Saturday, December 27, 2014

Joulu meni

En ole ite maailman suurin jouluihminen, kuunnellessani radiossa jonku joululaulun syväanalyysiä, mielessäni vähän tirskahtelee. Oikeasti, joku ottaa pari päivää näin vakavasti? Ymmärrän jouluun liittyvät riemut (perhe, ruokaa, krääsää) ja ahdistuksen (perhe, ruokaa, tai yksinäisyys), mutta en vallan vakavasti jos yksi kynttiläpäivällinen ei ole täydellinen TAI miten suitsutetun ihanaa aikaa joulu on.

Koskin niihin lootiin ja mössösössöihin tasan aattona ja päivänä; piparit, puurot ja tortut skippasin kokonaan. Meidän kodissa joulu ei näy muuten kuin, että jääkaapissa on juomaton sokeriton glögi ja parempi puoliskoni osti pipareita homejuustolle. Ainoa koristepullura on siivouskomerossa.

Mutta joulu meni mukavasti, matkan tekoa huolimatta. Otettiin junat ja bussit keskelle hankista maaseutua, olin sen ajan tosi ahdistunut ja vaivaantunut, pelkään aina sukuloinneissa jonkun minusta aiheutuvan katastrofin käyvän toteen. Jännitin jättää kissan kotiin hoidettavaksi, ja mielessäni oli välähdyksiä edellisten joulujen ruokavammailusta. Koko pieni äidin puoleinen konkkaronkka syötiin joululounasta setäenon luona. Ja leikittiin ralliradalla, dokattiin ja pelattiin Aliasta (voitin). Äitini sanoi että oli elämänsä paras joulu, kun juhlimassa oli "vain me" ja sai olla mökillä. I agree. Ulkona riehui pakkanen ja nouseva lumi-indeksi, vedin viidet villasukat jalkaani ja tein poikkiksen kanssa parvelle pesän peitoista.

Juuri ennen junalle lähtöä, kahvipöydän damaget mahassani, pääsin sukuloidessa va'alle. Olen jatkanut laihtumista.

Kotiin päästyä alkoi taas ahdistus: en kestänyt muualle lähtöä, enkä paluuta. Kassien purkamiset, metelöivät pyykkikoneet, mahassa makaavat ruuat, touhuava poikaystävä ja odottavat velvollisuudet olivat repiä sisälmykseni sekaisin. En muista mitä sanoin, mutta halasin poikkista keittiössä ja aloin yllätykseksi nyyhkyttämään. Olen Suomessa koko syksynä pystynyt itkemään tasan kerran tai kaksi aimmin. Siinä vaiheessa kun poikkis saattoi sohvalle, pillitin jo lujempaa, pandatyyliset ripsarit silmilläni. Hän puhui rauhallisesti, lohdutti ja silitti vieressäni. Kissa hyppäsi myös viereen pörräilemään. Silittäessäni karvaturrikkaa aloin pikku hiljaa keräilemään itseäni, pahan olon silti vellotessa. En ymmärrä itseäni. Osaisinpa puhtaasti itkeä useammin, päästää kaiken sekavan ja hautautuneen sisältäni.

Wednesday, December 17, 2014

Mysteerikipeänä

Kirjoitin jo postaukset fysioterapiasta ja mitä kävi sh-polilla, mutta tulin sitten kipeeksi, joten oon maannut vaan sohvalla, tuijottanut Netflixiä ja rapsullut kissaa. Ja pelannut iPadilla. Maanantaina heräsin aamuyöllä, vessan peilistä katsoi tunnistamaton, B-luokan kauhujännäristä karannut naama, jonka silmän ympärykset on turvonneet ja valkuaiset muuttuneet punaisiksi. Not cute. Päivällä hyvä jos vaapuin suoraan asioille, olo oli tuskaisen kuumeinen vaikka vielä aamulla palelin - hyvä huomioida tähän, että kämppäni on ihan yliylämmin, että lumikin sulaa rännäksi osuessa ikkunaan. Poikkista halatessa tulikärpäset/tähdet leijailikin jo silmissä. Ei kun sohvan omaksi.

Mysteeritauti ei ota vain selväksi, sillä lämpöä on liian vähän ollakseen kuumetta, varsinaisesti hengityselimiin ei kauheasti satu tai valuta uskottomia määriä räkäpulleroita. Aivotoiminta pelaa, mutta olo on äklö, kipeä ja hikinen. Vedin vihersmoothieta, inkivääriä, valkosipulia, chiliä, kurkumaa+mustapippuria ja sitruunaa toistaiseksi tuloksetta. Nyt ei huvittais ja olisi yh-tään aika sairastua terapiaduunitkuvitussosialisointisosialisointi.

Vielä vittumaisempaa on, että nyt on ehkä ~viikon ollut jatkuva nälkä. Olen yrittänyt lisää proteiineja, kiinnittää huomiota rasvan ja nesteen saantiin, sekä kiskonut enemmän värikkäitä kasviksia. On lihava, ällöttävä, löysä olo ja ilmavaivoja, mutta ison puuroannoksenkin jälkeen mahastani lähtevä tyhjyys kertoo että lisää olis saatava.

Kissa on onneksi ihana, menee ihan sekaisin harjaamisesta. Sileä, pehmeä, kiltti ja suloinen otus (joka voi nyt aika hyvin, kiitos kysymästä). Pur. ♥

Tuesday, December 02, 2014

No kun ei voi

Kaikki tietää, mitä lähiaikoina on tahdottu. Yleensä, jätän ajankohtais aiheet blogista pois, ja pysyttelen oman navan kaivamisessa, mutta joskus on asioita joista en tahtoisi olla hiljaa. Miten iloinen olin eilen päivittäessäni uutisia Twitteristä, kuinka kilistin illalla vähän monta kertaa asialle, ja näytin vähän tanssiraajanikin. Miten harmitti, etten ollut miekkarissa fyysisesti paikalla. Sukupuolineutraali avioliitto, tai, kuten eräs pastoribloggari sanoi "ideologisesti muotoiltuna 'tasa-arvoinen' avioliitto".

Tiedättekö, perinteinen avioliitto ei ole koskaan kauheasti kiinnostanut. Pienenä en haaveillut hirveästi häistä, hepoista tai kahdesta kakarasta. Japanissa asuttuani, sain kyllä paljon kysymyksiäni haluaisinko naimisiin, ja rupesin ajattelemaan miten mukava asia voisi olla. Ehkä lähtökohdat oli eri minulla ja tyypeillä, joiden synnyinmaassa on normia katsoa asioita konservatiivisten lasien läpi tai mennä järkätyille avioliittotreffeille (usein ne on tupla-, tripla-, jne treffit) - alkoi kutkuttamaan idea mennä naimisiin. Oli syyt uskonnollisia, juridisia tai symbolisia - yksi vastanainut ystäväni summasi, että halusi pitää tosi hyvät bileet, minusta kaikilla pitäisi olla samat määrätä rakkauselämästään ja oikeudet solmia liitto. Ymmärrän jos jonkun elämänkatsomusta se nyrjäyttää, mutta fakta vain on ettei enää eletä muinaisajoilla, ja voida vedota uskonnon kirjoihin, rasismiin ja pelkoon.

Haaveista huolimatta en toisaalta nähnyt hirveästi ideaa naimisiin menossa, jos sitä ei sallittaisi sukupuolesta riippumatta. Vaikka itse naimisissa olo ei olisi tärkeintä, avioliittojen rikkominen tai adoptio-oikeus varmasti on. Tämä oli yksi syy, miksi tunsin hirveää ahdistusta tulla takaisin Suomeen (muita mm. proteiinirahka ja pakastesushi). Pääni ei yksinkertaisesti kietoudu sen ympärille, miten jotain persukommentteja voidaan laukoa isossa mediassa. Miten paljon välinpitämättömyyttä, ennakkoluuloja, vihaa ja vääriä mielipiteitä on. Joo, mielipiteitä on vääriä - tahdotko että kerron sunkin?

Onneksi 28.11. jotain hyvää kävi, kuten jo sanoinkin. Seuraavaksi kannustaisin huomiota translakien suuntaan, joka on valtavirrassa aika pukahdettu aihe. Harva tietää interseksuaaleista lapsista muuten kuin 5D-dokkareista, saati että kadulla on tavallisia ihmisiä, jotka eivät koe syntyneensä oikeassa kehossa. Tiedän asiasta verrattaen vähän, mutta astuessani AMK:n ovista sisään tapasin kaksi tuttuani, joilla kummallakin oli eri nimet ja vastakkainen sukupuoli. Varmaan moni ajatteli teinirakkauden erilaisiin vaatteisiin ja oman identiteetin haeskelu olevan vain vaihe, mutta heille osa matkaa minuksi. Haluan inttää ettei nämä asiat ei koske ja vaikuta vaan pieneen yksittäisryhmään. Kaikilla on oikeus ihmisarvoiseen kohteluun, sukupuoleen ja siitä riippumattomaan mahdollisuuteen elää omana itsenään, ja osoittaa rakkautta.

That's just my two cents.

Tuesday, November 18, 2014

Peruspäivä


Eilen en enää tiennyt miten kestän. Halusin tarttua puhelimeen ja soittaa Täti Terapeutille, että nyt on asiat vialla. Lopulta vain istuin kai elin ihan normaalin päivän, vaikka muistoni on sekaisat ja rei'illä. Muistan meikanneeni nätiksi, menneeni viereiselle koululle syömään lounasta. Oliiveja. MINUN risotossani? Maistui iljettävälle, sain syötyä ehkä puolet. Jo pöytään astuessa sydän takoi ja sähköiskut vaelsivat ruumiissa, pelko syödä, pelko kaloreista ja lihomisesta. Olenhan jo lihava, kukaan ei näe tai huomaa jos käyn heittämässä 2,60€ ateriani pois. Ei tee vääryyttä itseään tai muita kohtaan, jos läski ei syö. Söin kuitenkin, läski.

Olin kirjastossa, olin kotona sohvalla, olin juhlissa viinilasi kädessä. Ei haitannut juhlia, en olisi vain jaksanut mennä, en lähteä, en jäädä. Nykyään lähteminen on vähän helpompaa, jaksan valmistautua ja laittautua, mutta alan seuraan ja olemiseen vähän väsyä. Miten turhaa jos mölyn ja taustamusiikin yli pitää huutaa. Viinissäkin on kaloreita, muuten humaltuisin mielelläni. Yksin kotona olin vain vielä enemmän ahdingossa. En ameebaksi zombifioituneena masennuspotilaana tai paniikkikohtauksen partaalla, vain täysin väsynyt.

Haluaisin piirtää ja opiskella, en vain jaksa. Haluaisin liikkua ja laihduttaa, en vaan viitsi. Raivostuttavaa valitusta, mutta asioihin tarttuminen imee minut kuivaksi, tuntuu kuin haavoja ja rupia revittäisiin auki.

Monday, November 17, 2014

Kirvellen

Ahdistaa maan ja taivaan täydeltä. Hengittäminen on raskasta, ilman yrittää varovaisesti tunkeutua keuhkoihini, joiden päältä painaa kiven lailla. Silmiä koskee kun suljen silmät, haluaisin vuodattaa lämpimiä kyyneleitä, itkeä naaman turvoksiin, päästää pahan pois. Samalla ei tunnu miltään, joten en välitä vaivautua. Olon ollessa rauhaton ja ruumis liian lamaantunut tehdäkseen mitään, en tiedä miten päin asettuisin. Lattialle, sänkyyn, solmuun kissan kanssa sohvalle? Kävelisinkö ulos vai jäisinkö kotiin? Haaveilen taas sulavani lattiaan tai seinään, jotta pääsisin pahasta tyhjään, tarkkailemaan.

Vuodattelen blogiin, koska poikaystävällä on nyt paljon kiirettä ja stressiä kouluprojektien puolesta. Hän tukee ja lohduttaa aina, mutta tuntuu väärältä synkentää hänenkin mieltään, kärsittää minun pahalla olollani. Onneksi on kahvia, kavereita ja välillä viiniäkin, mutta en osaa silti sanoiksi pukea sisimpiä ajatuksiani. Tunnen olevani niin yksin, että haluaisin uhata kukaan-ei-vaan-tajuu, kuin perjantaipullonsa menettänyt teini. Haluaisin terapiaan, halata koiraa ja juoda kahvia sohvalla, rikkoa ja koota ne pääni sirpaleet, jotka on yhä matkassa.

Sain lausunnon lekurilta eläkkeeseen ja terapiaan, 36,20€!!! Ka$$$$hing. Ei mikään 17€ todistuspalkkio kuten ennen vaan "laaja" lääkärintodistus, jossa puolet on suoraan vanhojen lausuntojen potilashistoriasta, virheineen kaikkineen. Lopussa omat luetteluni mitä söin edellisenä päivänä, ja kuvaus "ottaa katsekontaktin, ilmeetön, rauhallinen". Näkee varmaan vaikka ei olisi lääkäri?!! Ei, se lääkäri oli kiltti ja kuunteleva, mutta tolla hinnalla olisi nyt pitänyt saada sellainen Shakespeare selitys, että Kela ei varmana hylkää. Vielä pitäisi oma terapiahakemus kirjoittaa, sekä olla lastenvahtina että Täti Terapiakin saa selvitettyä ne omansa.

Sain myös vihdoin ajan sh-polille, samalle lääkärillekin, jolla kävin kaikki vuodet (hän on paras!). Ja pinkan papereita taas ympyröitäväksi, EDI, BDI ja mulle vieras elämänlaadun kyselylomake. En tiedä mitä sh-puolelta nyt saan, kun en ole paljoa bulimioinut. Olen tullut tosi paljon eteenpäin kielletyissä ruuissa ja monipuolisuudessa tai rytmissä, mutta muuten en tiedä. Määrät on mielestäni paljon ja ajattelen sessiointia, kehooni oon aivan tyytymätön. Pyysin tätä silloin elokuussa kun tulin Suomeen, vuoden kestäneen bingefestin takia. En edes tiedä kunnolla millaista hoito nyt on Ulhåsassa? Jos joku siellä käy es. polilla tai päiväosastolla, kuulumisia otetaan vastaan.

Thursday, November 13, 2014

Cold and catatonic

Mikä on masennusta pahempaa? Olla täysin aivokuolemaa edeltävässä tilassa, jossa motivaatio elämää kohtaan on säilynyt, halu tehdä asioita – edes velvollisuuden tunteesta, mutta energiatasot on vajonneet kuin Titanic meren pohjaan. Kolme vuotta terapiaa, laskemattomia kertoja päiväosastolla, tuntikausia eri lääkärien, sairaanhoitajien, ravintoterapeuttien ja muiden spesialistien vastaanotoilla sekä satoja syötyjä lääkkeitä, ja nyt mua jaksais kiinnostaa koti, työ ja elämä. Ei ekaa kertaa, mutta alan olla jo aika vanha, kohta pitäisi jotain olla jalkojen alla.


