Friday, October 10, 2014

Masennus ei kasvata, miksi tulen isona

Kiitos niille jotka jaksaa kysellä miten menee. Piti päivittää ahkerammin blogia, mutta vaivuinkin jonnekin masennuksen valtoihin. Ajattelin vaihdossa, että olen pahimmasta jo päässyt ylitse, allekirjoittanut, leimannut ja kansioinut menneeseen elämään. Toisaalta taka-ajatuksissani kummitteli ajatus että Suomeen palatessa harmaus ja tyhjyys taas palaakin, jonka totesin vääräksi, vain todetakseni olleen siitäkin väärästä. TLDR: masentaa. En ajatellut enää liioin lääkkeitä syödä, mutta vetkuttelujeni jälkeen kyllästyin aivokoomaan ja menin hakemaan pienen reseptin Venlaflaksiinia, vanhaa tuttuani, aika pienellä annoksella. Halvemmaksi tulee kuin Voxra ja muut.

Sainkin olla järkyssä pahoinvoinnissa pari päivää joskus reilu viikko sitten, ja olo ei ole juuri muuttunut miksikään. Olin pari päivää pois koulusta ja siirsin terapiaa, johon ei ole nyt mitään rahoitusta. Täti Terapia on vain ihana ja lupasi että voi jouluun asti tapaa kerran kahteen viikkoon, jos jotain muutoksia vielä tulisi. Koomasin kotona ja pelasin Uncharted pelejä, katsellen jotain semivanhoja leffoja ja House of Cardsia. Netflix on rakkaus, mutta aina jos haluaisin jotain uudelleen katsoa, haluamaani ei löydy. Battlestar Galacticakin poistui ohjelmistosta. Rakastan sci-fiä ja haluaisin tuijottaa vanhoja Alien filkkoja, mutta epäilen löytyykö niitäkään - kirjastosta ehkä. Gigerkin kuoli keväällä, olen harmissani.

Paljon masista tuottaa hissin peiliin paljastuvan peilikuvan lisäksi koulu, tulevaisuus, pettymys omaan osaamiseen. Miksi lopetin piirtämisen niin pitkäksi aikaa? Miksen enää vain saa ja saa ideoita, joista omaksi ilokseni vääntää töitä töiden perään, ilman ylianalysointia ja alkuun tunnelmaa tappavaa itsekritiikkiä. Pitäisi kohta (1/2-1 vuodessa) valmistua, ja en osaa mielestäni vielä yhtään mitään. Tai mitä osaan, on niin keskinkertaista ja epäinspiroivaa paatosta, etten voi kuvitella itseäni vakavasti ammattilaisena. Ei minulle riitä olla keskinkertainen, haluaisin että töissäni olisi järkeä ja herättäisivät edes jotain tyytyväistä myhäilyä. Onko väärin sanoa noin? Haluta ihailua? En siis meinaa että tahtoisin olla joku kuuluisa, mutta ehkä jonkun tunnistavan työni kelvollisena. Pitäisi kai olla onnellinen että saa AMK:n päätökseen, ilman taistelua ja kannustusta en olisi päässyt edes sisään.

Ehkä eniten tässä häiritsee, että vasta nyt minulle on herännyt vahva kuva haaveistani, mitä haluan tehdä isona. Enemmän mediaa ja nykyaikaisia juttuja, en vain perus paperille jäävää viestintää. Mutta opinto-oikeus on lopuillaan, eikä mahdollisia päästä käsiksi uusiin, uusien linjojen kursseihin. Opettajani heittikin idean, että hakisin kouluun uudelleen. Menin juu-ei-juu kähmäilystä ja koulutussuunnittelijan "EI" vastauksesta huolimatta haaveilemaan juu. Kerran uudelleen mahdollisuus opiskeluun? Sinne päin, koko saagaa alusta asti ei tarttisi käydä, koska voin hakea korvaavia opintoja ja napsia marjat mansikkakakusta. Tehdä isona oikeasti mitä tahdon?

Kakku, se kuulostaa aina hyvälle.

1 comment:

  1. Kiitos kun kirjoitit!:) monet päätyvät koulutuksesta huolimatta ties minne, joten don't worry mutta tee niin kuin parhaaksi näet;>

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