Monday, August 25, 2014

Askeleita arkeen


Päivät vierivät ja ulkona on sateista ja harmaata. Sen sijaan että olisin ollut unelmieni energinen ja sivistynyt maailmanmatkaaja, hoikkaakin hoikemmassa olemuksessani kantanut itseäni Suomen mailla, palannut takaisin kurinalaisesti viherpirtelön ja kuntosalin penkin helmaan – olen maannut sohvalla kissan kanssa ja pelannut konsolipelejä. Pelaisin mielelläni lisää, mutta olen niin pullamössö että mieligenreni välillä pelottaa liikaa. Sohvalla makaamista en ihan laske aikaansaamiseksi kuten taidetta, siivousta tai ulkona käymistä, mutta pelien pelaamisen.. kyllä.

Kurssien piti alkaa kai tänään, mutta en päässyt käymään viime viikolla koululla suunnittelemaan asioita, ja ei ole mitään tietoa mitäs seuraavaksi opiskellaan. Vaihtoraporttien kirjoittaminen on ollut yllättävän raskasta vaikka kurssikuvauksia olenkin tehnyt. En osaa muotoilla pariin sivuun mitä sain ja miksi pitäisi opiskella Tokiossa. En löydä juuri huonoja syitä asua Japanissa tai ne hyvät puolet romuttaa huonot. En kuitenkaan sano, että sukupuolten tasa-arvo, vanhoihin normiin kangistuminen, ympäristön huomioiminen tai kostea helle olisivat hyvällä mallilla. Koulu oli ihana ja pyöräily kouluun sai joka päivä hymyn huulilleni: olen onnellinen ollessani täällä, kaikesta huolimatta. Mutta rehellisesti, opiskelu oli vaikeaa kielitaidottomalle, opetusmenetelmät vähän vanhanaikaiset ja paljon turhaa säätöä.

Kotona on ollut vaihteleva tunnelma, olen välillä hymyni ja halauksieni alla sekaisin ja ahdistunut ilmapiiristä, stressaantuneen poikaystävän mielen tulkitsemisesta ja kissan terveydestä. Olen tosi väsynyt lukemaan nyanseja missä mennään, oloni on kuin lahnalla ja kiinnostus vaihtelee elämää kohtaan nollan ja keskitason välillä. Ja rahasta, tilillänihän on 1€ kiitos joskus ~20 päivää jäljessä tulleiden katevarausten, ja seuraavan kerran rahaa tulee joskus ensi kuussa. Mutta jos rahaa ei yksinkertaisesti ole, en jaksa murehtiakaan, äitini kävi minulle kaupassa ja jos syön kaiken, sittenpähän laihdun. Vuokran maksan poikakaverille heti kun rahaa tulee. Koko elämäni köyhänä eläneenä, stressasin eniten vain Japanissa, koska sosiaalisia menoja, ostoksia ja kuluja riitti. En täällä tarvitse mitään, paitsi ruokaa ja asunnon, ehkä jossain vaiheessa saldoa matkakortille. Sitä ennen, taidan mennä pakon edessä pyörällä. Lisää sopivia vaatteita olisi jees, niitä ehkä on, mutta yli puolet tavaroistani on yhä jossain muualla kuin uudessa kodissa.


Sekä kropasta, iljettävähän se on, ja varmaan vielä pelottavampi toisten ihmisten silmissä. En jaksa avautua siitä enempää, toivo kun on jo menetetty. Taiteiden yössä törmäsin kolmeen tuttuun ensimmäisen kerran vuoteen, ja kaikki alkoivat avautumaan minulle painoasioista. "Oletko pitänyt lupauksesti ja alkanut jo urheilemaan?" [insert tekosyyvastaus tähän] "Mä olen alkanut käymään salilla! Oon laihtunut! *pyörähdys*" "En voi alkaa kasvissyöjäksi kun liikun niin kauheesti, laihdun tästä vielä enemmän olemattomiin" ..Tjaa. Mainitsen tyypin kapeutuneet kasvot ja ehdotan syömään lisää, koska en keksi muuta vastuasta, jota suomalainen ei lukisi epäkohteliaaksi. Ja otan kaikki sanattomat, hei Kafi, sustahan tuli plösö-katseet vastaan. Ei ettei Japanissa tytöt puhuisi painostaan aina välillä, mutta tunsin ettei kukaan hakenut hyväksyntää kailottamalla siitä, vaan asia oli aika arkista. Miten japanilaiset naiset pysyvät niin hyvännäköisenä ja balansoi pannukakkujen kiskontaa, on hitaasti aukeneva mysteeri.

