Saturday, July 06, 2013

Ei kannata auttaa, hankalaks menee



Lupasin itselleni että lakkaan hoitokuvioluistelusta avautumiset, mutta on taas niin draama-ainekset ettei voi mitään. Pysytellääs asiallisena. Olin tänään terapiassa ja sattumalta sh-sairaanhoitajani soittaa verkostotapaamisesta. Verkostotapaaminen eli sh-puolen toive "keskustella hoitosuunnitelmasta" yleispsykan kanssa (ts. pistää viimeinen mononkuva persuksiini (olenhan ollut siellä jo niin kauanei oo kaikki toiminu yadda yadda). Sh-puolelta ehdoteltiin DKT-käyttäytymisterapiaa (pikagooglauksella jotain kognitiivista meininkiä erityisesti epävakaille ja itsetuhoisille). Kysyn vain, miksei tästäkään ole koskaan ennen puhuttu, olen kuitenkin käynyt tämän vuoden myös yleispsykalla? Ainiin, he tosin tekivät selväksi ettei lääkkeiden pumppausta lukuunottamatta muuta hoitoa ole tarjolla, sillä ah, käyn yksityisterapiassa, josta voih, on kestänyt 8kk että joku on välittänyt ottaa rahoituspäätökseni hoitaakseen (..ehkä ensi viikolla). ^__^ Ihana Täti Terapia silti toivoi pääsevänsä mukaan byrokratiapiiriin pitämään puoliani.

Takaisin puheluun, intuitio kertoi heti ettei tämä voi olla tässä, sujut ja sovittu. Liian helppoa. Piirtelin Moleskineeni, join kahvia, koiraa ja ihmettelin kesämökin verhoja odotellessa. En ihan ymmärtänyt mihinkä "päätökseen" Täti ja sairaanhoitajani tulivat, mutta vinkki vitonen: lääkärini olisi heinäkuun lomalla. Sairaanhoitaja elokuun. Heille sopiva päivä palaverille olisi n. 1-2 viikon päässä kun nostan kytkintä Suomesta. (Yleispsykan lääkäriini ei oltu turhaan otettu vielä yhteyttä, terapeuttini olisi suostunut joustamaan omista lomistaan.) Kun lähden vaihtoon kaikki HUS:n hoitokontaktit saksitaan poikki, päätetään, uloskirjataan. Syy? Byrokratia! Ai anteeksi, vika olikin minussa, en ole ~*tarpeeksi*~ aktiivinen hoitosuhteessani. No, wait, sitä monoahan piti tulla muutenkin? Katkera ämyli on katkera.

"Kannattaako sitä Kafin hoitokokousta pitää jos se menee aivan lähtöön asti?" Ei kai. Tarvitsen sitä apua ja tukea kiperästi nyt kesällä ja vaihdon aikana. Ei lohduta syksyllä pari päivää uudet lippulaput tai tekevätkö hoitohenkilöni pullakahvien äärellä tuttavuutta paluumuuttoani varten, sillä en vitussa aio muuttaa enää takaisin Vantaalle. Aion irtisanoa tämän muovimatotetun läävän, sanoa goodbye naapurilleni bilehilelle, pyromaanille, kissankusikämpälle ja venäläiselle sähkökitaristille ja that's it. Sääli, itse paikallinen yleispsykan klinikka vaikutti asialliselta ja pätevältä, DKT-kiinnostavalta jos sitä saa, mutta ~6v näissä rotankoloissa on tarpeeksi.

Vaihdon aikana minulla ei ilmeisesti siis ole Suomeen mitään julkista hoitokontaktia, olen vaihdossa aivan omillani, kirjaimellisesti. Teoriassa terapia onnistuisi Skypellä, mutta rahoituksen edellytys on vantaalaisuus. Vähän auki miten Kela tukee lääkkeiden kanssa, vakuutukseen ei mene. Haluan napsuista kovasti eroon, mutta pelkään kovasti purkamista, en koe olevani siihen valmis. Tunnen tämän esityksen jälkeen turhautumista ja syyllisyyttä. Mitäs aloit ahmimaan, et jäänyt anaprinsessaksi, et parantunut. Esitän asiat mustavalkoisina, mikä itsekäs oletukseni on että yhteiskunta paijaa kun ite mielellään makaa ongelmissa turvallaan. Mitäs lähdet vaihtoon. Mitäs pirun taideyliopisto hyväksyivät kielitaidottoman sairaseläkelläisen huonoilla hakupapereilla! Varmasti virhe ja koulujen sanomaton sopimus kaikkien hakijoiden hyväksymisestä, oon silti tässä kohtaa itsestäni helvetin ylpeä ja onnellinen. Lähden.

oletko ollut pettynyt saamaasi hoitomenettelyyn? 
Kohteluun, odotteluun, vähättelyä, liikalääkintää, byrokratiaa, leimaamista, väliin tippumista tai väärin ymmärretyksi tuloa? Ettet ylipäätään saanut mitään? Mitä vain. Ole ihana ja kerro tänne, avaudu ja anna palaa jos mieli tekee. Haluan lukea, en tuntea taistelevani yksin tuulimyllyjä vastaan..

