Thursday, June 20, 2013

"Kyllä se siitä" :---)

Ulfåsa ja hoitokokous. Älä saakeli! Löytyi oikein sulle aikaa? Se oli ihan ok, kai, pitkän, kylmän, sateisen ja safkoja skipatun kuvauspäivän jälkeen melankolia oli kaivautunut ihon alle, luihini, mietin miten paljon jäi sanomatta. Unohdin tai sitten hetken ajattelin etten vain tarvitse, olen vahva ja pärjään omin avuin.

"Sä olet ollut täällä jo niin kauan." Hoitoni aiotaan viimein kokonaan siirtää yleispsykiatriselle puolelle. Ensimmäistä kertaa kuullessani itkin miten minut hylätään, olen liian läski, toivoton ja arvoton hoidettavaksi. Yleispsykalla ei anneta kuin lääkkeitä, koska minulla on rahoittamaton terapia parin viikon välein. Viimeksi siellä ykkösprobleemaksi nousi syömishäiriö ja ahdistuskierre. Sh-puoli taas haluaa minut yleispuolelle setvimään ahdistusta. Tai muuten vain pois.

"Sulle on koetettu jo paljon kaikkea, osastoa, ateriasuunnitelmaa, ryhmää.." Ja heidän sanojensa mukaan mikään ei ole auttanut pitkällä tähtäimellä. Aina tulee ahdistus, ahminta ja oksentaminen. Eikä tehotonta hoitoa ei kannata jatkaa. Jalkautuvasta minulle oli huomattava apu, mutta 2. kierroksella uusi hoitaja ei juuri tukenut ja välittänyt miten alisöin. Älä saakeli, oikein ali! Mitä ihmettä! Jakson loputtua toivoin jatkoa ensimmäisen hoitajani kanssa (josta koin hoitomuotona eniten apua kuin mistään pitkään aikaan), mutta "ei nyt vielä" muuttui vissiin "no, never". Ne avohoitosuunnitelmat päiväosaston perään (jalkautuva, ryhmät) ovat myöhästyneet tai peruuntuneet, ja olen saanut mennä omillani, mikä ei pitkään ole listoja ylläpitänyt.

Olen yrittänyt, oikeasti olen. Niin sanotaan.

Naama rytistyy kuin rusinalla, hartiat painautuu korviin ja lämpö nousee veden alkaessa valua silmäkulmista. Välillä luulen ongelmien kadonneen, välillä toivon että romahtaisin lopullisesti, ettei enää tarvitsisi taistella. Ei jaksaa koulua, siivota jälkiä, avata ovia. Katkeranpisto tulee niille anorektikkotutuilleni jotka saavat hoitoa ja huolenpitoa joka suunnasta, voivat tuudittautua pakoon todellisuudesta syömättömyydellä. Samoin niille joiden elämä on terveehkö ja valoisa, tulevaisuudensuunnitelmat, ihana mies ja säilynyt langanlaihan olemus. Minulla on unelmien poikaystävä, haaveita ja kaksi toimivaa kättä, mutta pahoinvointi ei anna periksi. Olen aina se isoin, liiallinen, ahnein, äänekkäin, rajuin ja riviin sopimattomin. Nyt, ala-asteella, Lapinlahdessa, aina.

Täti Terapia nimitteli samana päivänä minua taas orttoreksiasta. En tullut maininneeksi lääkärille miten tarkka ja tiukka olen ruokavaliostani, kuinka paljon enemmän liikun, ja hyvinä päivinä venytän syömisiäni. Mutta se ei ole tärkeää, en kehtaa sanoa, koska minulla ei ole anoreksiaa. Naapurivastaanotolla on aina tyttö joka on tiputtanut samat xx kg kuukaudessa. Haluan toiset xx kg lisää. Ei onnaa, vatsani on jatkuvasti kipeä, turvonnut raskauskaljamaha, syön, ahmin ja oksennan kaikkea ideologiaani kuulumatonta paskaa kotona maaten tai välttelen parhaani mukaan päivän syömistä, rehkien gorillan raivolla.

