Sunday, July 06, 2014

Once upon a dream

On tullut taas kausi, että kirjoittelen blogiposteja, mutta en hiljaisuudessa kehtaa postata niitä. Pelkään että suku kyttää ja en saa sanoa rehellisesti mitä ajattelen, läskit näkyvät ruudun läpi tai joudun vielä todistelemaan jollekin että näin kävi. Perusahdistaa, peilistä katsettu totuus nimittäin. Olen päättänyt tsempata heinäkuun, koulua on tosi vähän enää jäljellä. Postitan jotain mitä kirjoitin viime kuun lopussa.

Kai kun tulen takaisin Suomeen, täytyy mennä lääkäriin. Ei minkään erityisen vian takia, mutta yleensä, olisihan se hyvä käydä tarkistuttamassa pää (tai labrat, pelkään edelleen jotain kilpirauhashäiriötä, etenkin nyt kaikkea paskaa syöneenä). Näin unta että terapeutti otti kauniin sanoin yhteyttä, näin ei käynyt, mikä harmitti. Samoin että semi-eroottinen uneni kahden Tohtorin kanssa oli myös valhetta, toisaalta tyytyväinen että samaan yöhön mahtunut naistenvaivat plus zombie apokalypsi oli myös vain unta. Miksi kerron tätä, en tiedä.


Mutta tulin ajatelleeksi, että ehkä pitäisi pitää blogia pystyssä, varsinkin kun päässä liikkuu kaikkea analysointia maailmaan, syömishäiriöön, naiseuteen tai naisen asemaan, ja kohtaamiin kulttuurieroihin on tullut. (edit: mutta kuinka kävikään että tämä posti päätyi drafti kansioon..)

Ajattelin tänään aloittaa vaikka lääkkeistä. Suomesta lähtiessä oli kova hätä että kaikki napit tulisi mukaan, varsinkin kun koko vuosi tulisi oltua pois, lääkkeet on Japanissa aika kalliita, en osaa kovin kieltä tai tahdo lähteä asioitani selvittämään, plus kiitos Kelan korvauskaton poksahtaessa sain loppuni vuoden kuormasta aika halvalla. Muutettuani Japaniin lopetin unilääkkeet aika kerta heitolla. Kauhea paperityö ensin että tänne ne saa, sain vielä nippuloita kylässä Suomesta käyneiltä perheenjäseniltä. Joskus pidin lääkkeitä asiana, että minusta huolehditaan, olen oikeutetusti ja luvalla kipeä enkä keksi kaikkea, jos joudun syömään lääkitystä. Outouspisteeni nousee kertaheitolla ja olen astetta fiksumpi kun tiedän jotain nieltävistä kemikaalipuristeista. En sano etteikö lääkkeet olisi jossain vaiheessa olleet vältttämättömiä ja hengenpelastajia, mutta terve kyseenalaistaminen onko kaikelle tarvetta, on hyvä käydä läpi. Etenkin kun takana liikkuu hyvin, hyvin iso bisness, jossa sääli kyllä yhteiskuntaa kiinnostaa enemmän halpa terveydenhuolto vähillä henkilöresursseilla ja lääkefirmasetiä maksetut matkat Balille.


Olen ties kuinka monta vuotta syönyt kaikkea että en heräisi yöllä kesken kaiken, mutta niin en yksinkertaisesti enää tee. Toki valvon välillä, aika usein ei uni tule ja joskus on helpompi nousta aamuyöstä suihkuun, jääkahvin juontiin ja kohti koulua kuin pyöriskellä sängyssä tai napsia nappeja. Ei huvita. Saan jo tarpeeksi kuraa kroppaani, etten halua enää kaikkia kemikaaleja, miettiä annostuksia tai tottua nappeihin, joihin kuitenkin palaa aika lailla rahaa. Rahan polttaminen tässä kauhistuttaakin, mutta taidan kiikuttaa kaiken apteekin palautuslaariin ennen lähtöäni (hammaskeiju kun ei enää käy), ja säästää pari kiloa matkalaukustani, sekä välttää lentokentällä leiman vaarallisten aineiden kuljettajana. Toisaalta pelkään kauheesti, että palaaminen Suomeen ja infernaaliseen stressiin järkyttää niin mielenterveyttäni, että en enää saa lainkaan nukutuksi ja joudun pakon edessä ostamaan noita uudelleen.

Mieluummin taidan ekana mennä hippiosastolle hakemaan jotain eteerisiä öljyjä, uniteetä, popittaa rainy moodia ja hellästi uhkailla läheisiltäni hierontaa rentoitumiseksi. Japanissa käsittääkseni mielenterveysjutuista puhutaan vähemmän, mutta rentoutumissälää on sitäkin enemmän: hierontavälineitä ja kotiohjeita lehdissä, aromaterapiaa, kylpysuolaa, valtaosa kansasta kylpee ammeessa joka päivä. Hieronnassa käynti ei ole kauhean kallista ja kylpyammetta jää myös ikävä. Vastemmielistähän se on lillua alasti ruumiinsa läsnäollessa, mutta parilla kokeilulla aaaah kylpy on oikeasti ihanaa.

Masennuslääkkeet... nojoo. Ainahan välillä masentaa, ahdistaa, ja kaikkea, mutta välillä jaksan syödä vähemmän noita lääkkeitä. Olen korvannut kaikki tyhjyyden, pettymyksen, ahdistuksen ja surkeuden tunteet ruualla, joka ei tosin ole hyvä asia, ja tuntuu että ahmintaan sortuu vielä enemmän mitä laiminlyö asunnon siisteyttä ja joidenkin nippuloiden nielemistä. En tiedä, taidan ne vielä säästää. Ehkä. En ikinä kuitenkaan edes leikkinyt idealla että antaisin lääkkeiden syönnille monoa, ja taputan itseäni olalle että uskalsin lähteä ulkomaille ympäristön vaihtoon, jolla oli asialle hyvä impakti. Suosittelen sitä kaikille, oli kyseessä sitten asunto, kaupunki, lomareissu tai vain matka kesämökille järven rantaan.

3 comments:

  1. oon jo pitkään seurannut blogiasi ja useamman kerran tullut selattua läpi, toivon kaikkea parasta ♡ kirjoitustyylissäs on jotain vangitsevaa.

    by the way, huomasin aiemminkin sun tekemän DW-fanartin täällä ^^ saanko kysyä että ketkä hahmot unessasi seikkailivat?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oho! Siitä onkin jo aika kauan. :D Se kuva taisi olla tilaustyö, jolloin en ollut koko sarjaa vielä nähnytkään. Olen luonnostellut niitä näitä lisää ja piirrän varmaan parempia kuvia lisää kun on oman huvin kuville aikaa.

      *kröhkymmeneskröhyhdestoistakröh*

      Delete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