12 comments:

  1. Itsellä tilanne oli se, että vakavasti otettiin kyllä kun veriarvot huusivat hoosiannaa tai paino oli hui-niin-matala-OMG. Painon normalisoitumisen jälkeen yritin jauhaa kyllä bulimiasta, oksentamisesta, laksoista yms, mutta kiinnostus tuntui loppuvan.

    Painavana (normaalipainoisena) ei edes enää kiinnostanut ottaa labroja, vaikka jatkuvan oksentelun ja laksojen käytön takia nekin varmasti heittelivät häränpyllyä. "Mutta meneehän sulla paremmin kun oot saanu painooki lisää!11" Yritin puhua pahasta olosta ja itsemurha-ajatuksista ja syömishäiriön pahentumisesta. MUTTA MENEEHÄN SULLA NYT PAREMMIN! :---))

    No olivathan hoitotädit toisinaan ja yleensä ihan OK, vaikka välillä tuntuikin, etteivät he syömishäiriötä osanneet yhtään käsitellä. Pienellä paikkakunnalla ei lisäksi ole mitään syömishäiriöihin erikoistuneita tahoja.

    Mutta joo. Parin viikon päästä avohoito on ohi, vihdoin. Olen harkinnut psykoterapiaa yksityiseltä, mutta sekin on vielä hieman auki.

    ReplyDelete
  2. Hengitä. Tuo ON p*rseestä mut vastoinkäymiset vahvistaa ja näin päin pois. Uskon vilpittömästi että jonakin päivänä olet vielä onnellinen, sussa on potentiaalia päästä vaikeuksista yli:)

    Mitä kysymykseesi tulee, niin kyllä, voi kyllä on mennyt asioita pahasti pieleen hoitopuolella. Mutten taida julkisesti internetissä kaikkea vuodattaa... Ehkä julkaisemattomana sulle joskus?

    ReplyDelete
  3. Voi kyllä. Eivät jättäneet rauhaan, soittelivat kouluun ja töihin, tenttasivat joka ikisestä asiasta, puuttuivat koulunkäyntiini, halusivat tietää missä suoritan työharjoitteluja ja vastaavaa. Yrittivät pakottaa rav.terapeutille, järjestivät tapaamisia johon hyvä kun ei kaupunginhallitusta kutsuttu mukaan "tukiryhmään". Oli mukana erittäin stereotyyppinen hiekkapilluhoitaja (lue: tukevahko keski-ikäinen pullaa mussuttava tomera täti-ihminen), psykologi ja pari opiskelijaa alalta. Siinä sitten olin kuin koekaniini kaikkien silmäparien tuijoteltavana. Ja se lässytys ja nimen toistaminen joka helvetin sanan jälkeen: "Mitä jos *nimi* sitä ja mitä *nimi* sinusta tuntuu jne. Sitten innostuivat puhumaan minusta kuin en olisi paikalla. Kolmannessa persoonassa: mitä jos kirjoitettaisiin *nimi*:lle aika rav.terapeutille ja miksei se *nimi* nyt halua puhua ja miksi hän nyt itkee, onko jokin huonosti? Äiti siinä vielä yleisönä seuraamassa tilannetta täysin hiljaa tai huutamassa minulle, että nyt vastaat kun kysytään<3

    ReplyDelete
  4. ai olenko ollut pettynyt?

    minulla päättyi juuri vähän aikaa sitten noin 5 vuoden mittainen hoitosuhde. suurimpana syynä tähän oli varmaan se, että täytin 18. lääkärin mukaan kuitenkin niitä syitä oli "monia", mm. noita samoja, joita sinulla. "en ollut aktiivinen" "perunut tapaamisia" "monista osastokerroista huolimatta"...

    näin jälkeenpäin olen kyllä hieman katunut, etten nuorempana ollut motivoitunut hoitooni, mutta nyt, kun motivaationi oli heräämässä henkiin, saankin kroonikon leiman SEKÄ kengänpohjan kuvion persuuksiini.

    nyt pitäisi sitten pärjätä omillaan ilman mitään hoitoa. ristiriitaisuutta kuitenkin herättää se, kun lääkäri sanoi, että terveyskeskuksesta saa kuulemma "aina" halutessaan lähetteen takaisin.

    enkä muuten kuulemani mukaan ole ainoa, joka on saanut/saamassa potkuja HUSin hoitopiiristä...

