Tuesday, July 08, 2014

Uni, pyörä ja piirtämistä

Kohtalon kostosta en ole unipostauksen (kirjoittamisen) jälkeen saanut juuri lainkaan nukuttua. Kello kaksi-kolme on se perus "asettautumisaika", puoli viisi ja jälkeen kun muistan vielä näkeväni kelloa. Onneksi tuntini yleensä alkavat iltapäivisin, mutta kun tekemistä olisi rutistaa mielin määrin, ja olen edelleen tosi huono ja hidas lähtemään. Mahduttaudun aamutoimiin aika monta taskia ja lopulta usein ollessani täydessä täydellisessä tällingissä jokin menee vikaan, ja itkupotku raivarilla en menekään mihinkään paitsi kauppaan.

Esimerkkejä:
- Kaikki puhtaat vaatteet haisee hielle, koska käytössä on vain kämänen pölynen kolikkopesula yhdellä ohjelmalla 40°. Ekopuhdistusaineilla ei puoleen pyykkiä toivoa ja rullaharjaa mustiin vaatteisiin.
- Mitkään vaatteet ei mahdu, koska olen lihonut lihomisestani äskettäin lisää, minkä en kuvitellut olevan rungolleni enää fyysisesti mahdollista, sillä en tiedä mihin mahtuu näin paljon reittä, rintaa ja makkaraa.
- Nukun pommiin, myöhästyn, ei ole rahaa tarvikkeisiin tai en tehnyt jotain tms. kaikki on väärin. TAI vähintään yhtä usein kaikki on valmiina, mutta läskiangst
- Pyörästäni katoaa avaimet, pyörästäni on kadonnut renkaan nuppi ja yön aikana etupyörä on tyhjentynyt letuksi, ja se on kiikutettava korjaamoon tai olen edellisenä iltana kävellyt kotiin ja unohtanut pyöräni jonnekin asemalle.

Pyöräjutut on tosiaan totta, olen kohta maksanut pyöräjuttuja puolet pyöräni arvosta. Sitä rengasta korjautin tällä viikolla, ihan vain huomatakseni että pyörä oli tänään aamulla kadonnut. Ihan omaa tyhmyyttäni, koska olen pihi ja jätän pyöräparkin sijasta pyöräni aina jonnekin kadulle - Japanissa nimittäin kadulle pyörällä pysäköinti on kielletty. Yleensä siitä saa pyörään punaisen lippulapun, jossa on kl. aika ja päivä, kai liian kauan hengailleet pyörät poistetaan. Mutta enpäs tajunnut, että maassa oli erityinen kuukaudenpäiväkin kaikkien pyörien keräykselle, ja olin juuri edeltäväksi illaksi parkkeertanut, unohtanut, ja kävellyt illalla asemalta kotiin. Koulua ei ole enää niin hirveän kauan, että pyörästä kannattaisi ehkä maksaa sakkoja.

Syömishäiriöstä pidättäytyminen on tosi vaikeaa, lähinnä ne ensimmäiset pari pvä. Mietin tosi paljon ruokaa, ahmimista, kotona makaamista. Olo on tosi(?) tai vähän(?) masentunu ja tyhjä, ahdistunu jos en saa ahmii. Illalla itkettänyt, ei ole ollut ketään kelle puhua. Mietin milleköhän pipipää polille meen Suomessa vai menenkö lainkaan, jos muutan Vantaalta pois (joka oli hyvä). Terapeuttiin en oo ollu yhteydessä. SH poli uloskirjas mut. Haluaisin alkaa tässä saivartelemaan ns. mikähän oikeasti ongelmani on, mutta en sano. En oo juuri jaksanu oksentaa viime kuussa, tämä kämppä on niin ällö, mut en ei-ahmimispäivinä ihan säännöllisesti syödäkään. Mut lihavuudeltani kai menisin siihe Bediin tai johonkin. Pitääköhän mun soittaa.. terveyskeskukseen? En tosiaan enää tiedä miten tää toimii.

Tämä viikko on muuten alkanut hyvin, on ollut hirveä kiire vikojen kurssien kanssa. (^-^)b Menin sunnuntaina Starbucksiin juomaan matcha soijamaitolattea ja istuin noin 6h piirtämässä ja säätämässä koulutöitä, ja eilen hengailemaan yhteen luovien ihmisten eventtiin. Tosi inspiroivia juttuja, ihmiset asuu Tokiossa tai matkailee maailmaa, tehden kaikkia unelma-ammatteja. Tuli tavallaan kauhea surkeus, vuodet AMK:ssa ja en osaa vielä mitään. En mollaa itseäni, vaan pää on oikeasti tyhjä, neuvoton, lapsen kengissä ja selkeesti hyvin alkeista jos jotain pitäisi lähteä luomaan alusta asti. Joo, pääsinhän Japaniin, mutten tiedä miten hirveästi nyt ammatillisesti opin, jota hyödyntää konkreettisesti (paitti jotain näkemystä). Oon aina kahden välillä lopettaakko ja vaihtaakko alaa, vai puskeakko eteenpäin vain "mikä on kivaa". Jos rajaisin nää mediajutut rohkeesti että alkaisin taiteilee vaikken siinä hyvä olekaan. Nuorempana olin mielestäni paljon parempi, kun vain piirsin paljon ja en verrannut toisiin, tein vain omasta ilostani. Kertoisikohan se jotakin.

Sunday, July 06, 2014

Once upon a dream

On tullut taas kausi, että kirjoittelen blogiposteja, mutta en hiljaisuudessa kehtaa postata niitä. Pelkään että suku kyttää ja en saa sanoa rehellisesti mitä ajattelen, läskit näkyvät ruudun läpi tai joudun vielä todistelemaan jollekin että näin kävi. Perusahdistaa, peilistä katsettu totuus nimittäin. Olen päättänyt tsempata heinäkuun, koulua on tosi vähän enää jäljellä. Postitan jotain mitä kirjoitin viime kuun lopussa.

