Wednesday, October 22, 2014

Koulua ja relaksausta

Menin kouluun ja istuin itsekseni jossain projektiluokassa tuijotellen netistä tutorialeja, ja opetellen jotain kuolevaa softamuotoa, jolla voi kyhätä niitä rasittavia 2000-luvun alun blingbling kotisivuja, rumia ja vihattavia mainosbannereita, sekä kliksutinpelejä. Olen puoliksi innoissani että olen saanut opetettua itse itselleni jotain ammattikunnan osaamiseen kuuluvaa, ja toisaalta ihan kauhuissani että jotkut perus nuolten kliksuttelut ja vänkyröiden venyttelyt luonnistuvat minulta niin huonosti.

Viereen istuu kohta valmistuva vanha luokkalaiseni, sellainen kiltti ja kaunis ääninen tyttö, josta ei keksi keksimälläkään mitään pahaa sanottavaa, paitsi että puuteria tulee ladattua vähän liikaa. Hän on saanut jo jalan oven väliin, elantoa ja näkyvyyttä yhdessä Suomen isoimmassa naisten julkaisussa, just niillä vänkyröiden venyttelyllä. Pieni ahdistus taas iskee, että olen itse liimautunut koulun säädettäviin ATK-tuoleihin kiinni ja toiset ratsastavat oman elämänsä Enterprisella pari valovuotta eteenpäin. Ja toisaalta, haluankin, koska vielä tuntuu että opittavaa on. Vaikka tiedostan ettei oma osaamiseni ole halutulla tasolla, mietin välillä osaako kaikki muutkaan samalta tasolta lähteneet vielä kaikkea? Ainakaan luokkatoveristani ei ollut minua ohjelman kanssa auttamaan, koska kuka muistaisi yhden kurssin asioita 1/2v kauempaa jos ei sitä tarvitse ja käytä? Enpä ole löytänyt omaa juttuani, jonka voisin niin täydellisesti hallita, että muiden asioiden feikkaus onnistuisi.


Selkään on särkenyt ihan simona, ja kirosin etten käynyt Japanissa enempää noin 30€ tunnin hieronnoissa mukiloitavana. Kävin kerran hankalasti kieltä lausuvan kiinalaistädin väänneltävänä, ja harmiksi rahatilanne ja menot ei mennyt niin että olisin mennyt uudelleen. Ihan muista syystä fysioterapiaan päässeenä, koin yllätyksen ja apua niin rentoutumiseen kuin siihen selkäänkin: fysioterapeutti paineli (ei hieronnut, paineli) kehoni läpi ei-ärsyttävän, ei-gregoriaanisen rentoutusmusiikin soidessa, ja väriä palasi takaisin kasvoihin.

Tunnen itseni jälleen sen verran ihmiseksi, että voin rötköttää tänään sohvalla kun poikaystävä on poissa, pelata videopelejä 48g raakasuklaalevyn ja perjantailta jääneiden valkkarijämien kanssa. Määrä, jonka pystyn alkoholia juomaan on ehkä vähän säälittävä. :D Puolen litran pullostani kun on puolet, mutta riittää että voin ottaa Ikea-lasin kaapista ja näyttää miten sivistynyt aikuinen nainen olen! Jätin tätä varten sukkahousut päälle ja helminauhan kaulaan. Kissalle paistoin kanaa. Elämä on ambivalentisti aika masentavaa ja tulevaisuus kamalaa, mutta kummasti Japanista jäänyt iloisuuteni tekee arki-illastakin astetta kivempaa. Etenkin kun olen laihtunut muutaman kilon.

PS: peleistä tykkäävät, otan mielelläni suosituksia vastaan! Poikkiksella on parilta viime vuodelta jonkin verran konsolipelejä, mutta ei niistä hehkuttaa mulle mitään. Lähiaikoina olen hakannut enimmäkseen äksönmättöjä, kuten Uncharted trilogian, Tomb Rideria ja Last of Us:ia.