Koti ja ystäviä on, joista olen järjettömän iloinen, mutta pohjaton ahdistus omaa ammattia kohtaan ja syvä epäusko omiin olemattomiin taitoihin. Mahdotonta ei olisi harjoitella tuntikausia, pitää yöttömiä öitä, tehdä ja opetella, mutta sisälläni on tyhjä voidi ja en pysty kiristämään, manipuloimaan ja uhkailemaan itseäni tarpeeksi tekemään. "Ei vielä tänään" ja voisin laittaa Netflixin tai pleikkarin päälle, katsoa Fringeä ja toivoa että muutun hulluksi vanhukseksi. Mutta energia alkaa niihinkin loppua. Haluamiani elokuvia ei koskaan ole. On näköjään olemassa limitti montako kertaa blogit, Tumblrit, fäsät voi selata läpi päivässä. Vihaan marraskuun säätä, harmaata peittoa kattojen yllä, joka imee kaiken valon ja energian ihmisistä, motivaation rippeet mielestäni.

Tunnen itseni niin masentuneeksi tekotaiteilijaksi. Kävin hei eilen Alkossaki! Join (lasin) viiniä yksin kotona löhöhousissa ja nukahdin sohvalle.

Yritän keskittyä asioihin, joita jaksan semisti enemmän. Nähdä enemmän ystäviäni, sillä kahvikupit ja jutteluhetket tekee viikoistani ihania. Kauheaa satsia kavereita ei ole, mutta olen onnellinen että niitä voin kutsua hyviksi ystävikseni. Pelkäsin Japanissa että joutuisin palauttuani olemaan yksin, ja olen äärettömän iloinen ettei niin käynyt. Vielä ei Japanissakaan ole minua täysin unohdettu, pari vanhanaikaista kirjettä on tullut kotiin.

Asiat joista saan iloa ja kiinnostusta:
○ romaanien lukeminen
○ kissalle lässytys ja silitys
○ kahviloissa istuminen
○ ystävien näkeminen ja puhuminen
○ luomiväri ja aamulla laittautuminen
● piirtäminen
● ruuan laitto

Yleispsykalla oli hoko tällä viikalla. Lääkäri kysyi onko hoito syömishäiriöyksikössä jo alkanut. Mitään ei ollut kuullut, vaikka puhelinaika asiasta painokyselyiden ym kanssa oli jo pari viikkoa sitten. Hän oli unohtanut laittaa lähetteen. Aika koomista, vaikka lääkäri pyysikin anteeksi, nämä asiat jää aina mieleen. Ei haittaa, tuntuu että pärjään syömisten kanssa nyt yksin. Hakemukset lähti Kelaan terapiasta ja eläkkeestä, pelottaa että hylkyä tulee tai jokin muu kommervenkki...

Wednesday, November 12, 2014

Drowning on dry land

Ahdistusteksti noin viikon takaa, jota en jaksanut julkaista:


Ahdistaa, ahdistaa.

Sellainen sisällä mönkivä hirviö, joka päälle päin pitää kaiken tyynenä ja sievänä, ei anna äänen täristä tai sormien liikoja hikoilla. Hymyilevänä ja rauhallisena, ilman kovinta piinaa tai vuorenhuippuja. Sisällä pyörii levottomuus, pelko ja epämääräisyys, jonka takia ei mihinkään saa tarttumapintaa. Menisinkö kouluun ahkeroimaan? Jäisinkö sohvalle kuolaa ja makaamaan? En jaksa lukea suosikki kirjaa tai katsoa sarjaa, tuskin mennä ostamaan porkkanoita kauppaan. Ikävyys velloo ilmassa kuin mädän haju, johon on nenä jo tottunut.

Parin viikon ruokahaluttomuus on muuttumassa taas näläksi, olin eilen valmiina kääntämään keittiön ympäri ja lukittautumaan vessaan, vaikka poikaystävä olisi tulossa liian nopeasti kotiin. Söin taateleita ja liian monta riisikakkua, iljettävät tunat vedessä riisinuudeleilla, jotka ui soijakastikkeessa. Iljetyksessäni sisällä oli silti tyhjää, joten jätin oksentamatta ja ennen pitkiä nukahdin illalla sohvalle. Mielessä pyörii miten hyvin voisin käyttää loput illastani kaupalla ja keittiössä, kuinka vaivatta ja siististi oksentaminen kävisi kun kurkku ei ole valmiiksi ruvella tai rystyset monen päivän putkesta kipeänä. Ei sotkua, ei jälkiä.

Olen vain liian väsynyt laittamaan järkevästi ruokaa, jokailtaiset päivälliset ja hyvin rakennetut ateriat on jääneet puuro-riisikakku-omena linjalle ja lämpimämpi mössö opiskelijaruokalaan. Hienot ihanat lehtikaalini kellastuu jääkaapilla, kun en jaksa pureskella ja poikkiksen blenderillä smoothien vääntö on yhtä tehokasta kuin peiton muhentaminen vispilällä. Haluan kasvistikkuja, mutta porkkanoiden pikkukivet pelottaa ja pilkkominen on liian vaivalloista. Hampaita ja kitalakea aristaa jo valmiiksi, olen kuulemma narskutellut viimeaikoina. Leikin idealla, miten upeata olisi laihtua pelkäämällä ruuassa olevia bakteereita, kiviä, hometta ja koostumusta. Iljettyä pitämistään asioista. Ruokailut menee muuten ihan hyvin.

Voisin kuristaa naapurini, joka soittaa jotain jääkiekkostudioihin kuuluvaa musiikkia taas nupit kaakossa. Haaaaaaaaivei tö heeeeeel, karjutaan. Ihan kuin olo ei olisi häiriintynyt tarpeeksi. Noin hirvee rumpukomppi pitäs olla kielletty, niin kerros-, omakotitaloissa kuin ulko stadioneillakin. Jos sedät haluaa juoda kaljaa, maalata naamaan Suomi-liput ja hoilaa lätkämatsissa, fine by me, mutta en halua joutua ko. musiikin uhriksi.


Tässä kuussa on pakko hankkiutua liikunnan piiriin, olen liian veltto ja väsynyt kaikesta. Miten vaikeaa olisi päästä kohtuuhintaiselle jumppatunnille? Salit on mukavia, mutta tarttee liikaa kurinalaisuutta mennä ja toimia. Uiminen on kivaa, mutta kammoan ajatuksesta ostaa uimapukua, riisuutua julkisesti ja lillua kaiken lian ja äänien keskellä. Kehoni on ihan sietämätön, en kestä naamaani lainkaan kun poskissani on ylimääräinen rasvakerros, kaksoisleuka. En tunnista sitä turvonnutta ihmistä, joka valokuvista näkyy, ja olen peloissani. Peloissani että asiat on vielä pahemmin kuin uskottelin, miten lihava ja rasvainen olen, enkä ole vielä vain hyväksynyt pahinta.

Wednesday, October 22, 2014

Koulua ja relaksausta

Menin kouluun ja istuin itsekseni jossain projektiluokassa tuijotellen netistä tutorialeja, ja opetellen jotain kuolevaa softamuotoa, jolla voi kyhätä niitä rasittavia 2000-luvun alun blingbling kotisivuja, rumia ja vihattavia mainosbannereita, sekä kliksutinpelejä. Olen puoliksi innoissani että olen saanut opetettua itse itselleni jotain ammattikunnan osaamiseen kuuluvaa, ja toisaalta ihan kauhuissani että jotkut perus nuolten kliksuttelut ja vänkyröiden venyttelyt luonnistuvat minulta niin huonosti.

Viereen istuu kohta valmistuva vanha luokkalaiseni, sellainen kiltti ja kaunis ääninen tyttö, josta ei keksi keksimälläkään mitään pahaa sanottavaa, paitsi että puuteria tulee ladattua vähän liikaa. Hän on saanut jo jalan oven väliin, elantoa ja näkyvyyttä yhdessä Suomen isoimmassa naisten julkaisussa, just niillä vänkyröiden venyttelyllä. Pieni ahdistus taas iskee, että olen itse liimautunut koulun säädettäviin ATK-tuoleihin kiinni ja toiset ratsastavat oman elämänsä Enterprisella pari valovuotta eteenpäin. Ja toisaalta, haluankin, koska vielä tuntuu että opittavaa on. Vaikka tiedostan ettei oma osaamiseni ole halutulla tasolla, mietin välillä osaako kaikki muutkaan samalta tasolta lähteneet vielä kaikkea? Ainakaan luokkatoveristani ei ollut minua ohjelman kanssa auttamaan, koska kuka muistaisi yhden kurssin asioita 1/2v kauempaa jos ei sitä tarvitse ja käytä? Enpä ole löytänyt omaa juttuani, jonka voisin niin täydellisesti hallita, että muiden asioiden feikkaus onnistuisi.


Selkään on särkenyt ihan simona, ja kirosin etten käynyt Japanissa enempää noin 30€ tunnin hieronnoissa mukiloitavana. Kävin kerran hankalasti kieltä lausuvan kiinalaistädin väänneltävänä, ja harmiksi rahatilanne ja menot ei mennyt niin että olisin mennyt uudelleen. Ihan muista syystä fysioterapiaan päässeenä, koin yllätyksen ja apua niin rentoutumiseen kuin siihen selkäänkin: fysioterapeutti paineli (ei hieronnut, paineli) kehoni läpi ei-ärsyttävän, ei-gregoriaanisen rentoutusmusiikin soidessa, ja väriä palasi takaisin kasvoihin.

Tunnen itseni jälleen sen verran ihmiseksi, että voin rötköttää tänään sohvalla kun poikaystävä on poissa, pelata videopelejä 48g raakasuklaalevyn ja perjantailta jääneiden valkkarijämien kanssa. Määrä, jonka pystyn alkoholia juomaan on ehkä vähän säälittävä. :D Puolen litran pullostani kun on puolet, mutta riittää että voin ottaa Ikea-lasin kaapista ja näyttää miten sivistynyt aikuinen nainen olen! Jätin tätä varten sukkahousut päälle ja helminauhan kaulaan. Kissalle paistoin kanaa. Elämä on ambivalentisti aika masentavaa ja tulevaisuus kamalaa, mutta kummasti Japanista jäänyt iloisuuteni tekee arki-illastakin astetta kivempaa. Etenkin kun olen laihtunut muutaman kilon.

PS: peleistä tykkäävät, otan mielelläni suosituksia vastaan! Poikkiksella on parilta viime vuodelta jonkin verran konsolipelejä, mutta ei niistä hehkuttaa mulle mitään. Lähiaikoina olen hakannut enimmäkseen äksönmättöjä, kuten Uncharted trilogian, Tomb Rideria ja Last of Us:ia.

Friday, October 10, 2014

Masennus ei kasvata, miksi tulen isona

Kiitos niille jotka jaksaa kysellä miten menee. Piti päivittää ahkerammin blogia, mutta vaivuinkin jonnekin masennuksen valtoihin. Ajattelin vaihdossa, että olen pahimmasta jo päässyt ylitse, allekirjoittanut, leimannut ja kansioinut menneeseen elämään. Toisaalta taka-ajatuksissani kummitteli ajatus että Suomeen palatessa harmaus ja tyhjyys taas palaakin, jonka totesin vääräksi, vain todetakseni olleen siitäkin väärästä. TLDR: masentaa. En ajatellut enää liioin lääkkeitä syödä, mutta vetkuttelujeni jälkeen kyllästyin aivokoomaan ja menin hakemaan pienen reseptin Venlaflaksiinia, vanhaa tuttuani, aika pienellä annoksella. Halvemmaksi tulee kuin Voxra ja muut.

Sainkin olla järkyssä pahoinvoinnissa pari päivää joskus reilu viikko sitten, ja olo ei ole juuri muuttunut miksikään. Olin pari päivää pois koulusta ja siirsin terapiaa, johon ei ole nyt mitään rahoitusta. Täti Terapia on vain ihana ja lupasi että voi jouluun asti tapaa kerran kahteen viikkoon, jos jotain muutoksia vielä tulisi. Koomasin kotona ja pelasin Uncharted pelejä, katsellen jotain semivanhoja leffoja ja House of Cardsia. Netflix on rakkaus, mutta aina jos haluaisin jotain uudelleen katsoa, haluamaani ei löydy. Battlestar Galacticakin poistui ohjelmistosta. Rakastan sci-fiä ja haluaisin tuijottaa vanhoja Alien filkkoja, mutta epäilen löytyykö niitäkään - kirjastosta ehkä. Gigerkin kuoli keväällä, olen harmissani.

Paljon masista tuottaa hissin peiliin paljastuvan peilikuvan lisäksi koulu, tulevaisuus, pettymys omaan osaamiseen. Miksi lopetin piirtämisen niin pitkäksi aikaa? Miksen enää vain saa ja saa ideoita, joista omaksi ilokseni vääntää töitä töiden perään, ilman ylianalysointia ja alkuun tunnelmaa tappavaa itsekritiikkiä. Pitäisi kohta (1/2-1 vuodessa) valmistua, ja en osaa mielestäni vielä yhtään mitään. Tai mitä osaan, on niin keskinkertaista ja epäinspiroivaa paatosta, etten voi kuvitella itseäni vakavasti ammattilaisena. Ei minulle riitä olla keskinkertainen, haluaisin että töissäni olisi järkeä ja herättäisivät edes jotain tyytyväistä myhäilyä. Onko väärin sanoa noin? Haluta ihailua? En siis meinaa että tahtoisin olla joku kuuluisa, mutta ehkä jonkun tunnistavan työni kelvollisena. Pitäisi kai olla onnellinen että saa AMK:n päätökseen, ilman taistelua ja kannustusta en olisi päässyt edes sisään.

Ehkä eniten tässä häiritsee, että vasta nyt minulle on herännyt vahva kuva haaveistani, mitä haluan tehdä isona. Enemmän mediaa ja nykyaikaisia juttuja, en vain perus paperille jäävää viestintää. Mutta opinto-oikeus on lopuillaan, eikä mahdollisia päästä käsiksi uusiin, uusien linjojen kursseihin. Opettajani heittikin idean, että hakisin kouluun uudelleen. Menin juu-ei-juu kähmäilystä ja koulutussuunnittelijan "EI" vastauksesta huolimatta haaveilemaan juu. Kerran uudelleen mahdollisuus opiskeluun? Sinne päin, koko saagaa alusta asti ei tarttisi käydä, koska voin hakea korvaavia opintoja ja napsia marjat mansikkakakusta. Tehdä isona oikeasti mitä tahdon?

