Thursday, January 30, 2014

The pool of tears

Hyvää kuuluu, hymyilyttää, lähden mielelläni tekemään juttuja. Kotona en jaksaisi välillä nousta sängystä, en tehdä itseni puolesta mielenkiintoisiakaan asioita. Yön pikkutunneilla ainoastaan kun väsymys alkaa muistuttaa nousuhumalaa, oon tarpeeksi rento että voisin piirtää, opiskella, lähteä ulos, opetella tekemään japanilaista ruokaa ja kaikkea. Kello tulee kaksi, neljä, viisi. En saa unta.

Välillä, mulla on tosi itkuinen ja yksinäinen olo. Mutta oon tosi pidättäytyvä kai niistä, en uskalla tai tiedä miten niistä sanoa. Koska oon uudessa maassa, täällä kaikilla on jo parhaat ystävät, kaveripiirit, läheiset, askareet ja tekemistä. Mulla ei. Jos kukaan ei jaksa ottaa yhteyttä tai sulkeudun ulos, eipä mulla "evvk ignore teen jotain muuta" kauheasti vaihtoehtoja. Eikä oikein kiinnostakaan olla loukkaantuneena vihainen tai tehdä samalla lailla ihmisille takaisin, jättää vastaamatta ja kaikkea.

Oon pistänyt ongelmani syömiseen, olen liikalihava, itsetunto siitä liippaa nollaa. Ja käyttänyt liikaa rahaa, huomasin että japanitili oli yllättäen aivan tyhjä, joten oli pakko vetästä pikasiirto Nordealta. Missään ei lukenut paljonko palvelumaksu on, pelkkä "palvelumaksu", mutta herrankiusas 32€?! Mitäbbbittua?!

Oon ollut kuoleman huolissani lemmikeistäni, turhautumisestani etten saa niiden hoitajaakaan ikinä kiinni, päätin kyynelinflaation takia lapsellisesti lähinnä vollottaa. Menin ekaa kertaa kylpyyn, mulla oli jotain kylpysuolaa (jonka oli kai tarkoitus kuumentaa, hoitaa ihoa ehkä sivutuotteena laihduttaa lämmittäessä) ja hyvä etten nukahtanut ammeeseen. Joogaan en ole juuri uskaltanut edes mennä, kestä tuijottaa niukoissa vaatteissa itseäni ja yrittää taivutella makkaroiden ollessa tiellä, joten luulisi kylvynkin olevan ällöttävää. Yleensä joo, nyt eivaines. Ei ihme että japanilaiset kylpee joka päivä, tuli niin paljon parempi olo. Löin vielä viilentävän My Beauty Diary:n kasvonaamion turpaani, ja voisin nyt käpertyä onnellisesti jonnekin, ellen olisi epäonnellinen maasta lähtevän ystäväni taas peruessa näkemisiä, ei vastatessa viesteihin, siirrellessä niitä päiville, joille sanoin ettei käy, ja ja ja...

Oon ollut ennen ite maailman paskin yhteydenpitäjä, ehkä tämä on universuminkosto, että saan nyt taas tuta siitä. Nyt kun on kavereita, ei juuri kukaan ota yhteyttä, mutta vielä vituttavampaa on "jee nähdään, vastaan sinulle illalla/huomenna" ja mitään ei kuulu tai on sovittu näkeminen, mutta mitään elonmerkkejä ei saa, jatkuvasti perutaan ja siirretään. Tunnen olevani pöydässä se läski tyttö, jolle puhutaan niistä yksinkertaisista asioista, jota ei päästetä lähelle, ei leikkiin mukaan, ei muisteta. Joskus on sellainen kutina, että olen tavannut mitä upeampia ihmisiä täällä ja voisin saada mitä parempia ystäviä. Sitten uudelleen, huomaan etten ole mukana maailman menossa yhtään.

Joku joskus sanoi että naisten perässä on turha juosta, vaan pitäisi tehdä itsestään niin kuuma, fiksu ja hyvä tyyppi, että naiset juoksee sun perässä. Ja'a, päteneekö muissa ihmissuhteissa? Miksi oon niin sosiaalivammainen, sokea sille koska ottaa askeleen jakaa ja kysyä henkilökohtaisia päästäkseen lähemmäksi, koska vaieta, voiny suatana. Note to self: kannattaa pitää itsestään huolta, kannattaa silti pitää yhteyttä (voin olla se ärsyttävä ämmä joka just don't get it, mutta eipähän mua häiritse), itkeä, leikkiä kotispata.

Monday, January 13, 2014

Ruokakahnailua

Ei se energisin päiväni. Kouluni International Center (IC) olisi kutsunut toisen yliopiston vaihtareiden kanssa traditionaalisiin uuden vuoden juhliin, lennättämään leijaa, tekemään mochia ym. Kuulosti kivalta, rakastan mochia ja riisin hakkaus puusaavissa "tahnaksi" olisi kiva nähdä. Paikka olisi ollut omakustanteella ihan pirun pitkän matkan päässä (lähellä Chibaa? parih?), ei tuttuja paitsi joku IC:stä, ja olin sopinut näkeväni Suomesta vierailevaa tuttuani. Edeltävänä iltana sovittiin koska tavataan, viideltä aamuyöllä sain fäsäviestin että peruu. Rahan takia. Seittemältä illalla rahaa oli taas ja meno päällä, pikkasen.. ärsytti.

