Friday, April 25, 2014

Yksinäisyys yli yks

Tein taas päänsisäistä listaa, vaihteeksi koululla, uskaltaisinko pyytää jotain japanilaista tuttua kahville. Lähetin eilen jo yhden viestin Linellä, mietin jo mikä vittu kestää ettei yhdessä päivässä saa kapulaa katsottua. Joku gaikokujin-esto (=ulkkis), Suomessa oikeasti antaa anteeksi "kännykkä äänettömällä, unohdin kattoo" tai "juna myöhästy" tekoselittelyt. Täällä, ne on ihan sheissee. Silti junassa kannattaa viestitellä myöhästymisanteeksipyyntöjä, vaikka olisikin ajoissa. Just in case. Missä olin?

Yksi lähti ennen aikoja työhaastatteluun, yksi viestiin vastaamaton käveli ruokalan edessä ohi ja sanoi olevansa kiireinen, kolmas ei tullut kouluun. Kuulen spendenspelit "tööt" epäonnistumisen ääniä päässäni. Ajattelin käydä kysymässä uutta luokkatoveriani kahville, lähellä kun asuu, taktisesti ensin onko kursseja tai töitä enää iltapäivän jäljellä. Ei. Voittoooooo! Oh. Hän jääkin suunnittelemaan koulun lokakuun festivaaleja. Lokakuun. Ketkä oikeasti rupee pyörittelee lokakuun festivaaleja huhtikuussa, väärällä lukukaudella?! No japanilaiset. 

En koskaan ajatellut rupeavani inhoamaan koulusta kotiin lähdön hetkeä. Koko ammattikorkeakoulu aikani olen ollut sairaana ja lähinnä laskenut minuutteja tuntien ohi menemiseen, ottanut aikalisiä vessassa ja jättänyt menemättäkin. Nyt mielelläni jäisin, vaikka itse tämän päivän tekemiset aika monotonisia ja haastavia oli ilman musiikkia tunkkaisessa huoneilmassa, ulkona auringon mukavasti paistaessa 21°. Mutta kotona ei odottaisi mitään, imuri ja läjä roinaa pöydällä, joka ei feng shuin säilyttämiseksi siitä siirtyisi. Lompakko tyhjänä, vessapaperi loppu, matalan pöydän seurana läskit osuu ja hinkkaa. Aina on kahvila, jos olisi rahaa, mutta sain luonnostella lehtiööni jo koko päivän. Terapia piti olla, viestiä kellonajasta ei, vastauksen nähdessäni ahdistustaso ja verensokerit alkoi olla sen verran kääntäen verrainnollisia että mieluummin haudoin yksin. Pysähdyin kotimatkalla silittämään tuttua kulkukissaa, olisin halunnut putsaa siltä rähmää silmistä ja halata. Rapsutin kuitenkin vain.

Kun pyöräilin apeana ja tyhjänä kotiin, päätin pysähtyä naapuri kaupungin tavarataloon hengailemaan. Ilman rahaa. Kun en ole kahteen päivään ahminutkaan (tämä ei tosin syy ettei ole rahaa), en voisi vaihteeksi kuin haistatella miten vähän kiinnostaa joku bulimia tai bed tai sh, parempi mennä ikkunashoppailemaan ja syödä illalla quinoaa. Hiplasin jotain krumeluureja bägejä ja lahjaideoita, tavaratalo pikkukaupungissa oli aivan autio, ylityöllistetyt kosmetiikkaleidit yliavuliaita palvelemaan. Halusin vain ihailla ja swatchailla värejä kämmenselkään, mutta myyjien kysellessä laitetaanko "päälle" annoin mennä. Lähdin luomivärit, huulipunat ja jotain pariin kertaan vaihdettuna, ostamatta mitään, mukana jotain näytteitä. Yhdellä kauntterilla tyttö oli aivan ihana, ja sama small talkki suomalaisittain saattaisi olla tosi köykäistä, pakotettua ja teennäistä, tulen japanilaisten kanssa aina tosi hyvälle mielelle. Tietysti se kuuluu työhön, että asiakkaille työnnetään kaikkea, jutellaan ja hymyillään vikaa päivää, kehutaan lisää. Jotakuta pinnallinen teennäisyys ja vilpittömyyden erottamattomuus häiritsesti, minua ei. Kiitos luonteen laatuni, on mahdotonta että kehut alkaisi nousta päähän, pistän kaikki positiiviset asiat aina toisesta korvasta ulos. Saanpahan jutella, otan kaiken harjoituksesta. Jonkun laittaessa naamaa on sitä paitsi, aika rentouttavaa. :P Säästyy nekin spa-rahat. Joskus kyllä menen hierontaan.

