Saturday, June 21, 2014

Väsynyt

Ei ole kuukausi mennyt syömisten puolesta kehuttavasti, päinvastoin, joten ei ole tehnyt mieli juuri kirjoittaa. Asiat on muuten kai ihan kohtalaisen okei, mutta väsyttää ja harmittaa lähenevä lähtöpäivä, miten vaikeaa on repiä jotain taisteluenergiaa. Ota ilo irti viimeisestä! Opiskele täysillä! Tee portfolio! Käy kaikkialla mahdollisessa! Sosialisoi, syö ulkona, tee muistoja, ota kuvia ja hyviä ostoksia! Tsissus. Mutku pitäs pestä pyykkiä ja kattoo telkkaria.

Pidän päiväkirjaa montako päivää tässä kuukaudessa on etten olisi ahminut ja ne menee yhden käden sormiin. Ihan järkyttävää. Tuntuu ettei rahaa onneksi ole mennyt siihen ihan hirveästi, mutta kiloja on vain tullut ja tullut, enkä tiedä mitä peilistä näkyy. Vaatteet ja kengät puristaa, uudet alkavat kymmenluvut vain näkyy ja mitään pysäytystä nousulle ei vain tule. Tuntuu että jokainen kilo on joku kiinteä, pysäyttämätön ja ikuisiksi ajoiksi jäävä osa, jos kerran feilaa saa syntejään kantaa loppu elämän. En halua Suomeen, mutta vielä vähemmän haluan että kaikki kaverini ja perheeni näkee mikä minusta on tullut: lihavaakin lihavampi, lihavampi kuin koskaan. Että makkaroista jää punaisia jälkiä ihoon, raskausarpia on alkanut muodostumaan, selluliittiä on koko alaruumis kuin nahistuneella sitrushedelmällä, kaksois-kolmos-nelosleukkojen laskentaan tarvitsee koko ala-asteen luokan, ja kasvonpiirteistä tuskin on mitään jäljellä.

Niin, ruoka tekee väsyneeksi etten yleensä jaksa edes oksentaa, tai oksennan kohta, ajattelen, kunnes oikeasti vain sammun jonnekin lattia täynnä käärepapereita ties mistä. Mihin jäi mun luomuruokatottumukset ja paskan karsivat elintavat, jotka sai olon hyväksi ja kevyeksi, vatsan toimimaan ja ihon kirkkaaksi? Yök, ihostani en edes aloita.

Ajattelin että voisin tulla tyytyväiseksi itseeni, tuntiessani itseni yleensä aika onnelliseksi ja astetta vähemmän masentuneemmaksi Japanissa. Voin saada itseni tuntemaan paremmaksi jos puen mistä pidän ja meikkaan, olen sellaisten ihmisten ympäröimänä, joista ensimmäisenä ei tartte ajatella "mitähän toi tollakin tarkoitti". Mutta Japanissakin, yksinäisyys yleensä käskee syömään. Olen kade että ystävilläni on niin hyvät välit, tai tunnen etten ole se kutsutuin, välitetyin, se osa sitä pöydän porukkaa ja vielä vähemmän kun en osaa japania tai koreaa tai joskus englantiakaan. Ehkä keksin tekosyitä, olen vain laiska ja ahne. Alan myös ymmärtää nyt niitä kaikkia Hyksin bulimiaryhmäläisiä joilla oli ongelmia käydä kaupassa ilman houkutuksia ostaa ja syödä kaikkia asioita, varsinkin kun Japanissa mättöruokaa on ihan taivaisiin asti, varmaan paremman makuista, halvalla ja 24/7. Jos haluat kello 3.30 aamulla ruveta sessioimaan ilman kaapissa murun murua, onnistuu.

En ole naarmutellut yli vuoteen ja arvet häiritsee ihan valtavasti. Vaatteet puristaa ja kiristää, lämpöä on kohta kolmissa kymmenissä ja kosteusprosentti ihan käsittämätön, mutta iljettää kun kaikki ne pienet, harmittomat ja merkityksettömätkin nuhjakkeet tuntuu näkyvän naapuriinkin asti. En tiedä miten arpia voisi vaalentaa tai onko niihin olemassa jotain operatiota Suomessa. Aina ajattelin ettei minua kiinnosta jos muut näkee tai mitä kukin ajattelee, ne on osa historiaani, plaaplaa, kannan palaa historiaani vaikka mummona, mutta fuck that. Jos joku laaseritsysteemi on, meen sinne ekana arpieni ja samantien kaikkien reisiin tulleiden läskiytymisarpienkin kanssa.

Terapeutillekaan en oo kai pariin kk puhunut. Nettiyhteyttä ei saatu toimimaan, minulle ei seuraava ilta käynytkään, vastausta ei koskaan kuulunut ja en enää kehdannut ottaa yhteyttä takaisin. Ajattelin olinko tehnyt nyt jotain väärin ja oliko minun vikani ettei Skypellä voinut vastata (vaikka muille ihmisille pystyin soittamaan), oliko hän nyt pahastunut jostain. En kehdannut kysyä.

