Friday, April 25, 2014

Yksinäisyys yli yks

Tein taas päänsisäistä listaa, vaihteeksi koululla, uskaltaisinko pyytää jotain japanilaista tuttua kahville. Lähetin eilen jo yhden viestin Linellä, mietin jo mikä vittu kestää ettei yhdessä päivässä saa kapulaa katsottua. Joku gaikokujin-esto (=ulkkis), Suomessa oikeasti antaa anteeksi "kännykkä äänettömällä, unohdin kattoo" tai "juna myöhästy" tekoselittelyt. Täällä, ne on ihan sheissee. Silti junassa kannattaa viestitellä myöhästymisanteeksipyyntöjä, vaikka olisikin ajoissa. Just in case. Missä olin?

Yksi lähti ennen aikoja työhaastatteluun, yksi viestiin vastaamaton käveli ruokalan edessä ohi ja sanoi olevansa kiireinen, kolmas ei tullut kouluun. Kuulen spendenspelit "tööt" epäonnistumisen ääniä päässäni. Ajattelin käydä kysymässä uutta luokkatoveriani kahville, lähellä kun asuu, taktisesti ensin onko kursseja tai töitä enää iltapäivän jäljellä. Ei. Voittoooooo! Oh. Hän jääkin suunnittelemaan koulun lokakuun festivaaleja. Lokakuun. Ketkä oikeasti rupee pyörittelee lokakuun festivaaleja huhtikuussa, väärällä lukukaudella?! No japanilaiset. 

En koskaan ajatellut rupeavani inhoamaan koulusta kotiin lähdön hetkeä. Koko ammattikorkeakoulu aikani olen ollut sairaana ja lähinnä laskenut minuutteja tuntien ohi menemiseen, ottanut aikalisiä vessassa ja jättänyt menemättäkin. Nyt mielelläni jäisin, vaikka itse tämän päivän tekemiset aika monotonisia ja haastavia oli ilman musiikkia tunkkaisessa huoneilmassa, ulkona auringon mukavasti paistaessa 21°. Mutta kotona ei odottaisi mitään, imuri ja läjä roinaa pöydällä, joka ei feng shuin säilyttämiseksi siitä siirtyisi. Lompakko tyhjänä, vessapaperi loppu, matalan pöydän seurana läskit osuu ja hinkkaa. Aina on kahvila, jos olisi rahaa, mutta sain luonnostella lehtiööni jo koko päivän. Terapia piti olla, viestiä kellonajasta ei, vastauksen nähdessäni ahdistustaso ja verensokerit alkoi olla sen verran kääntäen verrainnollisia että mieluummin haudoin yksin. Pysähdyin kotimatkalla silittämään tuttua kulkukissaa, olisin halunnut putsaa siltä rähmää silmistä ja halata. Rapsutin kuitenkin vain.

Kun pyöräilin apeana ja tyhjänä kotiin, päätin pysähtyä naapuri kaupungin tavarataloon hengailemaan. Ilman rahaa. Kun en ole kahteen päivään ahminutkaan (tämä ei tosin syy ettei ole rahaa), en voisi vaihteeksi kuin haistatella miten vähän kiinnostaa joku bulimia tai bed tai sh, parempi mennä ikkunashoppailemaan ja syödä illalla quinoaa. Hiplasin jotain krumeluureja bägejä ja lahjaideoita, tavaratalo pikkukaupungissa oli aivan autio, ylityöllistetyt kosmetiikkaleidit yliavuliaita palvelemaan. Halusin vain ihailla ja swatchailla värejä kämmenselkään, mutta myyjien kysellessä laitetaanko "päälle" annoin mennä. Lähdin luomivärit, huulipunat ja jotain pariin kertaan vaihdettuna, ostamatta mitään, mukana jotain näytteitä. Yhdellä kauntterilla tyttö oli aivan ihana, ja sama small talkki suomalaisittain saattaisi olla tosi köykäistä, pakotettua ja teennäistä, tulen japanilaisten kanssa aina tosi hyvälle mielelle. Tietysti se kuuluu työhön, että asiakkaille työnnetään kaikkea, jutellaan ja hymyillään vikaa päivää, kehutaan lisää. Jotakuta pinnallinen teennäisyys ja vilpittömyyden erottamattomuus häiritsesti, minua ei. Kiitos luonteen laatuni, on mahdotonta että kehut alkaisi nousta päähän, pistän kaikki positiiviset asiat aina toisesta korvasta ulos. Saanpahan jutella, otan kaiken harjoituksesta. Jonkun laittaessa naamaa on sitä paitsi, aika rentouttavaa. :P Säästyy nekin spa-rahat. Joskus kyllä menen hierontaan.