Pyöräillessä kotiin, valaistuin tavarataloglitterin lailla, että mitä sekin minusta kertoo että täytyy mennä kauppaan etsimään paikkausta seuran puutteelle, enkä nyt puhu retail therapystä. Joskus oli lehtijuttuja yksinäisitä mummoista, joille kotiapulainen oli ainoa, ainoa ihmiskontakti maailmaan. Sellaiseksi en rupee. Introverttikin kaipaa seuraa. Vai olinko vain oivaltava? ;> Eipä tarvinnut nyhjää sisällä, olla yksin, sai harjoitella japania, so what. Haluaisin vain enemmän kuulua jonnekin, en unohtua ihmisiltä kadotessani näkyvistä. Haluan muutakin kuin tulla neuvotuksi, huolehdittavana mistään tajuamattomana ressukkana, haluan tulla pyydetyksi mukaan.

Suosittelen ennemmin kyllä kissakahvilaa, siellä kissaa voi huoletta sentään halata, jutella ei niin (kun olen vanha rikas leidi, perustan Suomeen kissakahvilan josta pöpipotilaat saa Kela-korvausta).

Sunday, April 20, 2014

Parts for the weather

Perus sunnuntai. Youtubea, pyykkiä ja siivoamista, sivelten pesemistä, pitkään torkutettuja unia. Pitäisi saada vielä imuroitua, jos hyvin käy jaksan laittaa kylpyvettä ja kuunnella järjen hiveniäni sänkyyn menemistä ennen yhtä. ('-');


Mietin eilen taas yksinäisyyttä. Olen välillä hyvä käyttäytymään aika itsekkäästi ja huono pysymään kohteliaasti hiljaa tai sokerikuorruttamaan asioita, sanon yleensä aika suoraan tai avoimesti mitä ajattelen asioista. En itse tarkoita törväytellä asioita tai olla arogantti, mutten tiedä miten se näkyy, erityisesti kirjoittaessa. Oon toisaalta huono päästämään ihmisiä tosi lähelle tai kertomaan aidosti mitä kuuluu tai muuta. Olen se yksi minä, takana kaikki muut piirteeni, harrastukseni, tunteeni, jota häpeän tai muuten vain en kehtaa/viitsi näyttää. Lopulta olen aika kiltti, empaattinen kai, ja annan ihmisille helposti anteeksi tai tulen vähän liikaakin vastaan asioita. Yritän ihan tietoisesti, että en ikinä antaisi itsestäni ylimielistä mä-oon-parempi mielikuvaa.

Storytime kappaleellinen: Mietin, miksi olen niin tylsä. Ei saisi näin kai sanoa, tai ruokkii omia negatiivisia piirteitä. Mutta mietin, miksei minulla ollut lapsena pysyvää parasta kaveria, miksi muut ihmiset on yhä jossain kaukana. Sekin kerta kun aikuisena olin mielestäni löytänyt samalla tasolla olevan ihmisen, lähellä asuvan, jolle pystyi aina soittaa ja tuin kaikissa mieskoukeroissa tai muissa mutkissa, vuodattaen välillä omia surujani. Myönsin että hän on paras ystäväni, kerran iltateellä istuessa. Hän tyrmäsi kiusaantuneena ettei hänellä sellaisia ole, tai ei hän arvota ihmisiä tuolla lailla. "Joo, no en minäkään, en lapsenakaan", vastasin takaisin, mikä oli sinänsä ihan totta että vihaan ihmisten lajittelua tai jonkun korostamista, mutta tarkoitin ihan vain miten tärkeä hän oli. Meni aikaa, sukset meni tavalla tai toisella ristiin. Hän tuli minun kaveripiirini priimatähdeksi enmuistamitäkautta, sosiaalinen, fiksu ja kaunis kun oli, lopulta erinäisistä asioista, erimielisyyksistä ja suunnitelmien muutoksesta, olin vähemmän tervetullut. Jossain vaiheessa oltiin hyvin kilpailuhenkisiä in a way, ei enää puhuttu lainkaan, olin katkera toista autettua etten enää kelvannut. Varmaan hän taas tunsi, että minua on raskas kestää, kai jopa sen sanoikin, kun olin tosi sairaana.