Kakku, se kuulostaa aina hyvälle.

Saturday, September 20, 2014

Onneton onnellinen opiskelia

Huomenta.

Paras aika päivästä: aamu, kahvi, Rilakkuma-muki, kissalla hepuli. Maukuu, kehrää, puskee, pomppii, jahtaa, loikkii, tulee syliin. Kissa on muuten nyt pari päivää voinut paremmin, jeaah! Onni on: siisti koti, kahvi, tekemättömyys ja onnellinen elukka. :) Oma moodini on siftannut kaikista oman kropan murheista lähemmäs kohti kattoa.

Edessä oottaisi pyykkivuori, puurokattilan tiskaus ja yksi Bobbi Brownin minipuuterin korjailu. Käytin poikaystävän ostamassa apteekista jotain desinfiointi-alkoholia, jolla muussautuneen puuterihauheen pitäisi ensin mennä muhjuksi, sitten haihtua jättäen tuotteen lähelle alkuperäistä. Paras toimii, vaikka saahan Bobbia nykyään Suomestakin - aika hyvin saa kaikkea kuuluisaa länkkärikamaa.

Olin viikon kestävässä flunssassa/vilustumisessa. Alkoi kauniina päivänä kaupungilla kahvitreffien jälkeen jäätävän kylmässä Kinopalatsissa, että kurkkua sattui. Kahden päivän sisällä päässä jötäsi jo niin että oksentelin päänsärkyäni ja vaihdoin kylmää käärettä otsalle. Ei meinannut jaksaa pelaa, ei katsoa mitään, jollain konstilla silti tölläsin 2 sesonkia Hannibalia ja pelasin yhden pelin läpi. Oonko ainoa, jonka mielestä pelin läpipeluu on yhtä hieno harrastus ja saavutus, kuin instrumentin soittaminen, käsityön tekeminen tai muu aikaansaannos? Tunteehan ihmiset tyytyväisyyttä.. no vaikka valmiista palapelistä.

Koulutyöiden intressi menee vähän ylös-alas. Joskus ahdistus ja energianpuutos on sen verran kova, että mietin välillä näin valmistumisen lähestyessä mitäs järkeä tässä opiskelussakin oli. Katsoen uusia luokkia uusine opetussuunnitelmineen, jengi on tosi kovatasoista puurtajaa, että olen itse ihan jaloissa. En osaa käyttää perusohjelmia tai ymmärrä jonkin tekniikan päälle. Silti en ensi vuonna saa mennä enää millekään mielenkiintoisille kursseille, tämä syksy taitaa olla viimeiseni koulun penkillä + harjoittelut ja opparit sun muut. Toisaalta, aina kun opin jonkun uuden asian, ja saan inspiroivan tehtävän, kierin taas mielihyvästä että olen itseäni kiinnostavalla alalla ja ns. tiedän mitä haluan isona.

Joku syömishäiriö- ja masennustaustainen iloitsisi edes AMK pääsyä tai valmistumista, mutta itse suren hukkaan menneitä vuosia. Sanoin kurssitoverille ettei minulla ole mitään, mistä vääntää portfoliota harjoittelupaikan hakua varten ja sain taas sitä rasittavaa vastausta "Onhan sulla vaikka mitä koulutöitä!" Vihaan, vihaan, vihaan tilannetta kun ihmiset luulevat "liioitteluni" olevan päästä keksittyä, ja sitten pitää perustellen vakuuttaa miten paska olen kaikessa. Oli sitten kyseessä ylipainoni tai koulutöiden olemattomuus. Hei en käynyt tota kurssia, pääsin hyväksymismerkinnällä säälistä läpi tekemättä mitään, ja'a nuo työt ovat 7 vuotta vanhoja paskoja joita en tarkoituksella säästänyt tai enpä jaksanut korjata tuota harjoitusta, sen näyttäminen olisi kuin vetäisi maton alta itseltään. "Hei kato, en osaa!"

Varmastihan olen oppinut koulussa tosi paljon, en tiedä miten kovasti teknisesti tai sitä silmää, jota vaatii työntekoon, mutta erotan ainakin kelvottoman vähemmän kelvottomasta. Jokainen jotain harrastanut varmaan tietää kehityskaaressaan kohdan, että näkee virheitään, mutta ei osaa tehdä niitä paremmin. Ja mullehan ei riitä mikään toimistotyö, jossa tehdä arkisia viestintähommia arkiselle yritykselle, arkisessa paikassa. Haluun tehdä jotain luovaa, herättävää, ajan hengessä pysyvää, klassista tai tulla tunnetuksi töistäni. En kuuluisaksi henkilönä, mutta että töistä näkisi ja muistaisi kuka tonttu on mitäkin tehnyt.

En tiedä hakeako harjoitteluun koululta saatavaan työpaikkaan, jossa voisin olla osan ajasta ja ehkä hakea toiseksi puoleksi vaikka ulkomaille (Japaniin). Vai surkeasti yrittää täällä jonnekin? Entä valmistuminen, yritänkö duuniin jonnekin keskinkertaiseen, vetkuttelen paikoillani etsiessäni jotain hyvää ja parempaa vai hakeako opiskelemaan jatkoa? Kuulin juuri, ettei tokaan tutkintoon tule edes opintotukia, ja pelkään jo nyt 1-2 vuotta etuajassa etten pääsisi enää jatkokouluun, kun bullshittiani katsottaisi lävitse.

Tuesday, September 02, 2014

Syksy on tehty..

Aika hävyttömästi kopioin idean ystävältäni Nessalta, jolla oli rento ja mukava tuulahdus syysfiiliksistä. Joten vähän soveltaen, kirjoittelen samoista aiheista "minun syksyni on tehty"...


Oppimisen ilosta
Yritän olla ekstra-ahkera ja en olla päivääkään koulusta poissa, ryhtyä töihin ajoissa ja saada valmiiksi jotain portfoliokelpoisia koulutöitä. Yritän etten lannistuisi heti ison urakan edessä, hylkäisi ideoita "en-mä-kuitenkaan-pysty" laatikkoon, tai läiskisi epämääräisesti vain jotain kasaan että kurssi menisi läpi. Paitsi, että opettajat ennen muinoin pyytämällä pyysivät minun edes läiskivän jotain kasaan, sillä kunnianhimoisena en yleensä aloita jos en saa täydellistä.

Rohkeudesta
Hoitaa asiat heti kun voi: tarttua puhelimeen, nostaa kissa pöydälle, eksyä ja yrittää pois mukavuusalueelta. Olla aktiivinen, piirtää ja nähdä ystäviä, eikä kuunnella demoneja päässä, jotka ajavat asioiden läheltä. Rohkeudesta yrittää jaksaa enemmän, ei jähmettyä kotiin staattiseen ahdistukseen, vaan mennä ulos, kirjastoon, näyttelyyn, käyskentelemään.

Säästäväisyydestä
Rahaa ei yksinkertaisesti ole, uuteen vuokraan tulee menemään iso halkaisu, tarvittavia huonekkaluja ei ole, ja kissanhoitoon aina myös uppoaa (ja on uponnut). Haluan mieluummin matkalle tai panostaa välineisiin tai sievään kotiin, sekä itseeni (ihonhoitoon, ruokaan, liikuntaan), kuin ostaa paljon tavaroita ja vaatteita sun muuta. Mistään en tässä painossa kuitenkaan iloitsisi.

Pelata ja rentoutua kotona
Kylmä, märkä, pimeä ja autio Suomi ei yhtään nappaa, joten mikä ihana tekosyy lorvia himassa kuppi kädessä ja pelata vuoden aikana ulottumattomissa olleita pelejä, tai tankata kirjaston kirjoja. Raahasin Japanista paljon teetä (vihreää, matchaa, ginseng etc), ja olen opetellut käyttämään manteli/kauramaitoa, joten paljon litkimistä luvasta.


Terveemmistä elämäntavoista
Syksy on satoaikaa Suomessa ja kurpitsat, sienet, kasvikset vielä hetken edullisia tai sesongissa, joten aion tankata hivenainevajauksiani kasviravinnosta, sekä virittäytyä taas rakkaan (nyt pelkäämäni) liikunnan pariin. Aika kaivaa hissukseen blenderit taas esille, sekä sulattaa ylimääräistä läskivarastoa pois. Mitä mielenterveyshoitoon tulee, huonolta näyttää, mutta poikaystävän kanssa ahminnasta ja bulimiasta pidättäytyminen helpompaa (tai toteutus vaikeampaa), joten jos saisin elämäni kerrankin balanssiin nuoralla kävelystä. Aion käyttää ruokaobsessiotani fiksuista asioista lukemiseen, ja korealaisen ja japanilaisen keittiön kokkausharjoituksiin. Otan tavoitteeksi myös pitää fiksusta unirytmistä kiinni (lääkkeittä).

Haikeudesta ja toivosta/toivottomuudesta
Kaipaan Japaniin ihan silmittömästi, syksy on yksi parhaista ja kauneimmista vuodenajoista siellä: vaahteralta näyttävät puut vaihtavat väriä (紅葉), jolle suomimaisema ei tee vertaa. En tiedä tuleeko jatkohoitostani yhtään mitään ja jos ei, saanko edes eläkettä ensi vuodelle, mikä kiristää taloutta ja jaksamista ennestään. Pelkään ja murehdin kissani takia, ja kannan kaikkia kotipiirin stressejä niskassa, neuvottomana ja yksin monen asian kanssa. Olen alkanut jo hyväksymään että asioita on kannettava täällä Suomessa, enkä voi aina paeta niitä syömishäiriön maailmoihin.

Monday, August 25, 2014

Askeleita arkeen


Päivät vierivät ja ulkona on sateista ja harmaata. Sen sijaan että olisin ollut unelmieni energinen ja sivistynyt maailmanmatkaaja, hoikkaakin hoikemmassa olemuksessani kantanut itseäni Suomen mailla, palannut takaisin kurinalaisesti viherpirtelön ja kuntosalin penkin helmaan – olen maannut sohvalla kissan kanssa ja pelannut konsolipelejä. Pelaisin mielelläni lisää, mutta olen niin pullamössö että mieligenreni välillä pelottaa liikaa. Sohvalla makaamista en ihan laske aikaansaamiseksi kuten taidetta, siivousta tai ulkona käymistä, mutta pelien pelaamisen.. kyllä.

Kurssien piti alkaa kai tänään, mutta en päässyt käymään viime viikolla koululla suunnittelemaan asioita, ja ei ole mitään tietoa mitäs seuraavaksi opiskellaan. Vaihtoraporttien kirjoittaminen on ollut yllättävän raskasta vaikka kurssikuvauksia olenkin tehnyt. En osaa muotoilla pariin sivuun mitä sain ja miksi pitäisi opiskella Tokiossa. En löydä juuri huonoja syitä asua Japanissa tai ne hyvät puolet romuttaa huonot. En kuitenkaan sano, että sukupuolten tasa-arvo, vanhoihin normiin kangistuminen, ympäristön huomioiminen tai kostea helle olisivat hyvällä mallilla. Koulu oli ihana ja pyöräily kouluun sai joka päivä hymyn huulilleni: olen onnellinen ollessani täällä, kaikesta huolimatta. Mutta rehellisesti, opiskelu oli vaikeaa kielitaidottomalle, opetusmenetelmät vähän vanhanaikaiset ja paljon turhaa säätöä.

Kotona on ollut vaihteleva tunnelma, olen välillä hymyni ja halauksieni alla sekaisin ja ahdistunut ilmapiiristä, stressaantuneen poikaystävän mielen tulkitsemisesta ja kissan terveydestä. Olen tosi väsynyt lukemaan nyanseja missä mennään, oloni on kuin lahnalla ja kiinnostus vaihtelee elämää kohtaan nollan ja keskitason välillä. Ja rahasta, tilillänihän on 1€ kiitos joskus ~20 päivää jäljessä tulleiden katevarausten, ja seuraavan kerran rahaa tulee joskus ensi kuussa. Mutta jos rahaa ei yksinkertaisesti ole, en jaksa murehtiakaan, äitini kävi minulle kaupassa ja jos syön kaiken, sittenpähän laihdun. Vuokran maksan poikakaverille heti kun rahaa tulee. Koko elämäni köyhänä eläneenä, stressasin eniten vain Japanissa, koska sosiaalisia menoja, ostoksia ja kuluja riitti. En täällä tarvitse mitään, paitsi ruokaa ja asunnon, ehkä jossain vaiheessa saldoa matkakortille. Sitä ennen, taidan mennä pakon edessä pyörällä. Lisää sopivia vaatteita olisi jees, niitä ehkä on, mutta yli puolet tavaroistani on yhä jossain muualla kuin uudessa kodissa.


Sekä kropasta, iljettävähän se on, ja varmaan vielä pelottavampi toisten ihmisten silmissä. En jaksa avautua siitä enempää, toivo kun on jo menetetty. Taiteiden yössä törmäsin kolmeen tuttuun ensimmäisen kerran vuoteen, ja kaikki alkoivat avautumaan minulle painoasioista. "Oletko pitänyt lupauksesti ja alkanut jo urheilemaan?" [insert tekosyyvastaus tähän] "Mä olen alkanut käymään salilla! Oon laihtunut! *pyörähdys*" "En voi alkaa kasvissyöjäksi kun liikun niin kauheesti, laihdun tästä vielä enemmän olemattomiin" ..Tjaa. Mainitsen tyypin kapeutuneet kasvot ja ehdotan syömään lisää, koska en keksi muuta vastuasta, jota suomalainen ei lukisi epäkohteliaaksi. Ja otan kaikki sanattomat, hei Kafi, sustahan tuli plösö-katseet vastaan. Ei ettei Japanissa tytöt puhuisi painostaan aina välillä, mutta tunsin ettei kukaan hakenut hyväksyntää kailottamalla siitä, vaan asia oli aika arkista. Miten japanilaiset naiset pysyvät niin hyvännäköisenä ja balansoi pannukakkujen kiskontaa, on hitaasti aukeneva mysteeri.

Tässä haluan noteerata, miten ne pari harvaa ihmistä, jotka hyväksi ystävikseni luokittelen, olivat heti palattuani pyydelleet kahville, halanneet innolla, ja olleet päälimmäiseksi täysin muista asioista kiinnostuneita kuin omista ja toisten painosta. Vaikka varmasti jokainen on kohdannut omia mörköjä menneisyydessään.