Friday, October 10, 2014

Masennus ei kasvata, miksi tulen isona

Kiitos niille jotka jaksaa kysellä miten menee. Piti päivittää ahkerammin blogia, mutta vaivuinkin jonnekin masennuksen valtoihin. Ajattelin vaihdossa, että olen pahimmasta jo päässyt ylitse, allekirjoittanut, leimannut ja kansioinut menneeseen elämään. Toisaalta taka-ajatuksissani kummitteli ajatus että Suomeen palatessa harmaus ja tyhjyys taas palaakin, jonka totesin vääräksi, vain todetakseni olleen siitäkin väärästä. TLDR: masentaa. En ajatellut enää liioin lääkkeitä syödä, mutta vetkuttelujeni jälkeen kyllästyin aivokoomaan ja menin hakemaan pienen reseptin Venlaflaksiinia, vanhaa tuttuani, aika pienellä annoksella. Halvemmaksi tulee kuin Voxra ja muut.

Sainkin olla järkyssä pahoinvoinnissa pari päivää joskus reilu viikko sitten, ja olo ei ole juuri muuttunut miksikään. Olin pari päivää pois koulusta ja siirsin terapiaa, johon ei ole nyt mitään rahoitusta. Täti Terapia on vain ihana ja lupasi että voi jouluun asti tapaa kerran kahteen viikkoon, jos jotain muutoksia vielä tulisi. Koomasin kotona ja pelasin Uncharted pelejä, katsellen jotain semivanhoja leffoja ja House of Cardsia. Netflix on rakkaus, mutta aina jos haluaisin jotain uudelleen katsoa, haluamaani ei löydy. Battlestar Galacticakin poistui ohjelmistosta. Rakastan sci-fiä ja haluaisin tuijottaa vanhoja Alien filkkoja, mutta epäilen löytyykö niitäkään - kirjastosta ehkä. Gigerkin kuoli keväällä, olen harmissani.

Paljon masista tuottaa hissin peiliin paljastuvan peilikuvan lisäksi koulu, tulevaisuus, pettymys omaan osaamiseen. Miksi lopetin piirtämisen niin pitkäksi aikaa? Miksen enää vain saa ja saa ideoita, joista omaksi ilokseni vääntää töitä töiden perään, ilman ylianalysointia ja alkuun tunnelmaa tappavaa itsekritiikkiä. Pitäisi kohta (1/2-1 vuodessa) valmistua, ja en osaa mielestäni vielä yhtään mitään. Tai mitä osaan, on niin keskinkertaista ja epäinspiroivaa paatosta, etten voi kuvitella itseäni vakavasti ammattilaisena. Ei minulle riitä olla keskinkertainen, haluaisin että töissäni olisi järkeä ja herättäisivät edes jotain tyytyväistä myhäilyä. Onko väärin sanoa noin? Haluta ihailua? En siis meinaa että tahtoisin olla joku kuuluisa, mutta ehkä jonkun tunnistavan työni kelvollisena. Pitäisi kai olla onnellinen että saa AMK:n päätökseen, ilman taistelua ja kannustusta en olisi päässyt edes sisään.

Ehkä eniten tässä häiritsee, että vasta nyt minulle on herännyt vahva kuva haaveistani, mitä haluan tehdä isona. Enemmän mediaa ja nykyaikaisia juttuja, en vain perus paperille jäävää viestintää. Mutta opinto-oikeus on lopuillaan, eikä mahdollisia päästä käsiksi uusiin, uusien linjojen kursseihin. Opettajani heittikin idean, että hakisin kouluun uudelleen. Menin juu-ei-juu kähmäilystä ja koulutussuunnittelijan "EI" vastauksesta huolimatta haaveilemaan juu. Kerran uudelleen mahdollisuus opiskeluun? Sinne päin, koko saagaa alusta asti ei tarttisi käydä, koska voin hakea korvaavia opintoja ja napsia marjat mansikkakakusta. Tehdä isona oikeasti mitä tahdon?

Kakku, se kuulostaa aina hyvälle.