Äh, meni ohi raiteiden, tarkoitin, ettei tullut vastaan aikuisenakaan sitä 'bestistä'. Inhoan nykyäänkin ystävieni kanssa (uusien tai vanhojen) kun joku sanoo "Paras ystäväni tulee käymään, me lähdetään ulos tms". Iskee pistos, että "Hei Kafi, kai muistat että vaikka ootkin kiva, mulla on aina sua parempia ihmisiä". Sentään minulta löytyy ihana äiti ja poikaystävä, joille varmasti olen korvaamaton, ja joista saa tukea, mutta hiukan eri asia. :3


Ehkä tähän oli inspiraationa että oli tarkoitus nähdä ystävääni ja hänen kaukaa käymään tullutta ystäväänsä, olin itse puolivalmiina lähtöön puhuttuna päivänä, kun puoli kahdelta saan viestiin vastaukseni että tytöillä on darra, aikovatkin levätä päivän. Huokaisin ulos yllätykseni/pettymykseni, ja kirjoitin kiltin viestin paremmista voinnista. Naiivina lähetän illalla vielä viestin mentyäni yksin kahvilaan tekemään raporttia, että onko parempi olo tai muuta, haluaako tulla istumaan lähellä kun asuu. Tietenkin he olivat päässeet illalla jo asunnosta tulos, suuntaamassa jo Tokion keskustaan, enkä halunnut pyytää itse itseäni mukaan. Nyt alkoi jo surettaa, ärsyttää, silti löysin kaikkia selityksiä miksi jäin ulkopuolelle (alkuper kutsu oli ystäväni). "Fine, en minäkään sitten pyydä sinun seuraasi!" ei toimi minulla. Samoin kuin ei mykkäkoulu riidellessä. Olen tullut siihen tulokseen, jos en itse vingu seuraa, ei sitä tule. Ihmiset ei sinua tarvi, kaiken esittämisen ja draaman vääntämisen voi unohtaa ihan paikoilleen. Pahoittaa vain oman mielensä, koska uutta kutsua ei tule.

Uudessa maassa, erityisesti ehkä Japanissa, on erityisen hankala tehdä uusia ystäviä. Tuttuja tulee helposti, ihmiset on ystävällisiä ja tulee mielellään juttelemaan, kysymään saako lisää Facebookissa ihan ensi tapaamisella, mutta ulos ei kutsu kukaan. Nekin hyvät ystäväsi, viihtyvät vanhoina tuttuina paremmin toistensa seurassa, saat kuulla kaiken aina kolmantena pyöränä. Fakta vain on, ihmisillä on jo omat kaveripiirinsä. Maksimikiintiö on jo täytetty, eikä sinua tarvita. Varmana oot kiva, mutta et korvaamaton.

Välillä ihmiset päivittelee blogeihinsa yksinäisyys angsteja, pukien sanoiksi ajatukseni ettei ole ketään jolle viestittää, ei ketään jolle soittaa. Aina samaistun ajatukseen, ja kuitenkin, mietin että miksei käy jos minä soittaisin? (vaikka kirjoittaja olisi ventovieras) Montako kertaa olet selannut elämäsi aikana kännykän puhelinlistaa läpi, ilman ketään kelle soittaa? 

We don't even have to try, it's always a good time

Tällä viikolla valvottuani jo liikaa, en saanut puoli kolmelta aamuyöstäkään rutistettua Nukkumatista kiinni, vaan pyörin jonnekin puoli viiteen-viiteen asti sängyssä, osaltaan miettieni koulujuttuja, osalta muuten vain innostuneena vähän kaikesta. Nukuin ehkä reilut kaksi tuntia kourallinen manteleita aamupalana, pyöräilin kouluun ja juotuani ekan kahvitölkin, tärisin ja vapisin lounasaikaan.