Tässä haluan noteerata, miten ne pari harvaa ihmistä, jotka hyväksi ystävikseni luokittelen, olivat heti palattuani pyydelleet kahville, halanneet innolla, ja olleet päälimmäiseksi täysin muista asioista kiinnostuneita kuin omista ja toisten painosta. Vaikka varmasti jokainen on kohdannut omia mörköjä menneisyydessään.

Wednesday, August 20, 2014

Ensimmäisiä kulttuurisokin kuulumisia

Kulttuurisokki on haluamatta iskenyt, ihan niistä hetkistä kun astuin Finnairin koneeseen ja avasin lippuun kuuluvan iltapäivälehden. Välttelin Japanissa suomimediaa, ihan koska en tarvinnut enempää ahdistuksen aiheita typerästi laadituista otsikoista, masentavista kukkahattutäti säädöksistä Pori jazzeineen ja päiväkodista kielletyine pannukakkuineen, tai raivostuttavasta "some" sanasta. Vaikka olen lyhennesanojen, onomatopeian, slangin ja yleisesti kielitieteen fani, etenkin japaniksi oppimistani ilahtunut, joku köykäinen, mistään muistuttamaton murreoksennukselta kuulostava yhdistelmä ei tuu käyttööni.


Sen lisäksi, täällä on ihan järkyttävän autiota. Pikakäynti maaseudulla oli sen verran järkyttävää, kun kylillä ei oikeasti ollut ristin sielua, paria penkkipultsaria lukuun ottamatta. Helsinkikin on sellainen aavemaa, että ihmettelen miten joku hakaniemiläinen kahvila tai ratikka voi tullakaan täyteen. Ihmiset myös puhuvat tosi lujaa, olen "shhhh":tänyt jo lähimmäisilleni ja miettinyt tuttujeni kanssa ollessa oliko kaikki aina näin kovaäänisiä? Kissakin syödä mässyttaa, kehrää ja nuolee niin että mietin asuuko siinä pieni porsas. Ja tiedoksi vain, olen itse aika kovaääninen tyyppi, että yläasteella kun väsyin saamaani ignooraamiseen, "hei!" huutoni saivat "sä kuulostat ihan jätkältä" -kommenttia.

Kotona on välillä sen verran masentava tunnelma, että tänään nostin kytkintä kahteen otteeseen vain päästäkseni pois. Raha-kissa-väsy-huonekalu-apua-sotkua. En ole päättänyt alanko ignooraamaan, nauramaan, huutamaan vai odotanko itsekin syvempää masennusta, että ei tarttisi tuntea mitään tai voisin samaantua synkkenevään talveen. Todennäköisesti hajoan ja käyn hakemassa siihen ruokaa, paitsi, ettei ole rahaa. Olen tullut tulokseen että niin kissa kuin omistajakin: kroonisesti ahdistunut, itsetuhoinen ja ylipainoinen (ja söpö). Naurattaa ja ei naurata. Muutenhan kumoan huoleni kahvilla, hummuksella ja konsolipeleillä, joita Japanissa olikin ikävä. Paitti että kahvi on pahaa, se ei ole miksikään muuttunut, mutta minkäs teet kun rahaa ei ole vielä paahtimosumppiin. Kuorrutan sen sarkasmilla ja kauramaidolla, ihme lirua ennen kuin tajusin sheikata tölkkiä. Levitän kasvonaamion ja boottaan bakteerikantaani kraanavedellä, puurolla ja mustikalla.

Sain äidiltä pyörän ja ronskin kypärän, nyt kun kerta oikea "mamachari" (mamma pyörä), aion tällä kaahailla minne lystän. Plussakorttien, matkakortin tai parhaan irtopuuterini läsnäoloa en ole vielä löytänyt, vaikka kaksi jälkimmäistä pakkasin Tokiosta mukaani.

Pitäisi kirjoittaa viimeiset raportit vaihdossa käydyistä kursseista, mennä käymään tutoroinneissa, soittaa huomenna lekurille, kun pelkkä psykopoli ei mitään vastausta osannut taaskaan antaa. Jotain oman alueen terveyskeskuksessa käymisestä. Helsingissähän ei varmaan ole mielenterveysjonoja? Turha vinkua, Lappariin oli 10kk.