    ReplyDelete
  5. Kaikkien potilaiden täytyisi sitoutua syömään tasan tarkkaan perusruokavalion mukaan ja lopettaa liikkuminen, siltä ainakin musta tuntuu -_-" Kumma kun useimmat sairastuvat entistä pahemmin osastojaksojen jälkeen...

    Pidä huoli itsestäsi.

    ReplyDelete
  6. voi hurja tota sun kohteluas,
    mua jänskättää ainaki et miten sä pärjäät siel vaihos kun et sä kauheen toipuneelta vaikuta ainakaan mitä mä oon ymmärtäny,
    passaako kysyy kauan sä olet poissa?
    mul varmaa räjähtäis pää jos menettäisin keskusteluavun plus lähtisin jonnekin mis ei ois ketää, jossa ei olis kellekään kukaan,
    eikö sua pelota yksinäisyys vai uskotko et sosiaalisuutesi puhkeaa siellä kukkaan?
    mut kiitos kysymästä, mul ei oikeestaa oo hirveitä byrokratiahelvettejä takana, mut kun heitit ilmoille noita niin liikalääkintää ainaki,,..
    nappei naamariin niin muuttuu iloiseksi, tottelevaiseksi mallikansalaiseksi, vielä niit lihottavii mm.ruokahaluu lisäävii lääkkeit niin parantuu alipainoki siin samalla,
    ah
    :-------)

    ReplyDelete
    Replies
    1. ~Vuoden olen poissa. Ikävä pelottaa hirveästi, erityisesti ero kissoistani :x Poikaystävästäni myös, hän onneksi voi tulla jossain vaiheessa käymään. En osaa vielä realistisesti ajatella etten enää tapaa terapeuttia tai voisi soittaa mihinkään, se kauhu varmaan tulee vielä. En osaa kuvitella itseäni vielä asumassa siellä yksin.

      Olen luonnostani kyllä sosiaalinen, mutta varautunut, vaikea ja vaativa.. Japanilaisten ihmissuhteet on pitkälle hyvin pinnallisia, kotona kyläily on hyvin harvinaista. Passaa. :> Ehtii tutustua, lämmitellä kielitaitoa jne.

      Tiedän tunteen mallikansalaislääkityksestä, mutta sä tarvitsisit keinolla millä hyvänsä ravitsemustilan korjaamista. Et yksin napeilla, sillä lihomispelkoa lietsova lääkitys depressioon/ahdistukseen/tms kääntyy pian itseään vastaan ja tarttet uuden lääkkeen :P (vaikka olen kuullut että sh:t ei yleensä saa ruokahalua lisääviä sivuoireita?)

      Delete
  7. 2 vuoden aikana on ollut HUS:lla yhteensä 6 lääkäriä (5 eri lääkäriä psyk.polilla ja 1 sh-polilla), sairaanhoitajista en edes tiedä. Psyk.polilla epäiltiin heti kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja määrättiin siihen lääkkeet (Sertralin ja Lamictal + Ketipinor) -> olin aivan tokkurassa ja sekaisin puoli vuotta.

    Bulimian takia heitettiin sitten sh-polille, missä langanlaiha lääkäri selitti mulle täsmäsyömisestä ja siitä, että "nyt pitää vaan täsmäsyödä", vaikka kuinka selitin, etten pysty siihen, että olen 4 vuotta sairastanut bulimiaa ja kokeillut kyllä monta kertaa itse oksentamisen lopettamista. Lievästi ylipainoisena mitään toimenpiteitä ei kuitenkaan tarvinnut aloittaa ilmeisesti, istuttivat mut niille luennoille, joiden aikana meinasin kuolla paniikkikohtaukseen. Seisoin täristen sh-polin odotusaulassa, kun 20-kiloiset anorektikot itkivät huoneissaan ja mut punnittiin, kuin joku teuraseläin. "Kyllähän sulla tuota painoa on, juu." Kiitos, en tiennytkään.

    Sh-polin lääkäri ehdotti Seronilin alottamista, mutta ei voinut sitä alottaa, koska psyk.polilla oltiin sitä mieltä, että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö.

    Lopulta sain väännettyä, että mulla ei ole maanisia kausia ja kävikin ilmi, että kärsin sekamuotoisesta persoonallisuushäiriöstä, posttraumaattisesta stressireaktiosta ja bulimiasta. Seronil aloitettiin viime joulukuussa ja oksentaminen loppui siihen. Sanoin, että sh-polille en enää mene nöyryytettäväksi.

