Sunday, May 05, 2013

Paralysis by analysis


Kaikki on taas vaikeaa. Masennus on ehkä liftannut, mutta ahdistus jäykistää fyysiset toiminnot kuin siilirullalla roudassa. Olen ruvennut välttelemään asioita. Pikkuhiljaa, pikkujuttuja. Itsetuntoni ei ole jouluvaloilla varustettu, mutta kovalla duunilla ja parilla geenillä (koska Äitini on ihana) en ole täysi käsi ja seinäidiootti kaikessa. Iso kylläkin. Hymyilen hyvin, näyttelen hyvin tietäväni mitä teen. Ollaan pätevää ja suoraselkäistä, asiantunteva, luotettava ja kaikkea. En osaa supisuomalaisesti olla hiljaa, jännittäessä hölötän ja nolosti myös kysyn jossen jotain tiedä. Seurassa se pienikin usko itseeni valuu polvista alas. Kulissit kaatuu lattiakaivoon ja tilalla on itkua, häpeää ja oireilua.

Olin tosi innoissani koulun jatkumisesta, mutta äkkiäpäs osaamattomuuteni alkoi raastamaan. Kaikki vihaavat minua, olen ruma, hävettää kuolemaksi pyytää apua, istua tuolilla, miettiä pettääkö deodorantti kauhusta. Maikka kysyy ymmärsikö kaikki, viiton, ei reaktiota ja joudun nöyryyttämään itseäni joko a) huutamalla etten tajua tai b) näyttämällä muille luentolaisille etten uskalla kysyä. Jatkan leiskan vääntämistä Big Brother-paljastelijasta ja vetäydyn välillä vessaan piillittämään. Kritiikin lähestyessä en ole saanut mitään valmiiksi ja kerrytän taas rästistressiä. Tyhmäkin tietää ettei välttelemällä opi, mutta jos sisälle tuulee tyhjiö?

Vaihtohakupaperini oli yhtä sontaa, enkä nyt yhtään liioittele. Olen paska englannissa, en osaa oikeinkirjoittaa exercise tai surprise, 4 virkkeen docciin menee päivä. Englannissa mokaaminen on ihmisarvoa alentava häpeänaihe, joku aina oikaisee, tokaisee, korjaisee, vähintään näkee ettet ole kelvollinen kansalainen, potenttiaalinen työntekijä, samalla tasolla ajatteleva aikuinen. Ei lohduta Laudaturit, kun kiireessä typottaa omat esittelytekstinsä ja yhdet elämänsä tärkeimmät lomakkeet. CV:ssä kestää koko päivä koska en uskalla päättää fonttia, onko kirjaimet liian pyöreitä, näytänkö siis halvalta? Blogitekstit jää julkaisematta. Erikoismaininnan ansaitsee ainoastaan sähköpostiini. *Blimb* kuuluu ja en saa sielunrauhaa ennen kuin olen lukenut, ahdistellut ja taas tuntikausia kierrellen vastaillut.

Ahmin ja oksennan niinä aamuina tai öinä jos tulossa on tapaamisen tapainen, koulu, sukulointi tai muu ihmiskontakti. Se ei ole jännitystä, läski. Hävettää. En jaksa meikata, terapiat, polit ja kavereille vastaamiset ovat peruuntuneet viime viikoilta väsymyksen ja mahani mittakaavan takia. Kutsuista huolimatta yksinäisyys syvenee, tuttavien torjumiseen ei olisi varaa ja silti joutuu jankuttaa 'anteeksi, ei,  nyt ei käy'. Eilen oli pakko viimein kontata sinne hammaspäivystykseen, kansliatäti nuhteli etten ollut varannut aikaa ja itkin äänekkäästi hyperventiloiden terveyskeskuksen vessassa. (Iltapäivällä itkin uudelleen jalat nykien kun hampaitani romplattiin, mutta huomattavasti vähemmän :D btw vika ei ollut bulimian vaan viisaudenhampaan)

Bläh. En aloita, en uskalla tehdä mitään, tai siis olen tekemässä kaiken aikaa, mutten saa aikaan kun pelkään. Logic!

1 comment:

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