On taas olo etten pärjää ja jaksa tapella yksin. Juhannuksena mökille, olen yli viikon panikoinut safkailuja ja saunoja, näännyn kuoliaaksi tai ahnehdin koko pirtin jos 110% varmuudella arkkupakastimet ei tursua turvaruokiani. Vuosien takaiset lettukestit ja lehtikasaan oksentamiset on liian elävissä muistoissa, maalla ja mummolassa pääni elää omaa elämää, haavoittuvaisena holtittomalle ja kiellettyjen safkojen syömiselle. Osaisinpa ajatella vain rauhaa, metsää ja järven liplatusta, sellasta Edelfeltin sielunmaisemaa tarttisin nyt ihan ekana. Taidan ottaa piirustusvälineet mukaan. Kivaa viikonloppua teille kaikille, pärjäilkää!

8 comments:

  1. kauanko sait olla hoidossa siellä?

    muakin on yritetty jo nyt ulos, vaikka oon ollu vasta 4 kuukautta avohoidossa. tiedän niin, miltä susta tuntuu. :(

    ReplyDelete
  2. This comment has been removed by the author.

    ReplyDelete
  3. Pärjäile itsekin!<3

    ReplyDelete
  4. Olen niin sanomattoman VIHAINEN puolestasi, kestämätöntä kohtelua. Siinä ei ole mitään uutta, mutta en koskaan tule sietämään sitä, että kärsit näin sen takia ja sua paiskotaan ja ylenkatsotaan. Sh-ihmisillä, joiden BMI on yli 9, on jännät oltavat tässä maassa, koska sekä yleinen avohoito että sh-hoito ovat retuperällä ja syömishäiriöiset kuuluvat valitettavasti kummankin piiriin. Sitten kun a) riittämätön sekä b) epäpätevä hoito epäonnistuu, potilas saadaan tuntemaan syyllisyyttä siitä, että on itse epäonnistunut. Old news, mutta hyi helvetti silti. Kun osaisinkin auttaa edes vähän. Koita rakas jaksaa. Toivottavasti juhannus menee mahdollisimman hyvin ja saat nypittyä pahan olon keskeltä niitä hyviä, terapeuttisia hetkiä. *hug* <3

    ReplyDelete
  5. Muistan seuranneeni sun blogia omina sh-aikoinani joskus vuoden 2009 paikkeilla, ja yhtäkkiä tuli päähän katsoa, mitä sulle nykyään kuuluu. Surullista, että vieläkin näyttää aika samalta kuin silloin vuosia sitten :( Itse olen aika lailla jo parantunut ja elämä mallillaan (ihana mies check, langanlaihuus öö ei, mutta ei se mitään), mutta toki niitä sairaita ajatuksia välillä yhä putkahtelee mieleen.

    Itse en kokenut myöskään terveydenhuollon tarjoamaa apua kovin hyödylliseksi, en ollut mitenkään hirveän laiha ja myös vähän epätyypillinen tapaus kai. Eniten paranemisessa auttoi ihanien ystävien tuki (miten ne jaksoi, en tajua) sekä viimeisenä niittinä terveeksi pysymisessä se mies, jonka kanssa mennään pian naimisiin.

    Eipä kyllä ollut kovin hyödyllinen kommentti tämä. Jaksamisia? u___u"

    ReplyDelete
  6. Kiitos kaikille kommenteista ja muistamisesta, olette tärkeitä.

    invisible, täh? Neljä kuukautta?! Kaikella pitkällä ja vaikealla taustallasi? En nyt tajua. Asiasta on sanottu ihan suoraan vai pelottaako muuten? Tsiisus. Onko aikuisten paikka pihalla nyt kun nuoriso- ja aikuispuoli on yhdessä.. Pysy lujana, tärkeintä on ahdistuksesta huolimatta uskaltaa sanoa tarvitsevansa vielä apua, hoitoa, vaikka sitä olisi vaikea pyytää. Valitettavasti ei hoitajatkan aina osaa lukea ajatuksia.

    Olen ollut hoidossa muistaakseni v.2008 asti, siis kauan, silloin tosin myös jonotin kauan pääsyä (+10kk). Mun kohdalla on ehkä järkeviäkin perusteita että on aika mennä, mutta ajattelen usein ettei kaikkea olla vain yritetty..