Wednesday, August 20, 2014

Ensimmäisiä kulttuurisokin kuulumisia

Kulttuurisokki on haluamatta iskenyt, ihan niistä hetkistä kun astuin Finnairin koneeseen ja avasin lippuun kuuluvan iltapäivälehden. Välttelin Japanissa suomimediaa, ihan koska en tarvinnut enempää ahdistuksen aiheita typerästi laadituista otsikoista, masentavista kukkahattutäti säädöksistä Pori jazzeineen ja päiväkodista kielletyine pannukakkuineen, tai raivostuttavasta "some" sanasta. Vaikka olen lyhennesanojen, onomatopeian, slangin ja yleisesti kielitieteen fani, etenkin japaniksi oppimistani ilahtunut, joku köykäinen, mistään muistuttamaton murreoksennukselta kuulostava yhdistelmä ei tuu käyttööni.


Sen lisäksi, täällä on ihan järkyttävän autiota. Pikakäynti maaseudulla oli sen verran järkyttävää, kun kylillä ei oikeasti ollut ristin sielua, paria penkkipultsaria lukuun ottamatta. Helsinkikin on sellainen aavemaa, että ihmettelen miten joku hakaniemiläinen kahvila tai ratikka voi tullakaan täyteen. Ihmiset myös puhuvat tosi lujaa, olen "shhhh":tänyt jo lähimmäisilleni ja miettinyt tuttujeni kanssa ollessa oliko kaikki aina näin kovaäänisiä? Kissakin syödä mässyttaa, kehrää ja nuolee niin että mietin asuuko siinä pieni porsas. Ja tiedoksi vain, olen itse aika kovaääninen tyyppi, että yläasteella kun väsyin saamaani ignooraamiseen, "hei!" huutoni saivat "sä kuulostat ihan jätkältä" -kommenttia.

Kotona on välillä sen verran masentava tunnelma, että tänään nostin kytkintä kahteen otteeseen vain päästäkseni pois. Raha-kissa-väsy-huonekalu-apua-sotkua. En ole päättänyt alanko ignooraamaan, nauramaan, huutamaan vai odotanko itsekin syvempää masennusta, että ei tarttisi tuntea mitään tai voisin samaantua synkkenevään talveen. Todennäköisesti hajoan ja käyn hakemassa siihen ruokaa, paitsi, ettei ole rahaa. Olen tullut tulokseen että niin kissa kuin omistajakin: kroonisesti ahdistunut, itsetuhoinen ja ylipainoinen (ja söpö). Naurattaa ja ei naurata. Muutenhan kumoan huoleni kahvilla, hummuksella ja konsolipeleillä, joita Japanissa olikin ikävä. Paitti että kahvi on pahaa, se ei ole miksikään muuttunut, mutta minkäs teet kun rahaa ei ole vielä paahtimosumppiin. Kuorrutan sen sarkasmilla ja kauramaidolla, ihme lirua ennen kuin tajusin sheikata tölkkiä. Levitän kasvonaamion ja boottaan bakteerikantaani kraanavedellä, puurolla ja mustikalla.

Sain äidiltä pyörän ja ronskin kypärän, nyt kun kerta oikea "mamachari" (mamma pyörä), aion tällä kaahailla minne lystän. Plussakorttien, matkakortin tai parhaan irtopuuterini läsnäoloa en ole vielä löytänyt, vaikka kaksi jälkimmäistä pakkasin Tokiosta mukaani.

Pitäisi kirjoittaa viimeiset raportit vaihdossa käydyistä kursseista, mennä käymään tutoroinneissa, soittaa huomenna lekurille, kun pelkkä psykopoli ei mitään vastausta osannut taaskaan antaa. Jotain oman alueen terveyskeskuksessa käymisestä. Helsingissähän ei varmaan ole mielenterveysjonoja? Turha vinkua, Lappariin oli 10kk.

Synkkää, oikeasti ei vielä niin, pysyttelen positiivisena että muu taloudessani koheni. Haluaisin puhua ihan hirveästi japania, mutta en oikein tunne Suomesta ketään. Äiti käski mennä Senaatintorille tai Sibelius-puistoon päivystämään.

Tuesday, August 19, 2014

Väsymystä

Piti kirjoittaa siitä ja tästä, Bloggerin luonnoksiin ja paperille on tullut raapusteltua taas sitä ja tätä, mutta julkisesti blogin puolelle en vaan ole.. saanut aikaa.

Japanin vikat viikot olivat niin kiireisiä, ykskaks kaikki halusi vielä nähdä, ja oli säädettävää ja tapeltavaa niin puhelinliittymien kuin pakkaamisen, huoneen siivouksen, ja muutosta liittyvän stressin kanssa. Kirjoitin asunnon etsinnästä Suomessakin pitkät pätkät, mutta en muista julkaisinko niitä koskaan näkyville: oli kuukausien raskas puurtaminen, että kahdelle opiskelevalle aikuiselle ja kateille löytyisi jostain joku kolo, mihin koko omaisuus menisi. Asunnottomalle, "erittäin kiireelliselle", ei kaupungilta löytynyt yhtään nopeutta tai apua. Lopulta ihmeellä kiva kolo löydettiinkin, Hoasin gettoasuntoa ei tarttenut ottaa vastaan, mutta vielä pitäisi olla rahaa ostaa piirongin laatikkoja ja ihan kaikilta kodinkoneiden ym. vastoinkäymisiltä ei olla säästytty.

Kissojen ja poikaystävän vointi onkin raastanut hermojani oman syömishäiriökamppailun lisäksi: katit olivat eri paikoissa hoidossa ja vaikka "kaikki meni hyvin", ei toinen tullut ihan lähetetyssä kunnossa takaisin. Ei varsinaisesti hoitajan vika, sillä tämä kissa on aika krooninen stressaaja ja saattaa nuolla itseään ihan verille, mutta ettei tyyppi kertonut asiasta ja miten karsealta katti näytti kotiin päästyä, olen taas hajalla mitä nyt taas eteen. Paraneeko elukka koskaan? Voiko se enää elää hyvää elämää tuolla käytöksellä? Voinko ottaa toista lemmikkiä saman katon alle ilman että se pimahtaa?

Poikaystäväni taas on joutunut lähes yksin järjestämään muuttohässäkkää ja hautamaan ajatukset omasta kunnostaan. Nähdessä vastassa oli tosi väsynyt, hurjasti laihtunut, ja haikeasti hymyilevä mies, josta olen kanssa huolissani miten saisin asioita paremmaksi. Muuten kuin halaamalla.

Omat syömiskuviot on olleet suht stabiilissa viikon, vaikka mietinkin että menisin vain ostamaan kasan leipää ja katsoisin jaksanko oksentaa vai sammunko jonnekin kuola poskella. Pitäisi kirjoittaa raportteja vaihdosta, soittaa eläinlääkäriä, selvittää pääsenkö jonnekin hoitoon tai saanko eläkettä enää ensi vuodeksi (rahaa kun ei oo) ja mennä urheilemaan läskejä pois. Mutta pienet rahanit taitaa mennä taas eläinlääkäriin, ja vituttaa montako kertaa vuodessa sinnekin pitää mennä. Olisko nyt viides vai kuudes vuoden sisään? Sit vielä rokotukset ja hammaskivet, raah.

Olo on tosi jetlagginen ja tekisi mieli mennä vaan makoilemaan takas sänkyyn, hukuttautua Lidlin kahviin ja kauramaitoon ja tai nollata muuten aivot. En nukkunut viikkoihin kun tieto Suomeen paluusta alkoi olla kiikarissa, valvoin aamu 5:30 tai 7:00 asti, vaikka jo ennen 23:a olisi jo väsyttänyt kuin kuolema. Olen nyt nukkunut väsymystäni kiinni, mutta haluaisin vain hoidella kuumottavia asioita pois, ilman että energiaa olisi yhtään. Ajattelen ruokaa tai läskejä, ettei tarttisi ajatella mitään. Heitin lääkkeet menemään, apteekissa niitä ei otettu vastaan, joten pistin neuvojen mukaan yleisroskiin. Siitä saa joku puliukko hyvät tripit.

Tuesday, July 08, 2014

Uni, pyörä ja piirtämistä

Kohtalon kostosta en ole unipostauksen (kirjoittamisen) jälkeen saanut juuri lainkaan nukuttua. Kello kaksi-kolme on se perus "asettautumisaika", puoli viisi ja jälkeen kun muistan vielä näkeväni kelloa. Onneksi tuntini yleensä alkavat iltapäivisin, mutta kun tekemistä olisi rutistaa mielin määrin, ja olen edelleen tosi huono ja hidas lähtemään. Mahduttaudun aamutoimiin aika monta taskia ja lopulta usein ollessani täydessä täydellisessä tällingissä jokin menee vikaan, ja itkupotku raivarilla en menekään mihinkään paitsi kauppaan.

Esimerkkejä:
- Kaikki puhtaat vaatteet haisee hielle, koska käytössä on vain kämänen pölynen kolikkopesula yhdellä ohjelmalla 40°. Ekopuhdistusaineilla ei puoleen pyykkiä toivoa ja rullaharjaa mustiin vaatteisiin.
- Mitkään vaatteet ei mahdu, koska olen lihonut lihomisestani äskettäin lisää, minkä en kuvitellut olevan rungolleni enää fyysisesti mahdollista, sillä en tiedä mihin mahtuu näin paljon reittä, rintaa ja makkaraa.
- Nukun pommiin, myöhästyn, ei ole rahaa tarvikkeisiin tai en tehnyt jotain tms. kaikki on väärin. TAI vähintään yhtä usein kaikki on valmiina, mutta läskiangst
- Pyörästäni katoaa avaimet, pyörästäni on kadonnut renkaan nuppi ja yön aikana etupyörä on tyhjentynyt letuksi, ja se on kiikutettava korjaamoon tai olen edellisenä iltana kävellyt kotiin ja unohtanut pyöräni jonnekin asemalle.

Pyöräjutut on tosiaan totta, olen kohta maksanut pyöräjuttuja puolet pyöräni arvosta. Sitä rengasta korjautin tällä viikolla, ihan vain huomatakseni että pyörä oli tänään aamulla kadonnut. Ihan omaa tyhmyyttäni, koska olen pihi ja jätän pyöräparkin sijasta pyöräni aina jonnekin kadulle - Japanissa nimittäin kadulle pyörällä pysäköinti on kielletty. Yleensä siitä saa pyörään punaisen lippulapun, jossa on kl. aika ja päivä, kai liian kauan hengailleet pyörät poistetaan. Mutta enpäs tajunnut, että maassa oli erityinen kuukaudenpäiväkin kaikkien pyörien keräykselle, ja olin juuri edeltäväksi illaksi parkkeertanut, unohtanut, ja kävellyt illalla asemalta kotiin. Koulua ei ole enää niin hirveän kauan, että pyörästä kannattaisi ehkä maksaa sakkoja.

Syömishäiriöstä pidättäytyminen on tosi vaikeaa, lähinnä ne ensimmäiset pari pvä. Mietin tosi paljon ruokaa, ahmimista, kotona makaamista. Olo on tosi(?) tai vähän(?) masentunu ja tyhjä, ahdistunu jos en saa ahmii. Illalla itkettänyt, ei ole ollut ketään kelle puhua. Mietin milleköhän pipipää polille meen Suomessa vai menenkö lainkaan, jos muutan Vantaalta pois (joka oli hyvä). Terapeuttiin en oo ollu yhteydessä. SH poli uloskirjas mut. Haluaisin alkaa tässä saivartelemaan ns. mikähän oikeasti ongelmani on, mutta en sano. En oo juuri jaksanu oksentaa viime kuussa, tämä kämppä on niin ällö, mut en ei-ahmimispäivinä ihan säännöllisesti syödäkään. Mut lihavuudeltani kai menisin siihe Bediin tai johonkin. Pitääköhän mun soittaa.. terveyskeskukseen? En tosiaan enää tiedä miten tää toimii.

Tämä viikko on muuten alkanut hyvin, on ollut hirveä kiire vikojen kurssien kanssa. (^-^)b Menin sunnuntaina Starbucksiin juomaan matcha soijamaitolattea ja istuin noin 6h piirtämässä ja säätämässä koulutöitä, ja eilen hengailemaan yhteen luovien ihmisten eventtiin. Tosi inspiroivia juttuja, ihmiset asuu Tokiossa tai matkailee maailmaa, tehden kaikkia unelma-ammatteja. Tuli tavallaan kauhea surkeus, vuodet AMK:ssa ja en osaa vielä mitään. En mollaa itseäni, vaan pää on oikeasti tyhjä, neuvoton, lapsen kengissä ja selkeesti hyvin alkeista jos jotain pitäisi lähteä luomaan alusta asti. Joo, pääsinhän Japaniin, mutten tiedä miten hirveästi nyt ammatillisesti opin, jota hyödyntää konkreettisesti (paitti jotain näkemystä). Oon aina kahden välillä lopettaakko ja vaihtaakko alaa, vai puskeakko eteenpäin vain "mikä on kivaa". Jos rajaisin nää mediajutut rohkeesti että alkaisin taiteilee vaikken siinä hyvä olekaan. Nuorempana olin mielestäni paljon parempi, kun vain piirsin paljon ja en verrannut toisiin, tein vain omasta ilostani. Kertoisikohan se jotakin.

Sunday, July 06, 2014

Once upon a dream

On tullut taas kausi, että kirjoittelen blogiposteja, mutta en hiljaisuudessa kehtaa postata niitä. Pelkään että suku kyttää ja en saa sanoa rehellisesti mitä ajattelen, läskit näkyvät ruudun läpi tai joudun vielä todistelemaan jollekin että näin kävi. Perusahdistaa, peilistä katsettu totuus nimittäin. Olen päättänyt tsempata heinäkuun, koulua on tosi vähän enää jäljellä. Postitan jotain mitä kirjoitin viime kuun lopussa.

Kai kun tulen takaisin Suomeen, täytyy mennä lääkäriin. Ei minkään erityisen vian takia, mutta yleensä, olisihan se hyvä käydä tarkistuttamassa pää (tai labrat, pelkään edelleen jotain kilpirauhashäiriötä, etenkin nyt kaikkea paskaa syöneenä). Näin unta että terapeutti otti kauniin sanoin yhteyttä, näin ei käynyt, mikä harmitti. Samoin että semi-eroottinen uneni kahden Tohtorin kanssa oli myös valhetta, toisaalta tyytyväinen että samaan yöhön mahtunut naistenvaivat plus zombie apokalypsi oli myös vain unta. Miksi kerron tätä, en tiedä.


Mutta tulin ajatelleeksi, että ehkä pitäisi pitää blogia pystyssä, varsinkin kun päässä liikkuu kaikkea analysointia maailmaan, syömishäiriöön, naiseuteen tai naisen asemaan, ja kohtaamiin kulttuurieroihin on tullut. (edit: mutta kuinka kävikään että tämä posti päätyi drafti kansioon..)