Torstai on the paska päiväni (ennen sunnuntai). Vannon aina meneväni aamujoogaan, mutta vakituisesti päivästä tulee makaan-sängyssä-en-käy-suihkussa-ahmin-oksentaakseni-mutta-sammun-päivä. Onnistun aina valvomaan edellisenä iltana, sotkemaan, järjestämään halvalta hotellihuoneelta näyttävän kämppäni Hoarders-kuntoon. Aluksi riemuitsin ma-ke, pe koulupäivistäni, mutta nyt tartten sinne sen torstain!!

Aamulla väsytti, sitruunavesi jäi välistä, sekasotku ja pöllynen ohjeistaa etsimään keittiöstä jääkahvitölkkiä (mustaa of course! that's why I♡Japan), stop meinasit vaalentaa hampaitasi! Ja paskat mun kahvin pinttymässä rivistössä näkyny mitään eroa). Raah. Nälkäisenä, syön chia-siemen aamupalani päälle mikrouuni-bataattia ja katson meikki- ja japanivideoita Youtubesta. Se jooga, ahdistaa, jälkikäteen on aina hyvä olo, mutta lähtö tuntuu niin pirun vaikealta ja velvoittavalta - vaikka haluaisin, pidättäydyn koskakoskayh. Mitä enemmän harjoittelisi, sen enemmän nauttisi. Otan suihkun, jos iltapäivällä menisi. Löhöän.

Iltapäivällä onigirikuvat ja mäkkärin ranskanperunat pyörii päässä. Alentavaa, mutta paikkispotaatit on tosi pieniä. Päätin että jos sessioin, teen sen ainakin gluteenitta ja maidotta, jotta ei tulisi aiheutettua monta syy-seuraussuhdetta lopputuloksella = paljon läskiä, vähän rahaa. Ehkä ajatukset ovat verensokerista, undercarbed as Freelee would say, teen terveellistä ruokaa, kasvonaamion jne, nukun lisää. Ei auta. Lähen charilla (ts 'tsygällä') kauppaan, ja pysähdyn paikkis teiniostoskeskukseen katsomaan aleista vaate thinspirationia. Ei ollut tarkoitus, koska en ollut meikannut, mutta jos nätit asiat kääntäisi mieleni. Mitä pitäisin kun laihtuisin tai ostaisin ruuan sijasta. Unelmoin aina asuvani Japanissa ja kuorruttautuvani accessoreihin, vaatteisiin ja mangaan, mutta olen keskittynyt ihan muuhun... Ostin hyvillä mielin -50% jotain, mihin menen taas kun painoni laskee takaisin.
kuva oikeasti seuraavalta päivältä kai kun hain vielä saladia

Silti jatkoin kauppaan, ja äkkiä lahtasin -30% onigirejä (japanilainen riisipallo, jossa on yleensä täyte sisällä ja kääritty norilevään - ei sushia!) koppaan. Oli pakko ostaa normiruokaakin, daikonhyllyllä (jap. ISO valkoinen retikka, saa paloina Suomestakin), suru alkoi tulla Temestalla lievennetyn ahdistuksen tilalle. Hyllyillä oli kaikkia hienouksia mistä kokata jotain eksoottista ja kunnollista, minä olen syönyt lisäaineista höttöpaskaa (Tokiossa varmaan kaikki syö toisinaan myös samoja..). Eikö tämän pitänyt olla se elämäni paras vuosi? Kotonna ahmiessa olisin apean surullinen, itkisin jälleen kurjuuttani. Crying while eating, oh yeah! Onko pakko? Tarvitseeko rankaista itseään vuosia tiedostetusta pahuudesta, jos nyt haluaa tulla paremmaksi? Rasvaa, suolaa, hiilareita, aah, mielihän sitä tekenee, mutta tulin selvästi lapsellisesti iloisemmaksi löytäessäni halpaa luomu persiljaa(!!) koppaani. *aivot raksuttaa* Ruoka x suru, ruoka y ilo? Palautin riisipallot ja vaihdoin ne 99¥ 0kcal juomaan, maksoin, kävin vihanneskauppa-sanilla furaito poteetto-mestan sijasta, ja istuin kirjoittaa tätä. Kippis sille!

Maistu vähän kuoharille. Ei pahaa, yleensä jap. on harvoin hiilihappojuomia, ja ne ylihapotettuja. 