Ei kauheasti innostanut asia, että ruokalassa oli taas vain liha-annosta (mennään ala-astemenolla että annos lyödään naaman eteen, lisukkeet oman maun mukaan.. mikä Unicafen salaattibuffe? kokeile desiä kaaliraastetta 1/6 tomaattia!), joten jonottamaan maailman paskimpaan kombiniketjuun (Yamazaki). Riisipullero ja trip purkkiin pakattua kinako soijamaitoa ei ihan osunut terveystavoitteiseni, ja surukseni ruokala oli taas lyönyt ovet kii - eikä ollut eka kerta. Kai normiopiskelijoilla on ties mitä antiikin taruihin rinnastettavia mysteerilukkareita, mutta yleensä ammattiopinnot kestää koko aamupäivän, tunnilta vapautuu ~12:30 ja ruokaa ei enää tarjoilla yhdeltä. Paitti currya, mutta ruokalacurry ei kauheen suositulta näytä.

Japanissa lukukausi alkaa huhtikuussa, ja 3-vuosikurssilaisilla tunnit on illalla.. Inhottavaa, preferoin aamulla asioiden aikaan saamista, tuntuu että aikaa paremmin muuhunkin. Suunnittelin jotain zen henkeen menevää kalligrafian tai maalauksen tai muun ekstraopintoa, josta OP ei tulisi, mutta päätin sitten ahnehtia vuoden korkeammalta tasolta ammattiopinnot. Enpä vedä sikeitä kalliin aikani sijasta, vaihto on kohta lopussa. Mutta opettajia ja kansainvälisten toimiston tyyppejä vähän huoletti työmäärä. Väännän vähän tän näköistä (*°-^*);;; ilmettä ja änkytän parhaani tekemisestä, jolla vähän toivon alleviivaavani epävarmuutta ja ihmisten aliarvioivan kykyjäni, jottei tule ikäviä yllätyksiä. Oikeasti oon ihan OU JEA KOULUU I'll show yaa!!1

Joo.. katotaan kun lämpöasteet hieroo 30°, kevätkaudella pyhäpäivät osuu viikonlopuille ja saan miljoona deadlinea niskaani. Hymy tänään vähän hyytyi ekat paperit käteen lyödessä, en ymmärtänyt mitään muuta kuin opettajan tikku-ukkomaisen läpileikkauksen kahdesta vesiammeesta ja toistelun sanasta 'idea' ja 'pool' japaniksi ääntäen. Toinen luu kurkkuun kun piti vaatia oma kirjallinen ehdotus kurssityöstä, ja en taaskaan saanut selvälle mitä tai ketä varten työ tehdään (opiskelen siis viestintää). Pffft, japanislaisyliopistoiden "tiukasta" maineesta. Ainakin meillä, tehtävänannot lähinnä raivostuttaa "tee mitä haluat" ohjeistuksilla. Ja silti, en tainnut saada mitään kunniallisia arvosanoja, sillä kv-toimiston ihana neiti ei millään suostunut niitä kertomaan. "Kyllä sä pääsit läpi, saat tietää ne sit kun lähdet! Opiskele vaa!" OK. Täytin suunnittelupaperini englanniksi hienoimmillani osaamilla sanoilla, että epäselvyys vähän hämäisi idean kristallistoinnin puutetta (yksi openi rakasti 'kristallisointi' sanan ylikäyttöä ♡). :D


Eli, siihen missä suomessa 9:20-12 päivä tuntui jo pitkälle, kolmeen extremeurheilulle, istun Japanissa aikoja kymmenestä 16:30-18:40 (aamutunti vähän normia lyhyempi). Lisäyksiä varmaan vielä tulee, mm. japanin lisäopinnot, läksyt ja töiden teko on luentojen ulkopuolella sitten oma juttunsa.. Vähän nolottaa tässä lukuja luetella, valtaosa ihmisistä Suomessa painaa sen 8h, täällä reilusti päälle ilman ylityökorvauksia tai lomalisiä)

Nyt väsyttää liikaa ja vähän maanisesti miettiäkseni kotimaan stressitekijöitä, lemmikeistä asunnottomuuteen, rahaan (sekä muita ensimmäisen maailman murheita, kuten lattian imurointia), nyt vain iloitsen että huomisesta taas jatkaen on lisää haastavia, inspaavia asioita tehtävänä.