Ajattelin tänään aloittaa vaikka lääkkeistä. Suomesta lähtiessä oli kova hätä että kaikki napit tulisi mukaan, varsinkin kun koko vuosi tulisi oltua pois, lääkkeet on Japanissa aika kalliita, en osaa kovin kieltä tai tahdo lähteä asioitani selvittämään, plus kiitos Kelan korvauskaton poksahtaessa sain loppuni vuoden kuormasta aika halvalla. Muutettuani Japaniin lopetin unilääkkeet aika kerta heitolla. Kauhea paperityö ensin että tänne ne saa, sain vielä nippuloita kylässä Suomesta käyneiltä perheenjäseniltä. Joskus pidin lääkkeitä asiana, että minusta huolehditaan, olen oikeutetusti ja luvalla kipeä enkä keksi kaikkea, jos joudun syömään lääkitystä. Outouspisteeni nousee kertaheitolla ja olen astetta fiksumpi kun tiedän jotain nieltävistä kemikaalipuristeista. En sano etteikö lääkkeet olisi jossain vaiheessa olleet vältttämättömiä ja hengenpelastajia, mutta terve kyseenalaistaminen onko kaikelle tarvetta, on hyvä käydä läpi. Etenkin kun takana liikkuu hyvin, hyvin iso bisness, jossa sääli kyllä yhteiskuntaa kiinnostaa enemmän halpa terveydenhuolto vähillä henkilöresursseilla ja lääkefirmasetiä maksetut matkat Balille.


Olen ties kuinka monta vuotta syönyt kaikkea että en heräisi yöllä kesken kaiken, mutta niin en yksinkertaisesti enää tee. Toki valvon välillä, aika usein ei uni tule ja joskus on helpompi nousta aamuyöstä suihkuun, jääkahvin juontiin ja kohti koulua kuin pyöriskellä sängyssä tai napsia nappeja. Ei huvita. Saan jo tarpeeksi kuraa kroppaani, etten halua enää kaikkia kemikaaleja, miettiä annostuksia tai tottua nappeihin, joihin kuitenkin palaa aika lailla rahaa. Rahan polttaminen tässä kauhistuttaakin, mutta taidan kiikuttaa kaiken apteekin palautuslaariin ennen lähtöäni (hammaskeiju kun ei enää käy), ja säästää pari kiloa matkalaukustani, sekä välttää lentokentällä leiman vaarallisten aineiden kuljettajana. Toisaalta pelkään kauheesti, että palaaminen Suomeen ja infernaaliseen stressiin järkyttää niin mielenterveyttäni, että en enää saa lainkaan nukutuksi ja joudun pakon edessä ostamaan noita uudelleen.

Mieluummin taidan ekana mennä hippiosastolle hakemaan jotain eteerisiä öljyjä, uniteetä, popittaa rainy moodia ja hellästi uhkailla läheisiltäni hierontaa rentoitumiseksi. Japanissa käsittääkseni mielenterveysjutuista puhutaan vähemmän, mutta rentoutumissälää on sitäkin enemmän: hierontavälineitä ja kotiohjeita lehdissä, aromaterapiaa, kylpysuolaa, valtaosa kansasta kylpee ammeessa joka päivä. Hieronnassa käynti ei ole kauhean kallista ja kylpyammetta jää myös ikävä. Vastemmielistähän se on lillua alasti ruumiinsa läsnäollessa, mutta parilla kokeilulla aaaah kylpy on oikeasti ihanaa.

Masennuslääkkeet... nojoo. Ainahan välillä masentaa, ahdistaa, ja kaikkea, mutta välillä jaksan syödä vähemmän noita lääkkeitä. Olen korvannut kaikki tyhjyyden, pettymyksen, ahdistuksen ja surkeuden tunteet ruualla, joka ei tosin ole hyvä asia, ja tuntuu että ahmintaan sortuu vielä enemmän mitä laiminlyö asunnon siisteyttä ja joidenkin nippuloiden nielemistä. En tiedä, taidan ne vielä säästää. Ehkä. En ikinä kuitenkaan edes leikkinyt idealla että antaisin lääkkeiden syönnille monoa, ja taputan itseäni olalle että uskalsin lähteä ulkomaille ympäristön vaihtoon, jolla oli asialle hyvä impakti. Suosittelen sitä kaikille, oli kyseessä sitten asunto, kaupunki, lomareissu tai vain matka kesämökille järven rantaan.

Saturday, June 21, 2014

Väsynyt

Ei ole kuukausi mennyt syömisten puolesta kehuttavasti, päinvastoin, joten ei ole tehnyt mieli juuri kirjoittaa. Asiat on muuten kai ihan kohtalaisen okei, mutta väsyttää ja harmittaa lähenevä lähtöpäivä, miten vaikeaa on repiä jotain taisteluenergiaa. Ota ilo irti viimeisestä! Opiskele täysillä! Tee portfolio! Käy kaikkialla mahdollisessa! Sosialisoi, syö ulkona, tee muistoja, ota kuvia ja hyviä ostoksia! Tsissus. Mutku pitäs pestä pyykkiä ja kattoo telkkaria.

Pidän päiväkirjaa montako päivää tässä kuukaudessa on etten olisi ahminut ja ne menee yhden käden sormiin. Ihan järkyttävää. Tuntuu ettei rahaa onneksi ole mennyt siihen ihan hirveästi, mutta kiloja on vain tullut ja tullut, enkä tiedä mitä peilistä näkyy. Vaatteet ja kengät puristaa, uudet alkavat kymmenluvut vain näkyy ja mitään pysäytystä nousulle ei vain tule. Tuntuu että jokainen kilo on joku kiinteä, pysäyttämätön ja ikuisiksi ajoiksi jäävä osa, jos kerran feilaa saa syntejään kantaa loppu elämän. En halua Suomeen, mutta vielä vähemmän haluan että kaikki kaverini ja perheeni näkee mikä minusta on tullut: lihavaakin lihavampi, lihavampi kuin koskaan. Että makkaroista jää punaisia jälkiä ihoon, raskausarpia on alkanut muodostumaan, selluliittiä on koko alaruumis kuin nahistuneella sitrushedelmällä, kaksois-kolmos-nelosleukkojen laskentaan tarvitsee koko ala-asteen luokan, ja kasvonpiirteistä tuskin on mitään jäljellä.

Niin, ruoka tekee väsyneeksi etten yleensä jaksa edes oksentaa, tai oksennan kohta, ajattelen, kunnes oikeasti vain sammun jonnekin lattia täynnä käärepapereita ties mistä. Mihin jäi mun luomuruokatottumukset ja paskan karsivat elintavat, jotka sai olon hyväksi ja kevyeksi, vatsan toimimaan ja ihon kirkkaaksi? Yök, ihostani en edes aloita.

Ajattelin että voisin tulla tyytyväiseksi itseeni, tuntiessani itseni yleensä aika onnelliseksi ja astetta vähemmän masentuneemmaksi Japanissa. Voin saada itseni tuntemaan paremmaksi jos puen mistä pidän ja meikkaan, olen sellaisten ihmisten ympäröimänä, joista ensimmäisenä ei tartte ajatella "mitähän toi tollakin tarkoitti". Mutta Japanissakin, yksinäisyys yleensä käskee syömään. Olen kade että ystävilläni on niin hyvät välit, tai tunnen etten ole se kutsutuin, välitetyin, se osa sitä pöydän porukkaa ja vielä vähemmän kun en osaa japania tai koreaa tai joskus englantiakaan. Ehkä keksin tekosyitä, olen vain laiska ja ahne. Alan myös ymmärtää nyt niitä kaikkia Hyksin bulimiaryhmäläisiä joilla oli ongelmia käydä kaupassa ilman houkutuksia ostaa ja syödä kaikkia asioita, varsinkin kun Japanissa mättöruokaa on ihan taivaisiin asti, varmaan paremman makuista, halvalla ja 24/7. Jos haluat kello 3.30 aamulla ruveta sessioimaan ilman kaapissa murun murua, onnistuu.

En ole naarmutellut yli vuoteen ja arvet häiritsee ihan valtavasti. Vaatteet puristaa ja kiristää, lämpöä on kohta kolmissa kymmenissä ja kosteusprosentti ihan käsittämätön, mutta iljettää kun kaikki ne pienet, harmittomat ja merkityksettömätkin nuhjakkeet tuntuu näkyvän naapuriinkin asti. En tiedä miten arpia voisi vaalentaa tai onko niihin olemassa jotain operatiota Suomessa. Aina ajattelin ettei minua kiinnosta jos muut näkee tai mitä kukin ajattelee, ne on osa historiaani, plaaplaa, kannan palaa historiaani vaikka mummona, mutta fuck that. Jos joku laaseritsysteemi on, meen sinne ekana arpieni ja samantien kaikkien reisiin tulleiden läskiytymisarpienkin kanssa.

Terapeutillekaan en oo kai pariin kk puhunut. Nettiyhteyttä ei saatu toimimaan, minulle ei seuraava ilta käynytkään, vastausta ei koskaan kuulunut ja en enää kehdannut ottaa yhteyttä takaisin. Ajattelin olinko tehnyt nyt jotain väärin ja oliko minun vikani ettei Skypellä voinut vastata (vaikka muille ihmisille pystyin soittamaan), oliko hän nyt pahastunut jostain. En kehdannut kysyä.

Mättösafkan hamstrauksen sijasta söin eilen itsekseni jossain halpapaikassa ulkona, mutta lisärehujen takia tuntui että maksoin saman verran. Oli syyllinen olo. Ahmintaruuan ostoa ei lasketa, mutta kaikki muut ruoka- tai muut ostokset, jotka loppupeleissä menisi samoihin rahoihin tuntuu syylliseltä. Ei että rahaa taas tässäkään kuussa kauheesti olisi, kiitos kaikki kyläilytulijaiset, kissanruuat, verkkomaksut ja junaliput. Jottei tulevaisuus ole tuhoon tuomittu, on taas yrityksen aika pitää kirjaa ja tapella ahmimista vastaan, tehdä jotain järkevää tai olla tekemättä yhtään mitään. Tuntuu tosi vaikealta, päivä yksi ja kaksi. Yritän pitää mielessäni miten näkyvää kaikki turvotuksen laskeminen viimeksi oli ja ystäväni tsemppaamista laihtumisesta ennen Suomea.  "Kohta on niin kuuma että varmasti laihdut! Hikoilet kaiken!" Aww.

Wednesday, June 04, 2014

Lassie palaa

Pari kuukautta ja sitten pitäisi palailla takaisin Suomeen. Palata muuttolinnun lailla vai muuttaa, Japani on tuntunut hyvällä tavalla kodilta, kotia minulla ei Suomessa edes ole. Odotan lähtöä vain kauhulla, kuin lääkäriin vietävä katti, tarrautuen manikyyreillä tapettiin kiinni jonkun riuhtoessa takaraajoista. Eiiiiiii!

En edes tiedä missä tulen asumaan; olen poikaystävän kanssa pistänyt joka tuuttiin hakemuksia, ja tuurilla asutaan tulevaisuudessa saman katon alla. Haaveilen yhteisestä asumisesta ihan ilolla, sillä ei olla nyt toistemme naamoihin seitsemän-kahdeksan vuoden aikana vielä väsytty, eikä hänen täällä käydessä sardiinipurkin kokoisessa kämpässäni tehnyt edes mieli alkaa vääntää lättyyn uusia muotoja. Näin kauniisti ilmaistuna. :D Haaveilen kanssa jonkun hoitavan osaa kotitöistä, kissan silityksestä, sekä henkisestä katon kannattelusta, että saan jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan ahmimisen ja satunnais oksentamisen katkaistuksi. Ja takaisin kuntoon, sekä kiloja pois.

Suunnittelen vähän liikaa tai sitten hyvissä ajoin mitä tavaroita heitän pois, kuinka vien kaikki turhat lääkkeeni sankarillisesti apteekkiin tuhottavaksi ensimmäistä kertaa elämässäni, mitä annan pois, mitä pakollisesti ostaa (7egen eyelineriä vuodeksi eteenpäin) ja mitä ei missään nimessä kannattaisi enää hankkia, koska niitä on lentokoneessa rasittava, painava tai mahdoton raahata. Kuten tänään ostamaani kenkien kosteussuoja aerosolia, mutta ehkä ostin kuitenkin, kohta täällä kun kosteusprosentti nousee jonnekin 80% heinäkuussa. Lämpöasteet on jo 25° paremmalla puolella ja olo aika.. nihkeä.

Yritän kehitellä myös master planeja miten pääsen takaisin mahdollisimman pian, mutta esteinä on tosiaan asunnon hankkiminen poikaystävän kanssa, ehdoton rakkaus kissoja kohtaan, keskeneräinen ajokortti ja se ammattikorkeakoulukin pitäisi saada putkeen... Kaikki tämä, jotenkin järkevästi lätkäistyä läpi mielenterveys halliten, kroppa naturaaliin balanssiin palauttaen, tili positiivisille biiteille nostaen ja sit vain [jotain työhön liittyvää] + [jotain asumiseen liittyvää lisäten kissani] = takaisin. Ehkä näitä on turhan aikaista miettiä kun en ole vielä Suomeenkaan ehtinyt, mutta jos jotain suhteita pitää valmiiksi alkaa solmimaan, tulee kiire.

Mun ei tarvitse kuin avata Iltasanomien etusivu tai plärätä joku lilyportaalien liukuhihnablogi läpi, ja näen jo punaista, krampaten jostain kroonisesta medialukuväsymyksestäni kaikkea ankeaa otsikkoa ja pienen maan piiriä kohtaan. Varmaan teen vielä ihan kunnon postit mitä kaipaan/en jää kaipaamaan Japanissa, sekä Suomessa, kiinnosti ketään tai ei.
( ੭ ・ᴗ・ )੭

Saturday, May 24, 2014

Youtube favlist

Olen taas vajautunut aukkoon että kaikki kirjoitusten suunnittelut nolottaa, sillä oletan ettei ketään kiinnosta elämäni ellen ole ollut syömättä viikkoon tai itke miksei kukaan kukaan ymmärrä miten korvapuustin tarjoaminen on epäsuoraa vihapuhetta. Mutta koska olen ihan päinvastaisessa tilanteessa ja tursuamassa ulos läskivaatteistani, nukun kaikki päiväni ja tuhlaan elämäni parhaan aikani, enkä pelkän aikani, vaan kohta kadun kaikkea aineenvaihdunta pilalle hidastuneena, ryppyisenä, aikuisaknen peittämänä (nämä jo) ja harmaana. Mieluummin siis istun sotkussa kotona ja katson Youtubea ja mätän ruokaa kuin tutkin ihanaa Japania, joten jos yhtään samaistut, ehkä haluat nähdä mitä tykkään tietokonetöllöstäni katsoa.

