Wednesday, August 20, 2014

Ensimmäisiä kulttuurisokin kuulumisia

Kulttuurisokki on haluamatta iskenyt, ihan niistä hetkistä kun astuin Finnairin koneeseen ja avasin lippuun kuuluvan iltapäivälehden. Välttelin Japanissa suomimediaa, ihan koska en tarvinnut enempää ahdistuksen aiheita typerästi laadituista otsikoista, masentavista kukkahattutäti säädöksistä Pori jazzeineen ja päiväkodista kielletyine pannukakkuineen, tai raivostuttavasta "some" sanasta. Vaikka olen lyhennesanojen, onomatopeian, slangin ja yleisesti kielitieteen fani, etenkin japaniksi oppimistani ilahtunut, joku köykäinen, mistään muistuttamaton murreoksennukselta kuulostava yhdistelmä ei tuu käyttööni.


Sen lisäksi, täällä on ihan järkyttävän autiota. Pikakäynti maaseudulla oli sen verran järkyttävää, kun kylillä ei oikeasti ollut ristin sielua, paria penkkipultsaria lukuun ottamatta. Helsinkikin on sellainen aavemaa, että ihmettelen miten joku hakaniemiläinen kahvila tai ratikka voi tullakaan täyteen. Ihmiset myös puhuvat tosi lujaa, olen "shhhh":tänyt jo lähimmäisilleni ja miettinyt tuttujeni kanssa ollessa oliko kaikki aina näin kovaäänisiä? Kissakin syödä mässyttaa, kehrää ja nuolee niin että mietin asuuko siinä pieni porsas. Ja tiedoksi vain, olen itse aika kovaääninen tyyppi, että yläasteella kun väsyin saamaani ignooraamiseen, "hei!" huutoni saivat "sä kuulostat ihan jätkältä" -kommenttia.

Kotona on välillä sen verran masentava tunnelma, että tänään nostin kytkintä kahteen otteeseen vain päästäkseni pois. Raha-kissa-väsy-huonekalu-apua-sotkua. En ole päättänyt alanko ignooraamaan, nauramaan, huutamaan vai odotanko itsekin syvempää masennusta, että ei tarttisi tuntea mitään tai voisin samaantua synkkenevään talveen. Todennäköisesti hajoan ja käyn hakemassa siihen ruokaa, paitsi, ettei ole rahaa. Olen tullut tulokseen että niin kissa kuin omistajakin: kroonisesti ahdistunut, itsetuhoinen ja ylipainoinen (ja söpö). Naurattaa ja ei naurata. Muutenhan kumoan huoleni kahvilla, hummuksella ja konsolipeleillä, joita Japanissa olikin ikävä. Paitti että kahvi on pahaa, se ei ole miksikään muuttunut, mutta minkäs teet kun rahaa ei ole vielä paahtimosumppiin. Kuorrutan sen sarkasmilla ja kauramaidolla, ihme lirua ennen kuin tajusin sheikata tölkkiä. Levitän kasvonaamion ja boottaan bakteerikantaani kraanavedellä, puurolla ja mustikalla.

Sain äidiltä pyörän ja ronskin kypärän, nyt kun kerta oikea "mamachari" (mamma pyörä), aion tällä kaahailla minne lystän. Plussakorttien, matkakortin tai parhaan irtopuuterini läsnäoloa en ole vielä löytänyt, vaikka kaksi jälkimmäistä pakkasin Tokiosta mukaani.

Pitäisi kirjoittaa viimeiset raportit vaihdossa käydyistä kursseista, mennä käymään tutoroinneissa, soittaa huomenna lekurille, kun pelkkä psykopoli ei mitään vastausta osannut taaskaan antaa. Jotain oman alueen terveyskeskuksessa käymisestä. Helsingissähän ei varmaan ole mielenterveysjonoja? Turha vinkua, Lappariin oli 10kk.

Synkkää, oikeasti ei vielä niin, pysyttelen positiivisena että muu taloudessani koheni. Haluaisin puhua ihan hirveästi japania, mutta en oikein tunne Suomesta ketään. Äiti käski mennä Senaatintorille tai Sibelius-puistoon päivystämään.

3 comments:

  1. Voi, tekstisi herätti henkiin muistot omasta kulttuurishokistani vaihdosta Suomeen palatessani. Kaikkeen tottuu taas ajan kanssa, mutta itse halusin takaisin ulkomaille koko seuraavan syksyn...

    ReplyDelete
  2. <33

    Ja temppeliaukion kirkkoon päivystämään! Suomi-japani-seura, sushimestat, japanilaissävytteiset harrastukset, kulttuurikahvilat, kaik' läpi vain!;)

    ReplyDelete
  3. toivottavasti kissasi olo paranisi <3 ja kulttuurishokki laantuu ajan kanssa, kohta jo totut iltalehden viisaisiin otsikkoihin ^^

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