista asioista. Viimeksi itkin ja nukahdin terapiasohvalle, aika noloa.

Käyn joka päivä tiettyinä aikoina va'alla, kirjaan ylös, mittaan ruokani, tarkkailen ravintoaineet, kalorit, valmistuksen, järjestyksen, aterimet, rituaalit, luomun, sen sellaisen ja tähtään tiettyihin liikuntamääriin, mutta se ei häiritse elämääni. Laihdutan vielä vähän. Laitan riviin vanhat rintaliivini, otan valokuvan miten XS kuppikoot ja rinnanympärykset kasvavat ylipainoon, ja heivaan kaikki vanhat rättini. Säästän ehkä yhdet voitonmerkkinä. Vaihdan t-paidat korkonilkkureihin ja aloitan uuden elämän. Sitten seison pakastealtaalla, kassalla, keittiössä ja vessassa, putsaan korvani välissä pariin kertaan kun vedän henkeä, kissa kiljuu oven takana. Miksi miksi miksi??

Ahdistus ryömii ovenkarmien alta ja nurkista, sisälleni jää tyhjiö, joka irtautuu jonnekin tästä kaikesta. Vanhassa tilassa, taas kaiken ulottumattomissa, tietämättä kummalle puolelle kallistua.

Wednesday, April 10, 2013

Hurp le durp

Ehkä pitäisi kirjoittaa joku päivä, jotain jota joku vielä lukisi, blogini on niin autio ja Google readerista ihmisiä tippuu edestakaisin.

Elämä on pieni kiireinen kaaos että tekstini on drafteina. Elaboroidaan. Mistä haluatte tietää?

Monday, April 01, 2013

Just don't do it

Meinasin aloittaa liikunta-aiheisen juttusarjan Kafi kokeilee, mutta olen taas harrastanut itsesensuuria ja niellyt osan aiheistani, lähiaikojen tapahtumista ja tulevaisuuden suunnitelmista. Pitkän reissun ja kotona viikon maattuani sohvalla kuola suupielestä valuen kuin zombilla, oli aika palata liikunnan ilojen pariin.
Tykkään puhua "jumpasta", sillä liikunta kuulostaa rehkimiseltä, urheilu jo ammattimaiselta. Oikeasti en aerobic-tunneilla käy koskaan, sillä olen ankka askelsarjoissa ja en saa mielihyvää nostellessani "kantaa peppuun" tms.

Päätin käydä kokeilemassa BodyAtackia neljän viikon tauon kunniaksi, Combat ja Pumppi kun on kivoja ja nopeasti opettavia jumppia, ja voi luoja minne menin menemään. Osasin odottaa hyppyjä ja punnerruksia, en laumalaukkaa salin ympäri/kulmiin/keskelle, aerobicmuuveja, paikanvaihtoja tai tauottomuutta intervallien ja sykkeen nostojen välillä.. uargh. Hyvä ettei kuset tullu housuun, olin 15min kohdalla olin jo poikki, mutta egoni ei salli lähtöä kesken tunnin. Otin loppua kohden iisisti ja loppuvenyttelyissä oksennuksen alkoi maku nousta kurkkuun. Oh wow. Neva again. Pysyn näissä 10 biisin lisenssitunneissani pienillä tauoilla tai uudessa lempilajissani, spinningissä, jossa ei laiskimuksen tarvitse nostella kantoja - ei edes peppua satulasta. ^_^ Tiedän kaikkien pakkoliikkuvien crossfittaajien ja entisten kilpaurheilijoiden tukehtuvan nauruun, naurunalaiseksi antautuminen ei onneksi ole minulle mitään uutta. :P

Matkalla oli tosi vaikea sietää ettei kuntosalille päässyt, sellaisia kuin yksinkertaisesti ei juuri ollut. Miten niin ei ollut?! Etkö vaan jaksanut ettiä?! Miljoonakaupunkia vaihdettua jostain valtavien kerrostalojen lasi-ikkunoiden takaa löytyi yksi-kaksi, siinä vaiheessa olin vain selvittänyt miten pilvenpiirtäjissä oli myös hinnat, sopimukset, pakolliset seuraan liittyvät personal treinerit ja tietysti - yleensä tatuoinnit kiellettyjä. Teipit tuskin ei kävisi peittämään kaikkea. Isokokoinen (yli 1,5m), pullea  ja jättisilmäinen (ilman luomiliimalla) länkkärityttö, toisin sanottuna saletisti yakuza.

Mikset mennyt lenkille?! Hyi yök inhoon. Lönkötellessä aika jumiutuu, keskinkertainen rasitus ei tunnu hyvälle muttei tarpeeksi pahallekaan, ja tappava tylsyys saa laskemaan sekunteja ennen ensimmäistä hikipisaraa. Mieluummin syön reissussa uudelleen mustekalan käyneitä raakoja sisäelimiä tai nielen oksennusta kroppa maitohapoilla.