Koska yleensä vihaan kuitenkin katsoa blogeissa mitään videoita (erityisesti musiikkivideoita), laitan mieluummin kanaville linkkejä. Linkit tulee mielivaltaisessa "teema" järjestyksessä, jotka keksin ihan.. itse. Suurin osa on jotenkin kauneus/ulkonäkökeskittyneitä tai ohittaa kiinnostustani Japaniin/Koreaan/Britteihin, karsien aika paljon huumori- tai viihdepuoltani, sillä kyllästyn äkkiä tosi yleiseen plääpläähän tai Japanin juoma-automaattien tutkimiseen jääviin kanaviin. Tässä:


バイリンガール英会話 Bilingirl English
Chika on 16 vuotta Seatlessa asunut japanilais-amerikkalainen(?) nainen, joka opettaa japanilaisille englantia kanavallaan hauskasti ja persoonallisesti. Hänellä on myös eng. kanava, ja osa uusista videoista on myös eng. tekstitettyjä. Hän on tosi hauska persoona ja erittäin hyvä kanava myös japanin opiskelijoille, sillä videot ei sorru tylsyyteen tai katsojan aliarvioimiseen.

tomoko tomoko
Ihana Tomoko opettaa japania kanavallaan, ja vastaa nopeasti katsojiensa kysymyksiin kielestä. Videot tekstietty.

Rachel & Jun
Netin tykättävin ja söpöin amerikkalais-japanilainen aviopari, joka tekee ajankohtaisia- että arkisia videoita Japanista kahdella kielellä (tekstietty). Lähiaikoina super suosituksi noussut kanava ja syystä, sillä symppis pariskunnan videot on huolella tehty että aiheet mielenkiintoisia (mm. japanilaisten mielipidehaastattelut, kokemukset, kävelyt, kannanotot jne).

Komori841
Aiheita Japanin kulttuurista, toisinaan myös jotain sanastoa. Fiksuja ja symppiksiä selityksiä, pidän enemmän persoonallisista kanavista, jota pitää ns. oikeat ihmiset, jotka ei väännä rautalangasta tuhannetta kertaa samaa asiaa joka löytyy joka toiselta nettisaitilta.

runnyrunny666
Taron erinomaisia kokkausvideoita asiakkailleen, "You can order but you can't eat it", sisältäen japanilaisia (tai fuusio) reseptejä. Tekstitetty japaniksi.

Cooking with the Dog
Ylempää tylsempi kanava, mutta jos haluaa inspiraatiota ja nyrkinvarmoja japanilaisia ruokaohjeita, voin suositella tätä. Ja sanon japanilaisia, vaikka joku voi miettiä onko mansikkakermajoulukakku miten "japanilainen", sanon kyllä - ihan ytä suomalainen kuin avokadopasta tai muu modernimpi hittiruoka.

JPCMHD
Yleensä 2. viikottaisia koosteita japanilaisista TV-mainoksista.


Sasaki Asahi
Japanilainen beauty guru (mikä sana), jolla suuri osa videoista on tekstitettyjä. Asahi on hurmaava ja kaunis persoona, joka jakaa vaihtelevasti niin arkisia kuin extreme lookkejaan, matkakertomuksia, päiväkirjoja sekä puhuu hyvin selkeästi jos haluaa seurata videoita kielen oppimisen kannalta. Asahi on myöhemmin ollut aika hitti, esiintyen mallina lehdissä ja TV-mainoksessakin, vaikuttaen yhä tosi jalat maassa ja kivalle tyypille.

MakeupTIA (that is all)
Uusi Youtube-ihastukseni, Ashleyn, kanava. Tykkään hänen rauhalliseen puhetavastaan ja innostuksestaan enemmän luonnonmukaiseen kosmetiikkaan ja elämäntapaan. Punapäitä näkee myös harvemmin!

Tati
Jälleen joku jonka puhetta jaksan kuunnella.. Tatia katsoessa saan vielä uskoa että 25v yläpuolella on mahdollisuus olla äärettömän kaunis. Samoin voin huokaista helpotuksestani ettei kulutustottumukseni ole pahat, sillä tämä nainen osaa kauneusbloggarina näyttää siinä esimerkkiä.. hamstrauksessa.

GlamourZen
Zen jos joku osaa maalata kauniisti silmänsä ja tekee huolella tutorialit (joskin ylipitkillä introilla, mitkä yleensä aina kelaan), ja tätä mielelellään katsoo. Suosittelen tätä mielelläni, sillä hänellä on aika pieni ja tuore kanava vasta.

Gossmakeupartist
Wayne Gossin n. 3 kertaa viikossa päivittyvä kanava, jota katsoo pelkästään herran herttaisen ja iloisen persoonan puolesta. Erinomaisia ihonhoito- ja Youtuben rautaisimpia kosmetiikkavinkkejä.

LilyPebbles
Lily ansaitsee maininnan ihan parhaan etunimensä, aksentin ja brittiläisyytensä vuoksi, sillä oikeasti japanilaisten ja korealaisten kanavien lisäksi on minulla "pieni" brittiobsessio, mutta yritin rajoittaa niitä tänne. Lilyä en ole kauhean kauaa seurannut, mutta tämän vlogit on tosi mukavaa katsottavaa ja haaveilen taas Britteihin pääsystä.


PDRさん
Brittiläis-japanilaisen Duncanin aka PRD-sanin räävä humoristinen kanava, jossa ei mikään ole pyhää. Jos omalla lailla mauton ja häpeämätön huumori iskee, suositteleen. Multa saa lisä plussaa kahdesta supersöpöstä kissasta ja kiwi-kihlatusta (Mimei, kuvassa). Videot on tekstitetty englanniksi.

Pewdiepie
Youtuben tilatuin kanava 27 miljoonalla ei ehkä ihan hirveästi esittelyjä tarvitse, mutta hei tykkään ruotsalaisista, rakastan kauhupelejä, Felix on ihan mahtava tyyppi ja välillä sopivasti vaan huono ja mauton.

Charlieissocoollike
Britit. *huokaus* Charlien huumori on tosi piristävää ja oivaltavaa, ilman ylimääräisiä ns. loukkaavia elementtejä jos tarkemmin ajatellaan. Yleensä kundi puhuu kameralle ja siinä kaikki, mutta yleensä odotan ilolla mitä seuraavaksi on tullakseen.

Rhett and Link
Aika isolla ryhmällä duunattua huumoria, mainosvideota, usein esiintyen laulua pääösassa kaksi ala-asteen parhasta kaveria. 600 tyynyn video on aika jees.



CutiePieMarzia
Kuriositeetistä seurasin voiko Felixin tyttöystävä tehdä yhtä hyvää viihdettä, ja kyllä. Italialainen Marzia on äärettömän söpö (myös ääneltään), ja tekee hassuja ja hauskoja videoita täynnä pariskunnan koiria, hattaroita ja muuta ällösöpöä, sekä tietysti rättejä ja muuta lifestylesysteemiä Brightonista.

so young's beauty room
LA:han karanneen korealaistytön kanava, jossa on videopäiväkirjojen lisäksi kauneussälää. So Young on tosi symppis ja kaunis henkilö, rakastan tämän puhetta ja usein kelaan videoita kuullakseni vain annyeong tuhannennen kerran peräkkäin kun en muuta koreaa osaa. Eli Koreasta pitävät, tässä on suosikkini, samoin kaksi alla olevaa. Tekstitetty englanniksi.

beautifymeeh
Jälleen korealais kauneus-muoti-lifestyle-whatever kanava. Angel on tosi kultainen ja kaunis henkilö, jota seurailen mielelläni.

meejmuse
Korealais-australialaisen, nykyään Koreassa asuvan ja Arrirang TV:n toimittajan, Jenniferin kanava. Hän tekee videonsa tosi huolella, ja on kosmetiikkaan jo työnsäkin puolesta aika painottunut. Tosi söpö ja kiva, suosittelen.

Eat Your Kimchi*
Korean kultuuria, musiikkia, jne sälää käsittelevä kanava. Listan ainoa kanava jota en tilaa*, koska videot on tyyllisesti vähän ärsyttäviä mm. ylieditoinnissaan, ja pitäjä pariskunta päivittää tosi tiheään tahtiin aiheista jotka ei ihan minua kiinnosta. Moni kuitenkin tästä pitää ja paljon mielenkiintoisiakin aiheita löytyy Korean kulttuurista ja tavoista, itse käyn välillä valikoimassa otsikkojen perusteella.


Freelee the Banana girl
Youtube on kaikkia terveysguruja täynnä, mutta päätin karsia ja jättää vain yhden. Freelee vannoo vegaani- ja korkea hiilihydraattiseen ruokavalioon kannustavalla ja positiivisella asenteella, mikä on mielestäni välillä tervettä vastapainoa nykypäivänä kaikkien terveyspalstojen, neuvojien, ym. painottaessa lisäravinteita, salille painumista ja proteiinin lisäämistä. (Ovat muuten kaikki asioita, joista jonkun talous tykkää). Videoita kannattaa katsoa avoimella ja positiivisella mielellä, eikä tuomita heti ajatuksia vain koska ne saattaisivat olla nykymaailmasta erilaisia tai toisinaan tiukasti esitettyjä. Freeleellä on myös anoreksia- ja bulimiatausta, ja tärkeinpänä viestinä onkin syödä tarpeeksi.
---

Siinä pitkähkö lista tykkäämistä Youtubekanavista. :> Jos minulla olisi valtavasti suosikkeja japanilaisesta TV:stä tai draamasta, katsoisin varmaan mieluummin niitä, mutta yleensä telkkari täällä on kuolettava tylsä ja täynnä variety show ohjelmia. Ne ah niin kuuluisat animesarjat tulee yleensä yömyöhään, joten en niitäkään kauheasti katso. Jos sinulla on suosituksia youtubekanavista tai japanilaisista/korealaisista draamasarjoista, otan mielelläni vastaan! ♡

Wednesday, May 14, 2014

Fugu

Uah, miten meni yli kaksi viikkoa viime päivityksestä? Koulu on pitänyt jossain ihme kännissä, viime viikon aikana ahminta-oksentamisia ei ole tullut kuin kerran, mistä olen ollut suoraselkäisen ylpeä, kiillottanut uuden elämäni kenkiä, siivonnut asuntoni ja kironnut miksei vaaka ole kiitokseksi tästä pienentynyt viidellä (tai edes yhdellä) kilolla ja tukkani saanut edes vähän kiiltoa.

Aina kun ruokasekoilen, voin luvata pullistuvani naamasta vähintään parittelutahtoisen rupikonnan lailla, tai näyttelypossun, tai muuten vain. Ihan siitä syystä että elämä oli kamalaa eli naamani läski, peruin yhden kaverimenon, jota olin rohkeutta keräten ja odottanut aina koulun jne alusta. Piti mennä Korea Towniin hengailemaan uuden kaverini kanssa, that's it, mutta olin vain liian iso, for once, 3 tuntia ei olisi riittäytynyt laittautumaan, involved food, maybe.

Mikä ehkä naurettavinta, että sinä paskana päivänä kun nukuin meikit naamalla ja yritin aamulla yökätä jotain jämiä ilta/yö/aamulla(??) syömästäni, sain kommentteja "Kafi yaseta?! Zettai ni yaseta!" yhdeltä, ja "Did you lose weight?" toiselta kaveriltani saman päivän sisään (anteeksi rumat romanjinit). Ts. olinko laihtunut, varmasti näytin laihtuneelta. Whaat. Realistini piti päässä, sillä tissit ja mahamakkarat laahaa yhä maata, ja ihanan söpö pikkuruinen kotivaakani oli hyvin samalla lailla tuomitseva. Selitin kaverille, että en ollut vain syönyt suolaa. Ehkä joku instant ramenia/nuudeleita illalla kiskonut voi seuraavan aamun pallonaamaan samaistua. Ehkä ei, kaverini on aina nättejä. Toiselle vain ei, ja että vitsit haluaisin kyllä laihtua! Japanilaisten kanssa on ihanaa, voi vaan sanoa suoraan - joo haluan laihtua. Joo, niin mäki! Yhteis huokaus. Oikeasti, salaisuuteni oli..... RMK:n poskipuna ja The Balmin hailaitteri. En tajua miksi olin about 1/2 vuosisadan ikäinen vasta kokeiltuani poskipunasta. Kumpaakin korviin ja nuoruuden muistoja poskipäistä erottuu 5.5% enemmän. Suosittelen. ♥_♥ (ahkera vetäis vielä varjot poskiinsa, sellasta luksusta ei yleensä ole)

Seuraavat syyt pitikin olla miksi Japanissa lihoin niin vitusti. "Koska ruoka on hyvää?" Joo. Ja koska en ole liikkunut lainkaan. Ja koska vedin bulimia/BEDöverit 2kk putkeen. Optimisesti kuntosali oottaisi Suomessa. Right? En tiedä, pelkään että kaikki hikoiluun liitetty on tuomittu osaltani kun ihme kutina ei ole vieläkään kadonnut. Hiki, yleensä aurinko ja helle, ja voin tuntea kun koko kroppaan koskee. Näytän hyvälle pyörän selässä, kun haluaisin kouria niin käsivarsia, selkää, tissien väliä, päänahkaa, sääriä ja otsaani yhtäaikaa. Japanilaiset allergialääkkeet veti väsykänniin kuin käki, suomalaisista ei tapahtunut mitään ja kokeilin jopa jotain punkki- tai syyhyvoidetta. Toivoin niin saaneeni hot joogasta jonkun tartuntaötökän, jonka olisin voinut tappaa pois, mutta so far, no nothing. Soitin epävarmalla japanillani jo yhteen sairaalaan, jossa ukkeli käski etsiä isomman paikan ja dermatologin, tuli vähän itku.

Ajatukseni on olleet kotona masentuneet, ulkona kipeät ja ahdistuneet, koulussa kiireiset ja stressaantuneet, mutta silti onneksi tosi innostuneet. Olen muuten ollut hyvällä tuulella, työ-övereistä huolimatta. To-ma parin hassun tulosteen tekemistä (1/2 näistä päivistä koulua), suurinosa ajasta koomisiin ulottuvuuksiin menevää tappelua printterien kanssa a la musteiden vaihtoa, liian vaikeasti luettavia erroreita, apua 3 eri opettajalta ja 2 toiselta softalle. Sekä paljon tukea oppilastovereilta, sulkeutuneita paperikauppoja, konbineissa printterien kiertämistä, sekä yksi vartija joka kl 21.30 tuli kysymään kuka olen ja painu jo kotiin. Käytettyjä tunteja en kehtaa edes laskea. Oli valmista, mutta jouduin tekemään uudelleen koska papereihin tuli sormenjälki. Palautteen jälkeen tein myös tulostukset ja itse työt uudelleen.