Pyöräillessä kotiin, valaistuin tavarataloglitterin lailla, että mitä sekin minusta kertoo että täytyy mennä kauppaan etsimään paikkausta seuran puutteelle, enkä nyt puhu retail therapystä. Joskus oli lehtijuttuja yksinäisitä mummoista, joille kotiapulainen oli ainoa, ainoa ihmiskontakti maailmaan. Sellaiseksi en rupee. Introverttikin kaipaa seuraa. Vai olinko vain oivaltava? ;> Eipä tarvinnut nyhjää sisällä, olla yksin, sai harjoitella japania, so what. Haluaisin vain enemmän kuulua jonnekin, en unohtua ihmisiltä kadotessani näkyvistä. Haluan muutakin kuin tulla neuvotuksi, huolehdittavana mistään tajuamattomana ressukkana, haluan tulla pyydetyksi mukaan.

Suosittelen ennemmin kyllä kissakahvilaa, siellä kissaa voi huoletta sentään halata, jutella ei niin (kun olen vanha rikas leidi, perustan Suomeen kissakahvilan josta pöpipotilaat saa Kela-korvausta).

4 comments:

  1. Moikka Kafi!

    En oikein tiedä, miten päädyin blogiisi. Etsiskelin ahdistushäiriöihin ja masennukseen liittyviä kirjoituksia, koska itsen kärsin vaihtelevasti molemmista, tällä hetkellä odotan lähetettä psykoterapiaan. Sitten löysin tänne. Olen kahlannut koukuttuneena parin päivän ajan tekstejäsi läpi ja vaikka minulla ei sh-taustaa olekaan, niin tekstisi ovat myös koskettaneet mua. Ahdistukseen ja masentuneisuuteen voin ainakin samaistua täysin. Ehkä jossain määrin omassa ahdistuksessani on ollut myös lievää ruokaan liittyvää kontrollointia, mutta koska mulla on perussairaus alla ja olen sen suhteen kontrollifriikki, olisi kaiketi fataalia kaiken päälle vielä potea sh:ta. Tyydyn siis vain näihin pelkotiloihin ja mustien lasien takaa maailman tuijottamiseen.. ;)

    Haluaisin myös sanoa, miten rohkea ja sitkeä sissi olet ollut, kun uskalsit lähteä toiselle puolen maapalloa (ylipäänsä oot ollut sitkeä sh:ta vastaan). Mä ymmärrän täysin tuon kulttuurin hyvät kuin kaikki ikävät ja masentavatkin puolet, sillä olen tovin siellä viettänyt aikaa itsekin. Omalla vierailuajallani Japanissa kävin myös läpi yhtä ahdistuskierteistäni, joten voin kuvitella, millaista se sulle voi pahimmillaan olla. Vaikka ironia ja musta huumori heittää paljon yläfemmaa teksteissäsi (Huom! Olen molempien suuri ystävä!), niin on kiva huomata rivien välissä ripaus positiivisuutta siellä ja selviytymistahtoa täällä. Vaikka aiheesi ovat raskaita, musta on ollut mukaansatempaavaa lukea postauksiasi; sä kirjoitat aivan älyttömän hyvin ja vauhdikkaasti!

    Muistutat paljon erästä back in the day lukiokaveriani. Hän ymmärtääkseni paini monien samojen asioiden kanssa kuin sä. Haluaisin antaa hänelle lämpimän rutistuksen ja istahtaa viereen hetkeksi, jos nyt hänet uudelleen tapaisin. Sen sijaan ajattelen häntä lämpimästi kuten myös sua. Mielelläni seuraan tekstejäsi myös jatkossa. <3

    Voimia sekä jaksamista paljon päiviisi. Täällä blogissasikin näyttää olevan paljon ihmisiä, jotka tsemppaavat sua.
    Kyllä me tästä. :)

    -iibis

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos tosi paljon kommentista, vähän bloggauslatteus kiitellä, mutta tulen tosi otetuksi jos joku jaksaa pistää päivästään aikaa lukemiseen saati parin - tai enemmän - sanan naputteluun. Varsinkin kun rehellisesti olen mielestäni tosi sanasokea, eikä vain siksi että haluaisin vähätellä itseäni :D Elämään kyynisyyden katoaminen on tappanut ne viimeiset vitsitkin.

      Olen iloinen jos teksteistä näkee jotain positiivista, sillä IRL olen jo aika paljon positiivisesti. "Sähän hymyilet!" kommentteja tullu porukalta. Mielelläni silti kirjoitan raskaista asioista, koska en usko että olen saanut kaiken niistä sanotuksi, ja nyt aikuisena, eri lailla sairaana tai terveempänä, olen toista mieltä asioista (hyviä blogeja on levinnyt kai sienisateen lailla, mutten seuraa erityisiä).

      Toivon että lähetteessä käy hyvin! Rasittavaa puuhaa, ehkä systeemiä on nyt hiukan helpotettu? Jos papereissa kestää, on kaikki oikeus pyytää ja vaatia, vaikka teatraalisesti huutaa ja itkeä lekurille asian olevan kiireellinen, sekä soitella Kelaan. :) Kiitos vielä kauniista sanoista jotka teki mun illan ja aurinkoa päiviisi <3

      Delete
  2. täällä olis yksi vakioasiakas sun kissakahvilaan c:

    ReplyDelete
    Replies
    1. Pointsikortti on sulle jo varattu! :D

      Delete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