Tuesday, May 07, 2013

Vanha entry: Hassuja fiiliksiäni '08

Aa, piti mennä nukkumaan ajoissa koska big day tomorrow, mutta ähä tässä taas ollaan hartiat jumissa koneella jännittämässä. Katsoin pari postausta vanhoja kommentteja (niitä aikoja kun kommentteja vielä tuli), jossa oli pyyntö teksti ongelmien alkamisesta ja mikä laukaisee ahmimisen. Tätä aiempaa varten tongin koneella olevia muistioitani, joista löytyi viime kesänä vanhoista blogeistani pelastamiani tekstejä. En tiedä olenko kamalasti kellekään kertonut syömishäiriö käyttäytymisen tulosta arkeeni, kun aloin Englannissa vääntämään iltaisin vatsalihasliikkeitä, mittaamaan vyötäröäni halusta mahtua Aasialaisten one size rätteihin, thinspopäiväkirjan askartelusta tai kilpaa tyttökaverini kanssa laihduttamisesta? (sairastui eka anoreksiaan, hävisin :--( ) 

En tiedä onko näillä luurangoilla kaapissa mitään väliä - toivottavasti edes viihdearvoa, mutta alan olla siinä kohtaa että pystyn kaivelemaan jotain haudattuja muistoja esille. Paitsi ei nyt, nyt menen oikeasti nukkumaan ja laitan yhden vanhoista merkinnöistäni, etunimet karsittuna. 

2008-04-28 15:11:00
Hassuja fiiliksiäni
Mä välillä mietin miten pystyisi pyytää anteeksi kaikkea tekemäänsä väärää tai ihan geneeristä olemustaan, elämää, ruumistaan, tilan viemistä, hengittämistä.. ilman ettei silläkin kun jatkuvasti pyytelee anteeks rasittais muita. Ettei sillä kun tuntee negatiivisuutta itseään kohtaan kanssa loukkaisi niitä, jotka välittää. Sillä, kai sekin että ajattelee jotain pahaa jostain mistä muut taas (jostain syystä) pitävät(?) on loukkaavaa. 
Jos joku joskus sanoillaan loukkaa tai pahoittaa mun mielen niin otan sen jostain syystä tosi kovaa itseeni. Jopa sillä lailla, että se että loukkaannun on väärin ja mun oma vika. Oon varmaan aika huono tappelupukari, jos kerta heittäydyn marttyyriksi jokaisessa sanaharkassa ja oikein imen solvauksia itseeni :--D Mut, joo, kärjistäen: mä en osaa olla "sillä lailla" itsekäs, että nousisin itseni puolesta. Jos joku astuu mun varpaille niin mä pyydän, taas, anteeks. 
Tunnen tosi kovaa syylisyyttä kanssa siitä et jos nautin tai tykkään jostain. Tuntuu et on frendiäni kohtaan tosi väärin että ne joutuu viettää aikaa mun kanssa. Tohon vois todeta ja oon todennu monesti "No oma vikansa jos mun seura kiinnostaa", mutta ei se ihan ole oikein. Olen mäkin tehnyt joskus vähän säälistä asioita, että toisille tulis parempi mieli vaikken ihan täysillä sydämmillä olis messissä. Mut ehkä ton takia en aina kehtaa lähteä mihinkään, ei se että seuras olis vikaa. Oon vain tosi party pooper, esim... aina. 
Imeskelen tässä porkkanoitani, sillä tykkään porkkanoista. Ne maistuu musta hyvälle, se et tuntuu hyvälle tuntuu rikolliselta. Pitäisköhän ruveta syömään vaan salmiakkia tai jotain muuta pahaa, että en kokis siitäkään huonoo omaatuntoo.... et on mukavaa. O_o 
Tää ehkä lähti siitä, että [Poikaystäväni] pyys mua ulos Vappuna. Ilomielinhän mä sanoin et lähden, mut nyt tulin jotenkin katumapäälle... saako mulla olla kivaa? Eikö [Poikaystäväni] pitäs tajuu löytää jostain parempaa seuraa? Toisaalta, mua pelottaa kauheasti se et joku päivä se näkee samalla lailla kuin mä näen itteni ja tää on sit täs. Pelkään et koko ihmiskunta avaa silmänsä ja näkee millainen mä oikeasti olen ja et jään yksin... viimein. Koska, öög, välitän [Poikaystävästäni] ehk vähän.. noh, nii, paljon, ja kaikkee ja silleen. Aika vitusti pidän. Ja välitän. En ala tarkentaa. 
Piti tänään mennä hakee pyörä ja vaik pyörälenkkeillä, koska kuntoni on -15 ja tuntuu et kävisin aika hyvin hyllyvästä superpallosta. Mut näinkin painajaisunta et jarrut ei skulannu (mun käsijarru, kello, vaihteet ja telaketjut kusee/puuttuu for reals, satulaski on reikä, en oo niin turvallinen kuski ;>) ei toiminu ja vedin turvat mukulakivikadulle. Jalat auki, viistoista haavaa, oon tehny ton oikeassakin elämässä viime kesänä. Ja myös sillon tuntu, että se oli oma vika ja ansaittua. Blööö. Ihan kuin joku divine angel of doom oikeesti kiinnostais penistäkään musta ja mun pyöräilyistä, mut joo, lopetin uutistenkin lukemisen jo lehdistä lukiossa kun tunsin liikaa syylisyyttä. Angstwangstangstwangst viil viil kyllä se siitä. No ei, mut, häpeäkös toi jos tältä oikeesti tuntuu :---D Ainakin myönnän. Jee?
Ekat blogini 13-14v. ikäisestä on jo bittiavaruudessa, mutta muutama sairastamisen alkuvuosilta löytyy lisää.. jos kukaan enää lukee. Öitä! ♥

5 comments:

  1. Wou. Yksi ikuinen lukija ilmoittautuu!:) Jaksamisia<3

    ReplyDelete
  2. :/ onko sulla siis vieläkin tollasia syyllisyyden tunteita ihan normaaleista asioista? :o Itsekin usein sorrun itseni syyttelyyn erinäisissä asioissa, mutta en osaa ees kuvitella miltä tuntuu tuntea syyllisyyttä noin paljon.. Kumpa et olis niin ankara itsellesi enää.

    ReplyDelete
  3. Minä kans, siis oon ikuinen lukija! Lukenut taannoin alusta loppuun ja sittemmin jäänyt seuraamaan :) Joka päivä käyn katsomassa, onko uusia postauksia tullut! Olet i h a n a !

    T. Yks anonyymi syömisvammanen

    ReplyDelete
  4. Hei, mulla olisi sulle blogissani haaste, mikäli tahdot tehdä. (:

    http://lasiperhosia.blogspot.fi/2013/05/8-things-about-me.html

    Samaistun muuten noihin syyllisyydentunteisiin ja haluun pyytää anteeksi suunnilleen olemassaoloaan ja sellaista tietynlaista rasittavuuttaan. Mutta ehkä niistä joskus pääsee eroon?

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