    Sain B-lausunnon ja Kela myönsi psykoterapian, jossa olen nyt käynyt puolisen vuotta. Psyk.polilla on taas eri lääkäri, jonka kanssa olisi tarkoitus selvittää paremmin tuota persoonallisuuspuolta.

    On tää kyllä helvettiä. En ihmettele, jos jotkut tappavat mielummin itsensä tai kärsivät hiljaisuudessa, koska avun saaminen ei todellakaan ole helppoa.

    - Espoo, 26v.


    ReplyDelete
    Replies
    1. En tiedä mitä sanoa, kokemuksesi kuulostaa riipivältä. Kaikki se yksinäinen eteenpäin kärvistely ja kipu välittyy lävitse. Ymmärrän ettei hoitotahoilla ole aina helppoa, mutta jos on bulimia tai normaali-ylipainoa ei hoitoa saa tarpeeksi. Vaikka sh-polilla hoidetaan 1. syömishäiriötä täytyy jaksaa nähdä vaivaa myös muiden mieleen vaikuttavien sairauksien tutkintaan. Allekirjoitan vikan kappaleesi, raivostuttaa mediassakin miten anoreksia on yhtä kuin syömishäiriö, vaikka ahmimisongelmat on kaikista yleisin - vaikeuden lisäksi häpeä estää avun saannin.

      Tarinasi kuulostaa kovasti omaltani, en vaan voi itse osoittaa ketään sormella että 2-3 viimeistä vuotta on kadonnut jonnekin bulimiapyörteeseen, mutta kiroan että entäs jos olisin saanut pyytämäni lääkityksen aiemmin läpi tai sitä tukea, josta sanoin olleen eniten apua. Kaikkea hyvää jatkoa sinne, toivottavasti saat uusilta tahoilta tarvitsemaasi, ymmärtävää tukea!

      Delete
  8. Sit just tuo ylempänä vielä mainittu "sullahan menee loistavasti!" -paska on koettu. Juuri viime viikolla viimeksi olin ns. "kontrollikäynnillä" jollain uudella sairaanhoitajalla nyt, kun terapeutti on kesälomalla. Yritin selittää, että vointi on todella todella todella huono, koska tämä terapia on niin helvetin rankkaa, että ahdistus lisääntyy ja en kestä mitenkään nyt, kun en edes oksenna sitä ahdistusta ulos.
    Tähän sairaanhoitaja ehdotti, että kannattaisi juoda vaikka lasi lämmintä maitoa tai kuunnella rentoutus cd:tä. Tai mennä vaikka lenkille. Sanoin, että ei siinä tilassa lähdetä lenkille(, vitun arjalainen terveyden perikuvahintti saatana).
    "Sä pystyt käymään töissä ja kestät tuon ahdistuksen tosi hienosti!" Kiitos ja heippa. Se, että pystyy käymään töissä, tykkää työstään, mutta ei meinaa jaksaa, on ilmeisesti loistavaa.
    Kaikki on loistavaa. Kaikki menee hienosti. Upeaa.

    - Espoo 26v.

    ReplyDelete
  9. Oot lähdös sinne Japania tutkaileen, mutta vastaan tähän postaukseen, joka eniten koskee aihetta, eli anoreksia/hoitoa. Oot varmaan jo huomannut tämän; http://www.reuters.com/article/2013/08/05/us-autism-anorexia-idUSBRE97412J20130805
    People with autism have varying levels of impairment across three main areas - social interaction and empathy or understanding, repetitive behavior and interests, and language and communication.
    Aika mielenkiintoinen havainto? Oon kyllä omassa kaveripiirissäni huomannut ton, empatian kyky on melko alhainen.
    Japanilaiset on aika I-skaalaa, suomalaiset jonkun ulkomaisen tutkimuksen E (Myers-Briggs Type Indicator) :)
    mutta japanilaiset on n i i n kohteliaita, tekee hyvää vaihtelua suomalaisten töykeän tökeröön asenteeseen. Joten Hyvää Japanin matkaa! Tai siis maassaoleskelua!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Totta kai saa kommentoida tänne! :>

      En ole huomannut uutista, yleisesti olen ollut sitä mieltä että mielenterveyshäiriöistä kärsivät tytöt ovat olleet mitä ihanimpia, empaattisimpia, kilteimpiä ja tautinsa "ansaitsemattomimpia" tyyppejä, joita olen tavannut. Mitä tavalliseen suomikansaan tulee, japanilaisten teennäisyyteen asti menevä kohteliaisuuspakko tekee kyllä ehkä hyvää, sillä positiivisella asenteella on tapana tarttua. Siellä ei kylläkään näytetä negatiivisia tunteita, joka varmasti käy rankaksi, mutta uskon oppivani paljon hyvääkin. :) Kiitos!

      Delete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