Wednesday, April 09, 2014

Kutina

Talvella, ehkä tammikuun erityisesti helmikuussa, aloin huomata ikävän ja yllättävän oireen kropassani. Se sattui ensimmäisen kerran hot joogassa talvi-ilman ollessa kuivimmillaan. Huoneen lämpöinen syleily alkoi tuntua tulisilta läiskiltä ihossa, kuin reverse kananlihana meneviä aaltoja jaloista käsivarsiin, selkään, otsaan, niskaan, joka paikkaa olisin halunnut raapia. Väännä siinä sitten asanoita tuskallisten läskimakkaroittesi kanssa, kun tekisi mieli alkaa kierimään lattiamatolla lehtikasassa villiintyneen koiranpennun (tai vähemmän pennun) tarmolla. Seuraavalla kerralla kokeilin rasvaa, löin koskeus lotionia/kasvovettä/keshousuita ympäri ruhoani, ajattelin asian menevän ohi.


Koulun päättyessä pitkään lomaan, ilmat yhä viileitä, mutta asteittain lempeämpiä, Tokioon iskenyt lumimyrräkkä alkoi olla ohi. Mikään superkylmä city ei ole kyseessä, mutta tänä vuonna hankea tuli enemmän kuin pariin kymmeneen vuoteen, että kaupat, Starbucksit ym. löi ovensa kiinni sään pahetessa. Olin iloinen kelin lämmitessä, vaikka pelkäänkin kuumaa kesää kuin ruttoa, mutta lämmön syleily alkoi näyttämään ikäviä merkkejä eli kutinaa, taas. Näytin kaduilla varmaan tosi länkkärifriikiltä, junissa seisominen oli mitä tuskallisinta, olin michelinilmestyksessäni taas tosi edustava kun ilma vaihtui viileämmäksi, meisillä rotsi kainalossa kun normiväki vetää korvaläpät leukaan asti.

"Ei sulla kirppujakaan voi olla koska me nukutaan samassa sängyssä" tms kiitos rakas poikaystäväni huomaavasta kommentista. Vihainen ilmeeni kääntyi yleensä kaduilla ja junissa napakkaan "Rapsuta! >:O" komennukseen, ennen kuin ehdin rynnätä istumaan jonnekin. Iltaisin ei Shinjukusta saa mitään vapaata istumapaikkaa ellei suostu odottamaan, sitä-sitä seuraavaa junaa, mikä tosin on parempi vaihtoehto kuin hikisesti suolautuminen naapuri salarimanien kylkeen. Kutina tuntui tulelta ja kivulta, joka säteili nilkoista otsaan asti, ja aloin olla toivoton. Mitään jälkiä ei näkynyt, punoitusta, atopiaa tai lohkeiluja. Vaihteen vuoksi kirosin taas miksi näyttää niin terveeltä, kun sisältä sattuu ja voi pahoin. (Ps. jos kumppanilla on superkuivuneet ja karheat kädet, mutta inhoaa kosteusvoiteiden tahmaisutta, rasvaa tämän kädet tyypin nukkuessa kookosöljyllä).