Mättösafkan hamstrauksen sijasta söin eilen itsekseni jossain halpapaikassa ulkona, mutta lisärehujen takia tuntui että maksoin saman verran. Oli syyllinen olo. Ahmintaruuan ostoa ei lasketa, mutta kaikki muut ruoka- tai muut ostokset, jotka loppupeleissä menisi samoihin rahoihin tuntuu syylliseltä. Ei että rahaa taas tässäkään kuussa kauheesti olisi, kiitos kaikki kyläilytulijaiset, kissanruuat, verkkomaksut ja junaliput. Jottei tulevaisuus ole tuhoon tuomittu, on taas yrityksen aika pitää kirjaa ja tapella ahmimista vastaan, tehdä jotain järkevää tai olla tekemättä yhtään mitään. Tuntuu tosi vaikealta, päivä yksi ja kaksi. Yritän pitää mielessäni miten näkyvää kaikki turvotuksen laskeminen viimeksi oli ja ystäväni tsemppaamista laihtumisesta ennen Suomea.  "Kohta on niin kuuma että varmasti laihdut! Hikoilet kaiken!" Aww.

Wednesday, June 04, 2014

Lassie palaa

Pari kuukautta ja sitten pitäisi palailla takaisin Suomeen. Palata muuttolinnun lailla vai muuttaa, Japani on tuntunut hyvällä tavalla kodilta, kotia minulla ei Suomessa edes ole. Odotan lähtöä vain kauhulla, kuin lääkäriin vietävä katti, tarrautuen manikyyreillä tapettiin kiinni jonkun riuhtoessa takaraajoista. Eiiiiiii!

En edes tiedä missä tulen asumaan; olen poikaystävän kanssa pistänyt joka tuuttiin hakemuksia, ja tuurilla asutaan tulevaisuudessa saman katon alla. Haaveilen yhteisestä asumisesta ihan ilolla, sillä ei olla nyt toistemme naamoihin seitsemän-kahdeksan vuoden aikana vielä väsytty, eikä hänen täällä käydessä sardiinipurkin kokoisessa kämpässäni tehnyt edes mieli alkaa vääntää lättyyn uusia muotoja. Näin kauniisti ilmaistuna. :D Haaveilen kanssa jonkun hoitavan osaa kotitöistä, kissan silityksestä, sekä henkisestä katon kannattelusta, että saan jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan ahmimisen ja satunnais oksentamisen katkaistuksi. Ja takaisin kuntoon, sekä kiloja pois.

Suunnittelen vähän liikaa tai sitten hyvissä ajoin mitä tavaroita heitän pois, kuinka vien kaikki turhat lääkkeeni sankarillisesti apteekkiin tuhottavaksi ensimmäistä kertaa elämässäni, mitä annan pois, mitä pakollisesti ostaa (7egen eyelineriä vuodeksi eteenpäin) ja mitä ei missään nimessä kannattaisi enää hankkia, koska niitä on lentokoneessa rasittava, painava tai mahdoton raahata. Kuten tänään ostamaani kenkien kosteussuoja aerosolia, mutta ehkä ostin kuitenkin, kohta täällä kun kosteusprosentti nousee jonnekin 80% heinäkuussa. Lämpöasteet on jo 25° paremmalla puolella ja olo aika.. nihkeä.

Yritän kehitellä myös master planeja miten pääsen takaisin mahdollisimman pian, mutta esteinä on tosiaan asunnon hankkiminen poikaystävän kanssa, ehdoton rakkaus kissoja kohtaan, keskeneräinen ajokortti ja se ammattikorkeakoulukin pitäisi saada putkeen... Kaikki tämä, jotenkin järkevästi lätkäistyä läpi mielenterveys halliten, kroppa naturaaliin balanssiin palauttaen, tili positiivisille biiteille nostaen ja sit vain [jotain työhön liittyvää] + [jotain asumiseen liittyvää lisäten kissani] = takaisin. Ehkä näitä on turhan aikaista miettiä kun en ole vielä Suomeenkaan ehtinyt, mutta jos jotain suhteita pitää valmiiksi alkaa solmimaan, tulee kiire.

Mun ei tarvitse kuin avata Iltasanomien etusivu tai plärätä joku lilyportaalien liukuhihnablogi läpi, ja näen jo punaista, krampaten jostain kroonisesta medialukuväsymyksestäni kaikkea ankeaa otsikkoa ja pienen maan piiriä kohtaan. Varmaan teen vielä ihan kunnon postit mitä kaipaan/en jää kaipaamaan Japanissa, sekä Suomessa, kiinnosti ketään tai ei.
( ੭ ・ᴗ・ )੭