Synkkää, oikeasti ei vielä niin, pysyttelen positiivisena että muu taloudessani koheni. Haluaisin puhua ihan hirveästi japania, mutta en oikein tunne Suomesta ketään. Äiti käski mennä Senaatintorille tai Sibelius-puistoon päivystämään.

Tuesday, August 19, 2014

Väsymystä

Piti kirjoittaa siitä ja tästä, Bloggerin luonnoksiin ja paperille on tullut raapusteltua taas sitä ja tätä, mutta julkisesti blogin puolelle en vaan ole.. saanut aikaa.

Japanin vikat viikot olivat niin kiireisiä, ykskaks kaikki halusi vielä nähdä, ja oli säädettävää ja tapeltavaa niin puhelinliittymien kuin pakkaamisen, huoneen siivouksen, ja muutosta liittyvän stressin kanssa. Kirjoitin asunnon etsinnästä Suomessakin pitkät pätkät, mutta en muista julkaisinko niitä koskaan näkyville: oli kuukausien raskas puurtaminen, että kahdelle opiskelevalle aikuiselle ja kateille löytyisi jostain joku kolo, mihin koko omaisuus menisi. Asunnottomalle, "erittäin kiireelliselle", ei kaupungilta löytynyt yhtään nopeutta tai apua. Lopulta ihmeellä kiva kolo löydettiinkin, Hoasin gettoasuntoa ei tarttenut ottaa vastaan, mutta vielä pitäisi olla rahaa ostaa piirongin laatikkoja ja ihan kaikilta kodinkoneiden ym. vastoinkäymisiltä ei olla säästytty.

Kissojen ja poikaystävän vointi onkin raastanut hermojani oman syömishäiriökamppailun lisäksi: katit olivat eri paikoissa hoidossa ja vaikka "kaikki meni hyvin", ei toinen tullut ihan lähetetyssä kunnossa takaisin. Ei varsinaisesti hoitajan vika, sillä tämä kissa on aika krooninen stressaaja ja saattaa nuolla itseään ihan verille, mutta ettei tyyppi kertonut asiasta ja miten karsealta katti näytti kotiin päästyä, olen taas hajalla mitä nyt taas eteen. Paraneeko elukka koskaan? Voiko se enää elää hyvää elämää tuolla käytöksellä? Voinko ottaa toista lemmikkiä saman katon alle ilman että se pimahtaa?

Poikaystäväni taas on joutunut lähes yksin järjestämään muuttohässäkkää ja hautamaan ajatukset omasta kunnostaan. Nähdessä vastassa oli tosi väsynyt, hurjasti laihtunut, ja haikeasti hymyilevä mies, josta olen kanssa huolissani miten saisin asioita paremmaksi. Muuten kuin halaamalla.

Omat syömiskuviot on olleet suht stabiilissa viikon, vaikka mietinkin että menisin vain ostamaan kasan leipää ja katsoisin jaksanko oksentaa vai sammunko jonnekin kuola poskella. Pitäisi kirjoittaa raportteja vaihdosta, soittaa eläinlääkäriä, selvittää pääsenkö jonnekin hoitoon tai saanko eläkettä enää ensi vuodeksi (rahaa kun ei oo) ja mennä urheilemaan läskejä pois. Mutta pienet rahanit taitaa mennä taas eläinlääkäriin, ja vituttaa montako kertaa vuodessa sinnekin pitää mennä. Olisko nyt viides vai kuudes vuoden sisään? Sit vielä rokotukset ja hammaskivet, raah.

Olo on tosi jetlagginen ja tekisi mieli mennä vaan makoilemaan takas sänkyyn, hukuttautua Lidlin kahviin ja kauramaitoon ja tai nollata muuten aivot. En nukkunut viikkoihin kun tieto Suomeen paluusta alkoi olla kiikarissa, valvoin aamu 5:30 tai 7:00 asti, vaikka jo ennen 23:a olisi jo väsyttänyt kuin kuolema. Olen nyt nukkunut väsymystäni kiinni, mutta haluaisin vain hoidella kuumottavia asioita pois, ilman että energiaa olisi yhtään. Ajattelen ruokaa tai läskejä, ettei tarttisi ajatella mitään. Heitin lääkkeet menemään, apteekissa niitä ei otettu vastaan, joten pistin neuvojen mukaan yleisroskiin. Siitä saa joku puliukko hyvät tripit.