Saturday, June 21, 2014

Väsynyt

Ei ole kuukausi mennyt syömisten puolesta kehuttavasti, päinvastoin, joten ei ole tehnyt mieli juuri kirjoittaa. Asiat on muuten kai ihan kohtalaisen okei, mutta väsyttää ja harmittaa lähenevä lähtöpäivä, miten vaikeaa on repiä jotain taisteluenergiaa. Ota ilo irti viimeisestä! Opiskele täysillä! Tee portfolio! Käy kaikkialla mahdollisessa! Sosialisoi, syö ulkona, tee muistoja, ota kuvia ja hyviä ostoksia! Tsissus. Mutku pitäs pestä pyykkiä ja kattoo telkkaria.

Pidän päiväkirjaa montako päivää tässä kuukaudessa on etten olisi ahminut ja ne menee yhden käden sormiin. Ihan järkyttävää. Tuntuu ettei rahaa onneksi ole mennyt siihen ihan hirveästi, mutta kiloja on vain tullut ja tullut, enkä tiedä mitä peilistä näkyy. Vaatteet ja kengät puristaa, uudet alkavat kymmenluvut vain näkyy ja mitään pysäytystä nousulle ei vain tule. Tuntuu että jokainen kilo on joku kiinteä, pysäyttämätön ja ikuisiksi ajoiksi jäävä osa, jos kerran feilaa saa syntejään kantaa loppu elämän. En halua Suomeen, mutta vielä vähemmän haluan että kaikki kaverini ja perheeni näkee mikä minusta on tullut: lihavaakin lihavampi, lihavampi kuin koskaan. Että makkaroista jää punaisia jälkiä ihoon, raskausarpia on alkanut muodostumaan, selluliittiä on koko alaruumis kuin nahistuneella sitrushedelmällä, kaksois-kolmos-nelosleukkojen laskentaan tarvitsee koko ala-asteen luokan, ja kasvonpiirteistä tuskin on mitään jäljellä.

Niin, ruoka tekee väsyneeksi etten yleensä jaksa edes oksentaa, tai oksennan kohta, ajattelen, kunnes oikeasti vain sammun jonnekin lattia täynnä käärepapereita ties mistä. Mihin jäi mun luomuruokatottumukset ja paskan karsivat elintavat, jotka sai olon hyväksi ja kevyeksi, vatsan toimimaan ja ihon kirkkaaksi? Yök, ihostani en edes aloita.

Ajattelin että voisin tulla tyytyväiseksi itseeni, tuntiessani itseni yleensä aika onnelliseksi ja astetta vähemmän masentuneemmaksi Japanissa. Voin saada itseni tuntemaan paremmaksi jos puen mistä pidän ja meikkaan, olen sellaisten ihmisten ympäröimänä, joista ensimmäisenä ei tartte ajatella "mitähän toi tollakin tarkoitti". Mutta Japanissakin, yksinäisyys yleensä käskee syömään. Olen kade että ystävilläni on niin hyvät välit, tai tunnen etten ole se kutsutuin, välitetyin, se osa sitä pöydän porukkaa ja vielä vähemmän kun en osaa japania tai koreaa tai joskus englantiakaan. Ehkä keksin tekosyitä, olen vain laiska ja ahne. Alan myös ymmärtää nyt niitä kaikkia Hyksin bulimiaryhmäläisiä joilla oli ongelmia käydä kaupassa ilman houkutuksia ostaa ja syödä kaikkia asioita, varsinkin kun Japanissa mättöruokaa on ihan taivaisiin asti, varmaan paremman makuista, halvalla ja 24/7. Jos haluat kello 3.30 aamulla ruveta sessioimaan ilman kaapissa murun murua, onnistuu.

En ole naarmutellut yli vuoteen ja arvet häiritsee ihan valtavasti. Vaatteet puristaa ja kiristää, lämpöä on kohta kolmissa kymmenissä ja kosteusprosentti ihan käsittämätön, mutta iljettää kun kaikki ne pienet, harmittomat ja merkityksettömätkin nuhjakkeet tuntuu näkyvän naapuriinkin asti. En tiedä miten arpia voisi vaalentaa tai onko niihin olemassa jotain operatiota Suomessa. Aina ajattelin ettei minua kiinnosta jos muut näkee tai mitä kukin ajattelee, ne on osa historiaani, plaaplaa, kannan palaa historiaani vaikka mummona, mutta fuck that. Jos joku laaseritsysteemi on, meen sinne ekana arpieni ja samantien kaikkien reisiin tulleiden läskiytymisarpienkin kanssa.