Kai kun tulen takaisin Suomeen, täytyy mennä lääkäriin. Ei minkään erityisen vian takia, mutta yleensä, olisihan se hyvä käydä tarkistuttamassa pää (tai labrat, pelkään edelleen jotain kilpirauhashäiriötä, etenkin nyt kaikkea paskaa syöneenä). Näin unta että terapeutti otti kauniin sanoin yhteyttä, näin ei käynyt, mikä harmitti. Samoin että semi-eroottinen uneni kahden Tohtorin kanssa oli myös valhetta, toisaalta tyytyväinen että samaan yöhön mahtunut naistenvaivat plus zombie apokalypsi oli myös vain unta. Miksi kerron tätä, en tiedä.


Mutta tulin ajatelleeksi, että ehkä pitäisi pitää blogia pystyssä, varsinkin kun päässä liikkuu kaikkea analysointia maailmaan, syömishäiriöön, naiseuteen tai naisen asemaan, ja kohtaamiin kulttuurieroihin on tullut. (edit: mutta kuinka kävikään että tämä posti päätyi drafti kansioon..)

Ajattelin tänään aloittaa vaikka lääkkeistä. Suomesta lähtiessä oli kova hätä että kaikki napit tulisi mukaan, varsinkin kun koko vuosi tulisi oltua pois, lääkkeet on Japanissa aika kalliita, en osaa kovin kieltä tai tahdo lähteä asioitani selvittämään, plus kiitos Kelan korvauskaton poksahtaessa sain loppuni vuoden kuormasta aika halvalla. Muutettuani Japaniin lopetin unilääkkeet aika kerta heitolla. Kauhea paperityö ensin että tänne ne saa, sain vielä nippuloita kylässä Suomesta käyneiltä perheenjäseniltä. Joskus pidin lääkkeitä asiana, että minusta huolehditaan, olen oikeutetusti ja luvalla kipeä enkä keksi kaikkea, jos joudun syömään lääkitystä. Outouspisteeni nousee kertaheitolla ja olen astetta fiksumpi kun tiedän jotain nieltävistä kemikaalipuristeista. En sano etteikö lääkkeet olisi jossain vaiheessa olleet vältttämättömiä ja hengenpelastajia, mutta terve kyseenalaistaminen onko kaikelle tarvetta, on hyvä käydä läpi. Etenkin kun takana liikkuu hyvin, hyvin iso bisness, jossa sääli kyllä yhteiskuntaa kiinnostaa enemmän halpa terveydenhuolto vähillä henkilöresursseilla ja lääkefirmasetiä maksetut matkat Balille.


Olen ties kuinka monta vuotta syönyt kaikkea että en heräisi yöllä kesken kaiken, mutta niin en yksinkertaisesti enää tee. Toki valvon välillä, aika usein ei uni tule ja joskus on helpompi nousta aamuyöstä suihkuun, jääkahvin juontiin ja kohti koulua kuin pyöriskellä sängyssä tai napsia nappeja. Ei huvita. Saan jo tarpeeksi kuraa kroppaani, etten halua enää kaikkia kemikaaleja, miettiä annostuksia tai tottua nappeihin, joihin kuitenkin palaa aika lailla rahaa. Rahan polttaminen tässä kauhistuttaakin, mutta taidan kiikuttaa kaiken apteekin palautuslaariin ennen lähtöäni (hammaskeiju kun ei enää käy), ja säästää pari kiloa matkalaukustani, sekä välttää lentokentällä leiman vaarallisten aineiden kuljettajana. Toisaalta pelkään kauheesti, että palaaminen Suomeen ja infernaaliseen stressiin järkyttää niin mielenterveyttäni, että en enää saa lainkaan nukutuksi ja joudun pakon edessä ostamaan noita uudelleen.

Mieluummin taidan ekana mennä hippiosastolle hakemaan jotain eteerisiä öljyjä, uniteetä, popittaa rainy moodia ja hellästi uhkailla läheisiltäni hierontaa rentoitumiseksi. Japanissa käsittääkseni mielenterveysjutuista puhutaan vähemmän, mutta rentoutumissälää on sitäkin enemmän: hierontavälineitä ja kotiohjeita lehdissä, aromaterapiaa, kylpysuolaa, valtaosa kansasta kylpee ammeessa joka päivä. Hieronnassa käynti ei ole kauhean kallista ja kylpyammetta jää myös ikävä. Vastemmielistähän se on lillua alasti ruumiinsa läsnäollessa, mutta parilla kokeilulla aaaah kylpy on oikeasti ihanaa.

Masennuslääkkeet... nojoo. Ainahan välillä masentaa, ahdistaa, ja kaikkea, mutta välillä jaksan syödä vähemmän noita lääkkeitä. Olen korvannut kaikki tyhjyyden, pettymyksen, ahdistuksen ja surkeuden tunteet ruualla, joka ei tosin ole hyvä asia, ja tuntuu että ahmintaan sortuu vielä enemmän mitä laiminlyö asunnon siisteyttä ja joidenkin nippuloiden nielemistä. En tiedä, taidan ne vielä säästää. Ehkä. En ikinä kuitenkaan edes leikkinyt idealla että antaisin lääkkeiden syönnille monoa, ja taputan itseäni olalle että uskalsin lähteä ulkomaille ympäristön vaihtoon, jolla oli asialle hyvä impakti. Suosittelen sitä kaikille, oli kyseessä sitten asunto, kaupunki, lomareissu tai vain matka kesämökille järven rantaan.