Onnistumisen askeleita: Suihku, ravinto, viivytys ja ahdistuksen lievitys (mielihyvää tuottavat, inspiroivat asiat), kuvittele itsesi sellaisena kun haluaisit olla (terve ja onnellinen), palkitse itsesi jollain muulla kuin ruualla. Ei mennyt opit ~5v sh-klinikalla ihan hukkaan. On ollut päiviä kun nämä kaikki (+jooga) ei toimi syömishäiriötä vastaan, mutta annan tästä nyt tarran itselleni. (^-^)

Sunday, January 05, 2014

Uv ajatuksia

Viimeinen viikko on ollut lomaa, ja mennyt hyvin. En ole oksentanut tai ahminut kertaakaan, ja mieli on siitä tosi hyvällä suunnalla. Painoni on ihan stratosfäärinen, korkeampi kuin koskaan, kiitos 4kk ahmintaputken (pariin vuoteen parhaasta fysikaalisesta kunnosta ja alimmasta painostani sitten taas isoimpaan). Adfgafdk. En tunnista lukuja va'alla, suuri painonmuutos on todella pelottava ettei pääni ihan pysy mukana. Olen iso ja valtaisa, mutta silti kiellän ja kuvittelen välillä, eikai se niin paha ole, kai tuo vaate minulle nyt päälle menee.. Tosiasiassa en voi shoppailla täällä enää edes sukkiakaan.


Kun kävelen ulkona, istun kahvilassa, lounasravintolassa, aulassa ja katson ihmisiä, sisälläni vaanii suru ja murhe, mitä ihmiset itselleen tekevätkään. Katson vanhempia jotka antavat lapsilleen sokeria, tai japanilaisia jotka elävät valkaistulla hiilaridieetillään (useat silti näyttää tosi hyville) tai jos joku pulpahtaa katukuvasta suuremmalla ulkomuodollaan. Mietin millainen sisäinen epävakaus, itseensä tyytymättömyys ja huonot elintavat ihmisillä on, ja vaikka ikävää sekin lienee: minä säälin.

Säälin välillä myös tosi paljon itseäni, siinä missä lukiossa oli cool olla erilainen, jopa saada lisäpisteitä outoudella, hulluudella tai henkilökohtaisen elämän dramaattisilla draamoilla, tässä aikuinen miettii miten pitää kämppä asuttavan siistinä, jaksaa mennä joogaan, säästää rahaa, pitäisikö koulustakin joskus valmistua ja raahata itsensä kuntoon, että päivittäistä työntekoa jaksaisi. Japanissa yritän mukautua kulttuuriin ja saan pakotettua itseni innosta kaiken laiseen, mikä Suomessa olisi ollut pyhä mahdottomuus, kuten istua koulussa 3h kauemmin. Miten kauaksi se kestää, jos en pidä itsestäni huolta. Miten monta vuotta on mennyt sairastamiseen, tuhansia euroja omasta ja perheen pussista lääkkeisiin tai hoitoihin, montako ystävää on menettänyt, litraa kyyniliä vuodattanut tai kiloja elopainostaan vaihtanut. Mitä on jäänyt jäljelle ja onko kaikki tavoittelu ollut sen arvoista, kun ei gasellisäärinen vartalo kuitenkaan ole pysynyt ja sitä kautta elämä muuttunut onnellisemmaksi?

Kivuliasta myöntää, lienen silti paremmassa paikassa kuin XX kg laihempana, sormet sinisinä, kenkä numeroa pienempänä ja kaloreiden laskeminen. En saa yleensä paniikkikohtauksia, syö unilääkkeitä tai viiltele enää. Kivuliasta, koska olin varma että elämä päättyy jos painaa yli X5kg ja se oli kymmeniä sitten. Kivuliasta etten vieläkään jaksa tai pysty normaalin aikuisen kaikkiin toimintoihin, mietin lahjattomuuttani ja oliko ammatinvalintani oikea, kun en jaksa harjoitella, istun yhä eläkkeellä tämän vuoden ja minulla on kissojani kova ikävä.

Odotan kovasti mitä tämä uusi vuosi tuo tullessaan, mihin kaikkialle pääsen Japanissa/sta matkustamaan, saanko täkäläisistä ystävistäni sydänystäviä, mitä kaikkea koulutuksellani voin saada aikaan ja kykyjä oppia, miten aion saada kroppani takaisin, liikunnasta nauttia haluten ja päästää ahminnasta pois. Todennäköisesti pääni ei ole ilman kunnon terapiaa ihan kohdallaan, mutta jos saisin edes kaiken rahan tuhlaamisen kombinin leipähyllyyn loppumaan. Haluan oikeasti osata puhua ja lukea japania kohtuullisesti kun lähden, sen eteen on tehtävä töitä. Samoin kropan, ruuan kohtaamisen. Olen ajautunut tosi kauas terveystiedollani kasvattamista elintavoistani ja siitä hyvästä, minkä sain Suomessa luomulla, liikunnalla ja kasviksilla aikaan. Pidän uudenvuoden lupauksia vähän typeränä, sillä pelkään epäonnistumista, mutta haluan että tästä vuodesta tulee tähän astisesti elämäni paras. Pirun pelottavaa, mutta muuta en. taida. enää. jaksaa.

あけましておめでとう! ♫♪