Terapeutillekaan en oo kai pariin kk puhunut. Nettiyhteyttä ei saatu toimimaan, minulle ei seuraava ilta käynytkään, vastausta ei koskaan kuulunut ja en enää kehdannut ottaa yhteyttä takaisin. Ajattelin olinko tehnyt nyt jotain väärin ja oliko minun vikani ettei Skypellä voinut vastata (vaikka muille ihmisille pystyin soittamaan), oliko hän nyt pahastunut jostain. En kehdannut kysyä.

Mättösafkan hamstrauksen sijasta söin eilen itsekseni jossain halpapaikassa ulkona, mutta lisärehujen takia tuntui että maksoin saman verran. Oli syyllinen olo. Ahmintaruuan ostoa ei lasketa, mutta kaikki muut ruoka- tai muut ostokset, jotka loppupeleissä menisi samoihin rahoihin tuntuu syylliseltä. Ei että rahaa taas tässäkään kuussa kauheesti olisi, kiitos kaikki kyläilytulijaiset, kissanruuat, verkkomaksut ja junaliput. Jottei tulevaisuus ole tuhoon tuomittu, on taas yrityksen aika pitää kirjaa ja tapella ahmimista vastaan, tehdä jotain järkevää tai olla tekemättä yhtään mitään. Tuntuu tosi vaikealta, päivä yksi ja kaksi. Yritän pitää mielessäni miten näkyvää kaikki turvotuksen laskeminen viimeksi oli ja ystäväni tsemppaamista laihtumisesta ennen Suomea.  "Kohta on niin kuuma että varmasti laihdut! Hikoilet kaiken!" Aww.

2 comments:

  1. Ahdistuksen ja väsymyksen syövereissä on ihan turha pakottaa ketään repimään itsestään kaikkea irti. Kulissien ylläpitäminen vie valtavasti ylimääräistä energiaa. Hengähdä, ja tee vain pakolliset jutut, koska todennäköisesti väsyt vielä enemmän, jos maratonsuoritat kaikkea ylimääräistä.

    Niin pirullista kuin se onkin, yksinäisyys ja paha olo seuraa taatusti perässä minne ikinä meneekin. Oon edelleen sitä mieltä, että oot tilanteessasi kestänyt paljon vaihtarivuotenasi, mutten kuitenkaan tarkoita sitä, että olisi jotenkin mahtavaa selviytyä miltei yksin. Tarvitset ehdottomasti paljon tukea (läheisten, ammattilaisen) ja rakkautta kun pääset kotiin.

    Se, että sä olisit tehnyt tai sanonut psykologillesi jotakin väärää en voi uskoa, mutta tunnistan itsestäni kylläkin tuon täysin tyhjästä ilmestyneen syyllisyyden tunteen. Ehkä siksi pystyn ajatustasi vastustamaan ja toivottavasti sillä ehkä vähän rohkaisemaan.

    Ja, ystäväsi kommentti tuskin auttaa oloasi. Ehkä hän tarkoitti sen hyvällä, vaikkakin mulle se kuulosti todella tahdittomalta.

    Siispä katso telkkaria ja pese pyykkiä. Tai käy kävelemässä hämärtyvässä illassa, hengähdä meren rannalla, piipahda lemppari-/lähitemppelissäsi/-pyhätössäsi tai jossakin muualla mielipaikassa, missä voi ihan vaan rauhoittua. Mutta tee ensin vain pakollinen ja muut asiat täysin omilla ehdoillasi.

    Paljon voimia viimeisiin viikkoihisi! :)

    -ibis

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos tosi paljon tästä kommentista, oli parin hyvän päivän jälkeen taas huonona iltana mukava lukea jonkun lohduttavia ja tsemppaavia sanoja. Tuntui tosi hyvälle. :) Ja sanon vielä tähän etten ottanut ystäväni sanoja pahalla, ne oli todellakin tarkoitettu kannustukseksi, ettei painosta kannattaisi murehtia jne.

      Kiitos vielä ibis <3 <3

      Delete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