Koulu on kuitenkin käynyt kivemmaksi ja kivemmaksi, Suomessa löisin jo hanskat tiskiin parista epäonnistumisesta, mutta nähdessäni työmuurahaiset luokkalaiseni, jotka on aina iloisia, kivoja ja auttavaisia kiireestä huolimatta, jaksan itsekin säätää kummallisiin mittoihin asti. Kauhea vuodatusviesti, ja välillä ihan syystä, mutta olen opettajista ja luokkalaisista tullut aina iloiseksi, kaiken hämmennyksen ja rajoittuneiden voimieni keskeltä. Ilman töitä ei olisi tullut kaikkia huveja, ja olen taas tosi iloinen ja innoissani kun uusi kurssi alkaa, surullinen kun vanha loppuu.
Nyt meen laittaa ruokaa :3

Friday, April 25, 2014

Yksinäisyys yli yks

Tein taas päänsisäistä listaa, vaihteeksi koululla, uskaltaisinko pyytää jotain japanilaista tuttua kahville. Lähetin eilen jo yhden viestin Linellä, mietin jo mikä vittu kestää ettei yhdessä päivässä saa kapulaa katsottua. Joku gaikokujin-esto (=ulkkis), Suomessa oikeasti antaa anteeksi "kännykkä äänettömällä, unohdin kattoo" tai "juna myöhästy" tekoselittelyt. Täällä, ne on ihan sheissee. Silti junassa kannattaa viestitellä myöhästymisanteeksipyyntöjä, vaikka olisikin ajoissa. Just in case. Missä olin?

Yksi lähti ennen aikoja työhaastatteluun, yksi viestiin vastaamaton käveli ruokalan edessä ohi ja sanoi olevansa kiireinen, kolmas ei tullut kouluun. Kuulen spendenspelit "tööt" epäonnistumisen ääniä päässäni. Ajattelin käydä kysymässä uutta luokkatoveriani kahville, lähellä kun asuu, taktisesti ensin onko kursseja tai töitä enää iltapäivän jäljellä. Ei. Voittoooooo! Oh. Hän jääkin suunnittelemaan koulun lokakuun festivaaleja. Lokakuun. Ketkä oikeasti rupee pyörittelee lokakuun festivaaleja huhtikuussa, väärällä lukukaudella?! No japanilaiset. 

En koskaan ajatellut rupeavani inhoamaan koulusta kotiin lähdön hetkeä. Koko ammattikorkeakoulu aikani olen ollut sairaana ja lähinnä laskenut minuutteja tuntien ohi menemiseen, ottanut aikalisiä vessassa ja jättänyt menemättäkin. Nyt mielelläni jäisin, vaikka itse tämän päivän tekemiset aika monotonisia ja haastavia oli ilman musiikkia tunkkaisessa huoneilmassa, ulkona auringon mukavasti paistaessa 21°. Mutta kotona ei odottaisi mitään, imuri ja läjä roinaa pöydällä, joka ei feng shuin säilyttämiseksi siitä siirtyisi. Lompakko tyhjänä, vessapaperi loppu, matalan pöydän seurana läskit osuu ja hinkkaa. Aina on kahvila, jos olisi rahaa, mutta sain luonnostella lehtiööni jo koko päivän. Terapia piti olla, viestiä kellonajasta ei, vastauksen nähdessäni ahdistustaso ja verensokerit alkoi olla sen verran kääntäen verrainnollisia että mieluummin haudoin yksin. Pysähdyin kotimatkalla silittämään tuttua kulkukissaa, olisin halunnut putsaa siltä rähmää silmistä ja halata. Rapsutin kuitenkin vain.

Kun pyöräilin apeana ja tyhjänä kotiin, päätin pysähtyä naapuri kaupungin tavarataloon hengailemaan. Ilman rahaa. Kun en ole kahteen päivään ahminutkaan (tämä ei tosin syy ettei ole rahaa), en voisi vaihteeksi kuin haistatella miten vähän kiinnostaa joku bulimia tai bed tai sh, parempi mennä ikkunashoppailemaan ja syödä illalla quinoaa. Hiplasin jotain krumeluureja bägejä ja lahjaideoita, tavaratalo pikkukaupungissa oli aivan autio, ylityöllistetyt kosmetiikkaleidit yliavuliaita palvelemaan. Halusin vain ihailla ja swatchailla värejä kämmenselkään, mutta myyjien kysellessä laitetaanko "päälle" annoin mennä. Lähdin luomivärit, huulipunat ja jotain pariin kertaan vaihdettuna, ostamatta mitään, mukana jotain näytteitä. Yhdellä kauntterilla tyttö oli aivan ihana, ja sama small talkki suomalaisittain saattaisi olla tosi köykäistä, pakotettua ja teennäistä, tulen japanilaisten kanssa aina tosi hyvälle mielelle. Tietysti se kuuluu työhön, että asiakkaille työnnetään kaikkea, jutellaan ja hymyillään vikaa päivää, kehutaan lisää. Jotakuta pinnallinen teennäisyys ja vilpittömyyden erottamattomuus häiritsesti, minua ei. Kiitos luonteen laatuni, on mahdotonta että kehut alkaisi nousta päähän, pistän kaikki positiiviset asiat aina toisesta korvasta ulos. Saanpahan jutella, otan kaiken harjoituksesta. Jonkun laittaessa naamaa on sitä paitsi, aika rentouttavaa. :P Säästyy nekin spa-rahat. Joskus kyllä menen hierontaan.

Pyöräillessä kotiin, valaistuin tavarataloglitterin lailla, että mitä sekin minusta kertoo että täytyy mennä kauppaan etsimään paikkausta seuran puutteelle, enkä nyt puhu retail therapystä. Joskus oli lehtijuttuja yksinäisitä mummoista, joille kotiapulainen oli ainoa, ainoa ihmiskontakti maailmaan. Sellaiseksi en rupee. Introverttikin kaipaa seuraa. Vai olinko vain oivaltava? ;> Eipä tarvinnut nyhjää sisällä, olla yksin, sai harjoitella japania, so what. Haluaisin vain enemmän kuulua jonnekin, en unohtua ihmisiltä kadotessani näkyvistä. Haluan muutakin kuin tulla neuvotuksi, huolehdittavana mistään tajuamattomana ressukkana, haluan tulla pyydetyksi mukaan.

Suosittelen ennemmin kyllä kissakahvilaa, siellä kissaa voi huoletta sentään halata, jutella ei niin (kun olen vanha rikas leidi, perustan Suomeen kissakahvilan josta pöpipotilaat saa Kela-korvausta).

Sunday, April 20, 2014

Parts for the weather

Perus sunnuntai. Youtubea, pyykkiä ja siivoamista, sivelten pesemistä, pitkään torkutettuja unia. Pitäisi saada vielä imuroitua, jos hyvin käy jaksan laittaa kylpyvettä ja kuunnella järjen hiveniäni sänkyyn menemistä ennen yhtä. ('-');


Mietin eilen taas yksinäisyyttä. Olen välillä hyvä käyttäytymään aika itsekkäästi ja huono pysymään kohteliaasti hiljaa tai sokerikuorruttamaan asioita, sanon yleensä aika suoraan tai avoimesti mitä ajattelen asioista. En itse tarkoita törväytellä asioita tai olla arogantti, mutten tiedä miten se näkyy, erityisesti kirjoittaessa. Oon toisaalta huono päästämään ihmisiä tosi lähelle tai kertomaan aidosti mitä kuuluu tai muuta. Olen se yksi minä, takana kaikki muut piirteeni, harrastukseni, tunteeni, jota häpeän tai muuten vain en kehtaa/viitsi näyttää. Lopulta olen aika kiltti, empaattinen kai, ja annan ihmisille helposti anteeksi tai tulen vähän liikaakin vastaan asioita. Yritän ihan tietoisesti, että en ikinä antaisi itsestäni ylimielistä mä-oon-parempi mielikuvaa.

Storytime kappaleellinen: Mietin, miksi olen niin tylsä. Ei saisi näin kai sanoa, tai ruokkii omia negatiivisia piirteitä. Mutta mietin, miksei minulla ollut lapsena pysyvää parasta kaveria, miksi muut ihmiset on yhä jossain kaukana. Sekin kerta kun aikuisena olin mielestäni löytänyt samalla tasolla olevan ihmisen, lähellä asuvan, jolle pystyi aina soittaa ja tuin kaikissa mieskoukeroissa tai muissa mutkissa, vuodattaen välillä omia surujani. Myönsin että hän on paras ystäväni, kerran iltateellä istuessa. Hän tyrmäsi kiusaantuneena ettei hänellä sellaisia ole, tai ei hän arvota ihmisiä tuolla lailla. "Joo, no en minäkään, en lapsenakaan", vastasin takaisin, mikä oli sinänsä ihan totta että vihaan ihmisten lajittelua tai jonkun korostamista, mutta tarkoitin ihan vain miten tärkeä hän oli. Meni aikaa, sukset meni tavalla tai toisella ristiin. Hän tuli minun kaveripiirini priimatähdeksi enmuistamitäkautta, sosiaalinen, fiksu ja kaunis kun oli, lopulta erinäisistä asioista, erimielisyyksistä ja suunnitelmien muutoksesta, olin vähemmän tervetullut. Jossain vaiheessa oltiin hyvin kilpailuhenkisiä in a way, ei enää puhuttu lainkaan, olin katkera toista autettua etten enää kelvannut. Varmaan hän taas tunsi, että minua on raskas kestää, kai jopa sen sanoikin, kun olin tosi sairaana.

Äh, meni ohi raiteiden, tarkoitin, ettei tullut vastaan aikuisenakaan sitä 'bestistä'. Inhoan nykyäänkin ystävieni kanssa (uusien tai vanhojen) kun joku sanoo "Paras ystäväni tulee käymään, me lähdetään ulos tms". Iskee pistos, että "Hei Kafi, kai muistat että vaikka ootkin kiva, mulla on aina sua parempia ihmisiä". Sentään minulta löytyy ihana äiti ja poikaystävä, joille varmasti olen korvaamaton, ja joista saa tukea, mutta hiukan eri asia. :3


Ehkä tähän oli inspiraationa että oli tarkoitus nähdä ystävääni ja hänen kaukaa käymään tullutta ystäväänsä, olin itse puolivalmiina lähtöön puhuttuna päivänä, kun puoli kahdelta saan viestiin vastaukseni että tytöillä on darra, aikovatkin levätä päivän. Huokaisin ulos yllätykseni/pettymykseni, ja kirjoitin kiltin viestin paremmista voinnista. Naiivina lähetän illalla vielä viestin mentyäni yksin kahvilaan tekemään raporttia, että onko parempi olo tai muuta, haluaako tulla istumaan lähellä kun asuu. Tietenkin he olivat päässeet illalla jo asunnosta tulos, suuntaamassa jo Tokion keskustaan, enkä halunnut pyytää itse itseäni mukaan. Nyt alkoi jo surettaa, ärsyttää, silti löysin kaikkia selityksiä miksi jäin ulkopuolelle (alkuper kutsu oli ystäväni). "Fine, en minäkään sitten pyydä sinun seuraasi!" ei toimi minulla. Samoin kuin ei mykkäkoulu riidellessä. Olen tullut siihen tulokseen, jos en itse vingu seuraa, ei sitä tule. Ihmiset ei sinua tarvi, kaiken esittämisen ja draaman vääntämisen voi unohtaa ihan paikoilleen. Pahoittaa vain oman mielensä, koska uutta kutsua ei tule.

Uudessa maassa, erityisesti ehkä Japanissa, on erityisen hankala tehdä uusia ystäviä. Tuttuja tulee helposti, ihmiset on ystävällisiä ja tulee mielellään juttelemaan, kysymään saako lisää Facebookissa ihan ensi tapaamisella, mutta ulos ei kutsu kukaan. Nekin hyvät ystäväsi, viihtyvät vanhoina tuttuina paremmin toistensa seurassa, saat kuulla kaiken aina kolmantena pyöränä. Fakta vain on, ihmisillä on jo omat kaveripiirinsä. Maksimikiintiö on jo täytetty, eikä sinua tarvita. Varmana oot kiva, mutta et korvaamaton.

Välillä ihmiset päivittelee blogeihinsa yksinäisyys angsteja, pukien sanoiksi ajatukseni ettei ole ketään jolle viestittää, ei ketään jolle soittaa. Aina samaistun ajatukseen, ja kuitenkin, mietin että miksei käy jos minä soittaisin? (vaikka kirjoittaja olisi ventovieras) Montako kertaa olet selannut elämäsi aikana kännykän puhelinlistaa läpi, ilman ketään kelle soittaa? 

We don't even have to try, it's always a good time

Tällä viikolla valvottuani jo liikaa, en saanut puoli kolmelta aamuyöstäkään rutistettua Nukkumatista kiinni, vaan pyörin jonnekin puoli viiteen-viiteen asti sängyssä, osaltaan miettieni koulujuttuja, osalta muuten vain innostuneena vähän kaikesta. Nukuin ehkä reilut kaksi tuntia kourallinen manteleita aamupalana, pyöräilin kouluun ja juotuani ekan kahvitölkin, tärisin ja vapisin lounasaikaan.


Ei kauheasti innostanut asia, että ruokalassa oli taas vain liha-annosta (mennään ala-astemenolla että annos lyödään naaman eteen, lisukkeet oman maun mukaan.. mikä Unicafen salaattibuffe? kokeile desiä kaaliraastetta 1/6 tomaattia!), joten jonottamaan maailman paskimpaan kombiniketjuun (Yamazaki). Riisipullero ja trip purkkiin pakattua kinako soijamaitoa ei ihan osunut terveystavoitteiseni, ja surukseni ruokala oli taas lyönyt ovet kii - eikä ollut eka kerta. Kai normiopiskelijoilla on ties mitä antiikin taruihin rinnastettavia mysteerilukkareita, mutta yleensä ammattiopinnot kestää koko aamupäivän, tunnilta vapautuu ~12:30 ja ruokaa ei enää tarjoilla yhdeltä. Paitti currya, mutta ruokalacurry ei kauheen suositulta näytä.