    Annele, kiitos kovasti viestistäsi, se oli niin pitkästi ja kauniisti kirjoitettu että julkaisin vaikka se sisälsi meilin (en tiedä poistitko siksi). Muistan kyllä nimimerkkisi ja olen nähnyt S..pirationissa kommentteja. Olen kuitenkin vain 90% varma, mutta juttelen mielelläni, laittaisitko minulle uudelleen kommentilla meilisi (en julkaise) tai laita jotain caffeineheaven@gmail.com? ♥

    Anon, tack.
    Ihanna Hava, osut sanoillasi aina naulan kantaan ja verbaalisen upeasti. <3 Kiitos paljon, jälleen.

    samsara, kiitos että tulit "käymään" :) Höpöhöpö, kaikki kommentit on 'hyödyllisiä', tarinasi on koskettava ja toivoa antava. Mielettömästi lämpöä ja onnea uudelle avioparille, kaikkea hyvää ja aurinkoista sinne!

    ReplyDelete
  7. joo, neljä kuukautta vasta. eräs lääkäri sanoi viime hoitokokouksessa, että koska tässä painokehityksessäni ei ole tapahtunut tänä aikana mitään ihmeellistä (muuta kuin luonnollisesti nousua raskauden myötä) ja koska mulla on muitakin ongelmia (masennus, ahdistus) niin mut tulisi siirtää aikuispsykiatrian puolelle syksyllä. ja koska hoitopaikkoja ei ole riittävästi ja jonoa on paljon. vastustin sitä sanomalla, että ahdistus ja masennus on tulleet syömishäiriön myötä tai ainakin pahentuneet huomattavasti. hoitajanikin mielestä mun pitäisi saada ainakin olla vuoden ja ylikin hoidossa, mikä on normaaliaika. jotenkin ymmärsin lääkärin puheista rivien välistä, että jos painoni ei lähde laskuun, se on lähtö syksyllä. ymmärrän kyllä, että tällä hetkellä on paljon sairaampia kuin minä jonossa, mutta näin monen vuoden taustalla ei parannuta ihan neljässä kuukaudessa. :/

    ReplyDelete
  8. En todellakaan ymmärrä, miksi joitain potilaita ollaan potkimassa ulos, vaikka potilas itse haluaisi vielä jäädä hoitoon. On kiistämätön (ja sekä lääkärin että hoitajan minulle myöntämä) fakta, että aikuis- ja nuorisopuolen yhdistäminen on pakottanut syömishäiriöyksikköä vähentämään potilaita. Minäkin sain viimein lähtöpassit Ulfåsasta, koska tilanteeni on vakaa- vaikkakin anorektisia ajatuksia vielä jonkin verran on. On hälyttävää, että jokainen, jonka tilanne on vakaa (riippumatta siitä, kuinka hyvä tai huono se on) pyritään siirtämään pois, vaikka olisi halua jäädä. Potilas on joko tarpeeksi hyvässä kunnossa tai sitten otetaan esille "kun sinuun ei tehoa mikään"-kortti.

    Olen kuitenkin itse ruvennut ajattelemaan niin, että minähän pärjään ja näytän, ettei tämä paskasairaus enää vie minua. Ei syömishäiriöyksikkö pelastanut minua, se ei ollut tärkein seikka toipumiseni kannalta, vaikka osastolla tulikin vietettyä aikaa ja siitä oli ehdottomasti hyötyä. Minä pärjään ilman Ulfåsan henkilökuntaa (en nyt tietenkään tarkoita, että muidenkin tulisi pärjätä!) Yritän itseni kohdalla ajatella, ettei hoitomalli koskaan ollut minua varten (en kyllä tiedä ketä varten se on heh). Luojan kiitos minä voin käydä yksityisellä terapiassa.

    Haluaisin sanoa kaikille syömisvammaisille jotain lohduttavaa ja kertoa, miten itse olen selvinnyt eteenpäin. Oma tarinani on (niin kuin varmasti muidenkin) kuitenkin niin monimutkainen, etten sitä tässä voi enempää avata. Vitsin ärsyttävää varmasti sanoa näin, mutta olemme olleet samaan aikaan Töölössä, ja muistan sut Kafi tosi herttaisena ihmisenä. Jaksoit aina kuunnella ja lohduttaa muita. Toivon sulle kaikkea hyvää.

    Ei tainnut tässäkään viestissä olla pointtia, tai ehkä se, että jotenkin sitä vaan voi selvitä. :)

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