Olen valmiina menemään lääkäriin, mutta poikkesin ensin lempi drug storeeni* Harajukun Omotesando doorilla (lähellä Hartsan assaa, vas. puolella katua ja suurin piirtein Niken vieressä) ja pyysin "kaikista kosteuttavinta voidetta" jota talosta saa, mielellään ei minipurkissa, ja myyjä ohjeisti minut jonkin geneerisen törpön luo (valmistana Rohto, kuinka osuvaa), vieressä piirros kihisevästä ukkelista. En ymmärtänyt pakettiteksteistä mitään, olin skeptinen, ihan sen takia että jokin on japanilainen ei saa enää onnentähtiä syttymään silmissäni (korealaiset asiat taas saa), kaikki Idän mystiikka kuoli sitä mukaan kun lämmitettyyn vessanpytyn kanteen tottui. Mietin kanssa, käyttääkö Japanissa moni työaikaansa koristelemaan myymälöiden kotikutoisen näköisiä suositus-tekstilappuja pyyväritetyillä manga-hahmoilla, vai onko kotikutoisuus juuri myyntikeino. Palkataanko joka sekatavarakauppaan yksi taiteilija? Mulla on elämässä vielä toivoa!

Rohtorasva auttoi, en uskonut sen olevan tavisniveaa kummempi, kunnes yksi ilta fiksuna likkana löin sitä huulirasvan asemasta ennen nukkumaan menoa, joka täydellisesti puudutti rasvatun osuneen aluen. Olisin voinut ehkä ottaa itse aiheutetulla botoksillani parhaat duckface selfiet ikinä, mutta päädyin nykyiseen vakioratkaisuuni pahaa maailmaa kohtaan - nukkumaan.

Inhoten odotan kesää, peläten jos kutina iskee kun yritän pyöräillä kouluun. Eikö lämmön pitäisi hoitaa atopiaa ynnä? Kesään valmistuen pyysin Suomesta jo syöpädödöä ja tsekkasin kaupoissa kainalohikilappujen valikoimaa. Kyllä Japanissakin sticki- ja spraydödöjä on, mutta luulen varavaatteiden ja erinäisten kosteuspyyhkeiden olevan se suosituin vaihtoehto (haisee pahalle ja puuteriselle). Vaikka ilmankosteus hyppii kohta höyrysauna-asteille, ostin Cosmessa korkealle rankatun Avenen kasvomistin, jotka kai on Aasiassa tosi suosittuja: eli siis spraypullo, joka kosteuttaa kasvoja ja ties mitä (sisältää ylibrändätyn nimistä vettä tai lotionia, mutta ihan jees). Olettaisin että löytyisi Suomestakin, mutta olen tosi ulalla kaikesta kotimaan kosmetiikasta. En enne tännen tuloa tiennyt että meikillekin on fiksatiivia (setting spray). Kuulostaa tosi turhalle ja huijaukselle. Tartten sellaisen seuraavaksi.

*Japanissa, kuten varmaan Jenkeissä ja monessa muussa, markettikosmetiikkaa, hiustuotteita, käsikauppa apteekkisälää, vitamiineja, vessapaperia ja pieniä snäksejä myydään 'drug storessa' tai apteekissa, joka on sälähybridi, jonne mielellään eksyy pitkäksikin aikaa. Useissa liikkeissä on erikseen kosmetiikkaneuvojat ja erikseen meidän reseptiapteekkia näyttävä tiski. Tunnetuin ketju on Matsumoto Kiyoshi.

Tuesday, April 08, 2014

Kukinta-aika

Moikka~ Päänsisäinen suunnitelmani että postaan joka kerta helmikuussa muuttuikin epämääräisen pitkään hiljaisuuteen. (>_>); Eihän ollut ikävä? Kiitos niistä parista viestistä, joissa kuulumisiani jakseltiin kysyä, ne piristi kovasti! Jo(t)ku taisi toivoa, että hiljaisuus johtuisi paremmin menosta. In a way, näinkin. Lähinnä että olin "kiireinen" ja kuten olen monesti sanonut, jollain lailla itsesensuroin aika paljon aiheita, ihan vain siitä syystä etten kehtaa vuodattaa kaikista mielenkiinnonkohteistani aiemmin aiheeltaan rajattuun blogiin.