Japanissa lukukausi alkaa huhtikuussa, ja 3-vuosikurssilaisilla tunnit on illalla.. Inhottavaa, preferoin aamulla asioiden aikaan saamista, tuntuu että aikaa paremmin muuhunkin. Suunnittelin jotain zen henkeen menevää kalligrafian tai maalauksen tai muun ekstraopintoa, josta OP ei tulisi, mutta päätin sitten ahnehtia vuoden korkeammalta tasolta ammattiopinnot. Enpä vedä sikeitä kalliin aikani sijasta, vaihto on kohta lopussa. Mutta opettajia ja kansainvälisten toimiston tyyppejä vähän huoletti työmäärä. Väännän vähän tän näköistä (*°-^*);;; ilmettä ja änkytän parhaani tekemisestä, jolla vähän toivon alleviivaavani epävarmuutta ja ihmisten aliarvioivan kykyjäni, jottei tule ikäviä yllätyksiä. Oikeasti oon ihan OU JEA KOULUU I'll show yaa!!1

Joo.. katotaan kun lämpöasteet hieroo 30°, kevätkaudella pyhäpäivät osuu viikonlopuille ja saan miljoona deadlinea niskaani. Hymy tänään vähän hyytyi ekat paperit käteen lyödessä, en ymmärtänyt mitään muuta kuin opettajan tikku-ukkomaisen läpileikkauksen kahdesta vesiammeesta ja toistelun sanasta 'idea' ja 'pool' japaniksi ääntäen. Toinen luu kurkkuun kun piti vaatia oma kirjallinen ehdotus kurssityöstä, ja en taaskaan saanut selvälle mitä tai ketä varten työ tehdään (opiskelen siis viestintää). Pffft, japanislaisyliopistoiden "tiukasta" maineesta. Ainakin meillä, tehtävänannot lähinnä raivostuttaa "tee mitä haluat" ohjeistuksilla. Ja silti, en tainnut saada mitään kunniallisia arvosanoja, sillä kv-toimiston ihana neiti ei millään suostunut niitä kertomaan. "Kyllä sä pääsit läpi, saat tietää ne sit kun lähdet! Opiskele vaa!" OK. Täytin suunnittelupaperini englanniksi hienoimmillani osaamilla sanoilla, että epäselvyys vähän hämäisi idean kristallistoinnin puutetta (yksi openi rakasti 'kristallisointi' sanan ylikäyttöä ♡). :D


Eli, siihen missä suomessa 9:20-12 päivä tuntui jo pitkälle, kolmeen extremeurheilulle, istun Japanissa aikoja kymmenestä 16:30-18:40 (aamutunti vähän normia lyhyempi). Lisäyksiä varmaan vielä tulee, mm. japanin lisäopinnot, läksyt ja töiden teko on luentojen ulkopuolella sitten oma juttunsa.. Vähän nolottaa tässä lukuja luetella, valtaosa ihmisistä Suomessa painaa sen 8h, täällä reilusti päälle ilman ylityökorvauksia tai lomalisiä)

Nyt väsyttää liikaa ja vähän maanisesti miettiäkseni kotimaan stressitekijöitä, lemmikeistä asunnottomuuteen, rahaan (sekä muita ensimmäisen maailman murheita, kuten lattian imurointia), nyt vain iloitsen että huomisesta taas jatkaen on lisää haastavia, inspaavia asioita tehtävänä.

Wednesday, April 09, 2014

Kutina

Talvella, ehkä tammikuun erityisesti helmikuussa, aloin huomata ikävän ja yllättävän oireen kropassani. Se sattui ensimmäisen kerran hot joogassa talvi-ilman ollessa kuivimmillaan. Huoneen lämpöinen syleily alkoi tuntua tulisilta läiskiltä ihossa, kuin reverse kananlihana meneviä aaltoja jaloista käsivarsiin, selkään, otsaan, niskaan, joka paikkaa olisin halunnut raapia. Väännä siinä sitten asanoita tuskallisten läskimakkaroittesi kanssa, kun tekisi mieli alkaa kierimään lattiamatolla lehtikasassa villiintyneen koiranpennun (tai vähemmän pennun) tarmolla. Seuraavalla kerralla kokeilin rasvaa, löin koskeus lotionia/kasvovettä/keshousuita ympäri ruhoani, ajattelin asian menevän ohi.


Koulun päättyessä pitkään lomaan, ilmat yhä viileitä, mutta asteittain lempeämpiä, Tokioon iskenyt lumimyrräkkä alkoi olla ohi. Mikään superkylmä city ei ole kyseessä, mutta tänä vuonna hankea tuli enemmän kuin pariin kymmeneen vuoteen, että kaupat, Starbucksit ym. löi ovensa kiinni sään pahetessa. Olin iloinen kelin lämmitessä, vaikka pelkäänkin kuumaa kesää kuin ruttoa, mutta lämmön syleily alkoi näyttämään ikäviä merkkejä eli kutinaa, taas. Näytin kaduilla varmaan tosi länkkärifriikiltä, junissa seisominen oli mitä tuskallisinta, olin michelinilmestyksessäni taas tosi edustava kun ilma vaihtui viileämmäksi, meisillä rotsi kainalossa kun normiväki vetää korvaläpät leukaan asti.

"Ei sulla kirppujakaan voi olla koska me nukutaan samassa sängyssä" tms kiitos rakas poikaystäväni huomaavasta kommentista. Vihainen ilmeeni kääntyi yleensä kaduilla ja junissa napakkaan "Rapsuta! >:O" komennukseen, ennen kuin ehdin rynnätä istumaan jonnekin. Iltaisin ei Shinjukusta saa mitään vapaata istumapaikkaa ellei suostu odottamaan, sitä-sitä seuraavaa junaa, mikä tosin on parempi vaihtoehto kuin hikisesti suolautuminen naapuri salarimanien kylkeen. Kutina tuntui tulelta ja kivulta, joka säteili nilkoista otsaan asti, ja aloin olla toivoton. Mitään jälkiä ei näkynyt, punoitusta, atopiaa tai lohkeiluja. Vaihteen vuoksi kirosin taas miksi näyttää niin terveeltä, kun sisältä sattuu ja voi pahoin. (Ps. jos kumppanilla on superkuivuneet ja karheat kädet, mutta inhoaa kosteusvoiteiden tahmaisutta, rasvaa tämän kädet tyypin nukkuessa kookosöljyllä).

Olen valmiina menemään lääkäriin, mutta poikkesin ensin lempi drug storeeni* Harajukun Omotesando doorilla (lähellä Hartsan assaa, vas. puolella katua ja suurin piirtein Niken vieressä) ja pyysin "kaikista kosteuttavinta voidetta" jota talosta saa, mielellään ei minipurkissa, ja myyjä ohjeisti minut jonkin geneerisen törpön luo (valmistana Rohto, kuinka osuvaa), vieressä piirros kihisevästä ukkelista. En ymmärtänyt pakettiteksteistä mitään, olin skeptinen, ihan sen takia että jokin on japanilainen ei saa enää onnentähtiä syttymään silmissäni (korealaiset asiat taas saa), kaikki Idän mystiikka kuoli sitä mukaan kun lämmitettyyn vessanpytyn kanteen tottui. Mietin kanssa, käyttääkö Japanissa moni työaikaansa koristelemaan myymälöiden kotikutoisen näköisiä suositus-tekstilappuja pyyväritetyillä manga-hahmoilla, vai onko kotikutoisuus juuri myyntikeino. Palkataanko joka sekatavarakauppaan yksi taiteilija? Mulla on elämässä vielä toivoa!

Rohtorasva auttoi, en uskonut sen olevan tavisniveaa kummempi, kunnes yksi ilta fiksuna likkana löin sitä huulirasvan asemasta ennen nukkumaan menoa, joka täydellisesti puudutti rasvatun osuneen aluen. Olisin voinut ehkä ottaa itse aiheutetulla botoksillani parhaat duckface selfiet ikinä, mutta päädyin nykyiseen vakioratkaisuuni pahaa maailmaa kohtaan - nukkumaan.

Inhoten odotan kesää, peläten jos kutina iskee kun yritän pyöräillä kouluun. Eikö lämmön pitäisi hoitaa atopiaa ynnä? Kesään valmistuen pyysin Suomesta jo syöpädödöä ja tsekkasin kaupoissa kainalohikilappujen valikoimaa. Kyllä Japanissakin sticki- ja spraydödöjä on, mutta luulen varavaatteiden ja erinäisten kosteuspyyhkeiden olevan se suosituin vaihtoehto (haisee pahalle ja puuteriselle). Vaikka ilmankosteus hyppii kohta höyrysauna-asteille, ostin Cosmessa korkealle rankatun Avenen kasvomistin, jotka kai on Aasiassa tosi suosittuja: eli siis spraypullo, joka kosteuttaa kasvoja ja ties mitä (sisältää ylibrändätyn nimistä vettä tai lotionia, mutta ihan jees). Olettaisin että löytyisi Suomestakin, mutta olen tosi ulalla kaikesta kotimaan kosmetiikasta. En enne tännen tuloa tiennyt että meikillekin on fiksatiivia (setting spray). Kuulostaa tosi turhalle ja huijaukselle. Tartten sellaisen seuraavaksi.

*Japanissa, kuten varmaan Jenkeissä ja monessa muussa, markettikosmetiikkaa, hiustuotteita, käsikauppa apteekkisälää, vitamiineja, vessapaperia ja pieniä snäksejä myydään 'drug storessa' tai apteekissa, joka on sälähybridi, jonne mielellään eksyy pitkäksikin aikaa. Useissa liikkeissä on erikseen kosmetiikkaneuvojat ja erikseen meidän reseptiapteekkia näyttävä tiski. Tunnetuin ketju on Matsumoto Kiyoshi.

Tuesday, April 08, 2014

Kukinta-aika

Moikka~ Päänsisäinen suunnitelmani että postaan joka kerta helmikuussa muuttuikin epämääräisen pitkään hiljaisuuteen. (>_>); Eihän ollut ikävä? Kiitos niistä parista viestistä, joissa kuulumisiani jakseltiin kysyä, ne piristi kovasti! Jo(t)ku taisi toivoa, että hiljaisuus johtuisi paremmin menosta. In a way, näinkin. Lähinnä että olin "kiireinen" ja kuten olen monesti sanonut, jollain lailla itsesensuroin aika paljon aiheita, ihan vain siitä syystä etten kehtaa vuodattaa kaikista mielenkiinnonkohteistani aiemmin aiheeltaan rajattuun blogiin.

otin kuvia kirsikankukkapuista~  ♡

Japanissa kesäloma on ehkä viikon-parin mittainen, täällä Suomen kesälomaa vastaava pidempi vapaa sijoittuu keväälle, ja lukukausi alkaa maaliskuussa. Oon viettänyt tyytyväisenä omaa lomaani, vaikka aluksi kurssien päätettyä tuntui että joko kuolen tylstyyteen, yksinäisyyteen tai ruokavammailuun. Pitkän pitkän odottelun jälkeen Poikaystäväni tuli käymään luonani suht kiitettävän pitkäksi ajaksi (=^-^=) (←onnellinen kisuhymiö). Lomailtiin yhdessä, reissattiin ja asuttiin täällä 15-17m^2 kopissani tiiviin viihtyisästi. Vierailin vähän kauempana Tokiosta, lähiseutuja kuten Yokohamaa, Kamakura ja Enoshiman saari, sekä haahuilin vähän vähemmälle tutkinalle jääneitä kaupunginosia aina Korea Townista vanhemmille kylärakennuksille kulkukissoineen. Poikakaverini on surukseni jo lähtenyt ja erinäisiä stressitekijöitä kyllä riittää, mutta onneksi koulu alkaa kohta, sakurapuut kukkii yhä ja olen löytänyt comfort foodia puurosta.

Luomu puuro + mogwa/yuzu* hunajaa + makeuttamatonta mantelimaitoa = ♡ ♡ 

Varsinkin kun poikaystäväni tuli, mieliala on välillä heitellyt tosi paljon, ja olen ahdistunut, itkenyt ja loukkaantunut aika pienistäkin asioista. Useampi kerta kun juteltiin ja sain purkaa läheiselle ihmiselle kaikkia pahoja olojani vaihdon varrelta, alkoi olo helpottaa ja loppu aika mennyt tosi hyvin. Välillä on tuntunut että söisin koko talon jos saisin siihen aikaa, ja pelkäsin tosi paljon yksin jäämistä ja leviäisikö taas bulimia päälle, mutta mätin ostoskorista kaikki mössöruuat pois ja palasin puuron ääreen. Lomalla on tullut muutenkin syötyä epäterveellisesti, joka on välillä ahdistanut mieltäni, samoin samana pysyvä inhottava peilikuva, mutta en ole oksentanut nyt helmikuusta lähtien, ja minkä luettelisin ahminnaksi (flunssaan sairastuttuani tämä koetteli mieltä, mutta ennen kun sain aikaiseksi rakentaa seinärakenteita tai lattiamattoa, nuijanukahtaa rotkahdin sängylleni kuinka ollakaan) tarvitsee alle yhden käden sormet. En jaksaisi puhua terapeutille, koska asioiden kaivelu ahdistaa, ei huvita yhtään mieli avautua kellekään asioistani, olen tyytyväinen että olen itsekseni täällä kaukana ja toivon että muutama kilo kevät-kesän aikana lähtisi ja pääsisin johonkin liikuntarytmiin.. Muutenkin kaikki arkeani stressaavat asiat tulee Suomesta: kissojen hoito, raha-asiat, asunnon haku, inboxissa kilkkuvat viestit tai ettei vastaanottajat niihin vastaa.... är är är.


Jos tulette Tokioon lomalle, suosittelen ehdottomasti min. 2 viikon lomaa, sekä piipahtamista lähikaupungeissa Kanagawassa, joka on metropolitan-alueen vieressä oleva.. kaupunkirypelmä. Chiba on yleensä tunnetumpi nimeltään, mutta Kanagawasta löytyy lisää luontoa, merta, aivan mielettömän kauniita ja rauhallisia paikkoja. Sakura-season on kaikista kallein aika matkustaa, mutta puiden näkeminen ja hyvä sää on mielestäni tosi hyvät syyt tulla. Ainakin hetki sitten Finnairilla oli ihan kiitettäviä äkkilähtöjä. Toinen aika tulla on syksy (syys-lokakuu), jolloin puut vaihtaa väriä, mutta on melko kiitettävän lämmin yhä.

* Mogwa on korealainen nimi kiinalaiselle quinze (en tiedä suomeksi) hedelmälle, ja yuzu taas japanilainen sitrushedelmä. Niistä tehdään "teetä", joka on käytännössä pikkelöityjä hedelmäpaloja hunajatölkissä, jota juodaan kuuman veden kanssa flunssan iskiessä. Myös inkivääri- ja  sitruuna-versiota on olemassa, voisi löytyä suomalaisista aasiakaupoista?