otin kuvia kirsikankukkapuista~  ♡

Japanissa kesäloma on ehkä viikon-parin mittainen, täällä Suomen kesälomaa vastaava pidempi vapaa sijoittuu keväälle, ja lukukausi alkaa maaliskuussa. Oon viettänyt tyytyväisenä omaa lomaani, vaikka aluksi kurssien päätettyä tuntui että joko kuolen tylstyyteen, yksinäisyyteen tai ruokavammailuun. Pitkän pitkän odottelun jälkeen Poikaystäväni tuli käymään luonani suht kiitettävän pitkäksi ajaksi (=^-^=) (←onnellinen kisuhymiö). Lomailtiin yhdessä, reissattiin ja asuttiin täällä 15-17m^2 kopissani tiiviin viihtyisästi. Vierailin vähän kauempana Tokiosta, lähiseutuja kuten Yokohamaa, Kamakura ja Enoshiman saari, sekä haahuilin vähän vähemmälle tutkinalle jääneitä kaupunginosia aina Korea Townista vanhemmille kylärakennuksille kulkukissoineen. Poikakaverini on surukseni jo lähtenyt ja erinäisiä stressitekijöitä kyllä riittää, mutta onneksi koulu alkaa kohta, sakurapuut kukkii yhä ja olen löytänyt comfort foodia puurosta.

Luomu puuro + mogwa/yuzu* hunajaa + makeuttamatonta mantelimaitoa = ♡ ♡ 

Varsinkin kun poikaystäväni tuli, mieliala on välillä heitellyt tosi paljon, ja olen ahdistunut, itkenyt ja loukkaantunut aika pienistäkin asioista. Useampi kerta kun juteltiin ja sain purkaa läheiselle ihmiselle kaikkia pahoja olojani vaihdon varrelta, alkoi olo helpottaa ja loppu aika mennyt tosi hyvin. Välillä on tuntunut että söisin koko talon jos saisin siihen aikaa, ja pelkäsin tosi paljon yksin jäämistä ja leviäisikö taas bulimia päälle, mutta mätin ostoskorista kaikki mössöruuat pois ja palasin puuron ääreen. Lomalla on tullut muutenkin syötyä epäterveellisesti, joka on välillä ahdistanut mieltäni, samoin samana pysyvä inhottava peilikuva, mutta en ole oksentanut nyt helmikuusta lähtien, ja minkä luettelisin ahminnaksi (flunssaan sairastuttuani tämä koetteli mieltä, mutta ennen kun sain aikaiseksi rakentaa seinärakenteita tai lattiamattoa, nuijanukahtaa rotkahdin sängylleni kuinka ollakaan) tarvitsee alle yhden käden sormet. En jaksaisi puhua terapeutille, koska asioiden kaivelu ahdistaa, ei huvita yhtään mieli avautua kellekään asioistani, olen tyytyväinen että olen itsekseni täällä kaukana ja toivon että muutama kilo kevät-kesän aikana lähtisi ja pääsisin johonkin liikuntarytmiin.. Muutenkin kaikki arkeani stressaavat asiat tulee Suomesta: kissojen hoito, raha-asiat, asunnon haku, inboxissa kilkkuvat viestit tai ettei vastaanottajat niihin vastaa.... är är är.


Jos tulette Tokioon lomalle, suosittelen ehdottomasti min. 2 viikon lomaa, sekä piipahtamista lähikaupungeissa Kanagawassa, joka on metropolitan-alueen vieressä oleva.. kaupunkirypelmä. Chiba on yleensä tunnetumpi nimeltään, mutta Kanagawasta löytyy lisää luontoa, merta, aivan mielettömän kauniita ja rauhallisia paikkoja. Sakura-season on kaikista kallein aika matkustaa, mutta puiden näkeminen ja hyvä sää on mielestäni tosi hyvät syyt tulla. Ainakin hetki sitten Finnairilla oli ihan kiitettäviä äkkilähtöjä. Toinen aika tulla on syksy (syys-lokakuu), jolloin puut vaihtaa väriä, mutta on melko kiitettävän lämmin yhä.

* Mogwa on korealainen nimi kiinalaiselle quinze (en tiedä suomeksi) hedelmälle, ja yuzu taas japanilainen sitrushedelmä. Niistä tehdään "teetä", joka on käytännössä pikkelöityjä hedelmäpaloja hunajatölkissä, jota juodaan kuuman veden kanssa flunssan iskiessä. Myös inkivääri- ja  sitruuna-versiota on olemassa, voisi löytyä suomalaisista aasiakaupoista?