Tuesday, November 18, 2014

Peruspäivä


Eilen en enää tiennyt miten kestän. Halusin tarttua puhelimeen ja soittaa Täti Terapeutille, että nyt on asiat vialla. Lopulta vain istuin kai elin ihan normaalin päivän, vaikka muistoni on sekaisat ja rei'illä. Muistan meikanneeni nätiksi, menneeni viereiselle koululle syömään lounasta. Oliiveja. MINUN risotossani? Maistui iljettävälle, sain syötyä ehkä puolet. Jo pöytään astuessa sydän takoi ja sähköiskut vaelsivat ruumiissa, pelko syödä, pelko kaloreista ja lihomisesta. Olenhan jo lihava, kukaan ei näe tai huomaa jos käyn heittämässä 2,60€ ateriani pois. Ei tee vääryyttä itseään tai muita kohtaan, jos läski ei syö. Söin kuitenkin, läski.

Olin kirjastossa, olin kotona sohvalla, olin juhlissa viinilasi kädessä. Ei haitannut juhlia, en olisi vain jaksanut mennä, en lähteä, en jäädä. Nykyään lähteminen on vähän helpompaa, jaksan valmistautua ja laittautua, mutta alan seuraan ja olemiseen vähän väsyä. Miten turhaa jos mölyn ja taustamusiikin yli pitää huutaa. Viinissäkin on kaloreita, muuten humaltuisin mielelläni. Yksin kotona olin vain vielä enemmän ahdingossa. En ameebaksi zombifioituneena masennuspotilaana tai paniikkikohtauksen partaalla, vain täysin väsynyt.

Haluaisin piirtää ja opiskella, en vain jaksa. Haluaisin liikkua ja laihduttaa, en vaan viitsi. Raivostuttavaa valitusta, mutta asioihin tarttuminen imee minut kuivaksi, tuntuu kuin haavoja ja rupia revittäisiin auki.

Monday, November 17, 2014

Kirvellen

Ahdistaa maan ja taivaan täydeltä. Hengittäminen on raskasta, ilman yrittää varovaisesti tunkeutua keuhkoihini, joiden päältä painaa kiven lailla. Silmiä koskee kun suljen silmät, haluaisin vuodattaa lämpimiä kyyneleitä, itkeä naaman turvoksiin, päästää pahan pois. Samalla ei tunnu miltään, joten en välitä vaivautua. Olon ollessa rauhaton ja ruumis liian lamaantunut tehdäkseen mitään, en tiedä miten päin asettuisin. Lattialle, sänkyyn, solmuun kissan kanssa sohvalle? Kävelisinkö ulos vai jäisinkö kotiin? Haaveilen taas sulavani lattiaan tai seinään, jotta pääsisin pahasta tyhjään, tarkkailemaan.

Vuodattelen blogiin, koska poikaystävällä on nyt paljon kiirettä ja stressiä kouluprojektien puolesta. Hän tukee ja lohduttaa aina, mutta tuntuu väärältä synkentää hänenkin mieltään, kärsittää minun pahalla olollani. Onneksi on kahvia, kavereita ja välillä viiniäkin, mutta en osaa silti sanoiksi pukea sisimpiä ajatuksiani. Tunnen olevani niin yksin, että haluaisin uhata kukaan-ei-vaan-tajuu, kuin perjantaipullonsa menettänyt teini. Haluaisin terapiaan, halata koiraa ja juoda kahvia sohvalla, rikkoa ja koota ne pääni sirpaleet, jotka on yhä matkassa.

Sain lausunnon lekurilta eläkkeeseen ja terapiaan, 36,20€!!! Ka$$$$hing. Ei mikään 17€ todistuspalkkio kuten ennen vaan "laaja" lääkärintodistus, jossa puolet on suoraan vanhojen lausuntojen potilashistoriasta, virheineen kaikkineen. Lopussa omat luetteluni mitä söin edellisenä päivänä, ja kuvaus "ottaa katsekontaktin, ilmeetön, rauhallinen". Näkee varmaan vaikka ei olisi lääkäri?!! Ei, se lääkäri oli kiltti ja kuunteleva, mutta tolla hinnalla olisi nyt pitänyt saada sellainen Shakespeare selitys, että Kela ei varmana hylkää. Vielä pitäisi oma terapiahakemus kirjoittaa, sekä olla lastenvahtina että Täti Terapiakin saa selvitettyä ne omansa.

Sain myös vihdoin ajan sh-polille, samalle lääkärillekin, jolla kävin kaikki vuodet (hän on paras!). Ja pinkan papereita taas ympyröitäväksi, EDI, BDI ja mulle vieras elämänlaadun kyselylomake. En tiedä mitä sh-puolelta nyt saan, kun en ole paljoa bulimioinut. Olen tullut tosi paljon eteenpäin kielletyissä ruuissa ja monipuolisuudessa tai rytmissä, mutta muuten en tiedä. Määrät on mielestäni paljon ja ajattelen sessiointia, kehooni oon aivan tyytymätön. Pyysin tätä silloin elokuussa kun tulin Suomeen, vuoden kestäneen bingefestin takia. En edes tiedä kunnolla millaista hoito nyt on Ulhåsassa? Jos joku siellä käy es. polilla tai päiväosastolla, kuulumisia otetaan vastaan.

Thursday, November 13, 2014

Cold and catatonic

Mikä on masennusta pahempaa? Olla täysin aivokuolemaa edeltävässä tilassa, jossa motivaatio elämää kohtaan on säilynyt, halu tehdä asioita – edes velvollisuuden tunteesta, mutta energiatasot on vajonneet kuin Titanic meren pohjaan. Kolme vuotta terapiaa, laskemattomia kertoja päiväosastolla, tuntikausia eri lääkärien, sairaanhoitajien, ravintoterapeuttien ja muiden spesialistien vastaanotoilla sekä satoja syötyjä lääkkeitä, ja nyt mua jaksais kiinnostaa koti, työ ja elämä. Ei ekaa kertaa, mutta alan olla jo aika vanha, kohta pitäisi jotain olla jalkojen alla.


Koti ja ystäviä on, joista olen järjettömän iloinen, mutta pohjaton ahdistus omaa ammattia kohtaan ja syvä epäusko omiin olemattomiin taitoihin. Mahdotonta ei olisi harjoitella tuntikausia, pitää yöttömiä öitä, tehdä ja opetella, mutta sisälläni on tyhjä voidi ja en pysty kiristämään, manipuloimaan ja uhkailemaan itseäni tarpeeksi tekemään. "Ei vielä tänään" ja voisin laittaa Netflixin tai pleikkarin päälle, katsoa Fringeä ja toivoa että muutun hulluksi vanhukseksi. Mutta energia alkaa niihinkin loppua. Haluamiani elokuvia ei koskaan ole. On näköjään olemassa limitti montako kertaa blogit, Tumblrit, fäsät voi selata läpi päivässä. Vihaan marraskuun säätä, harmaata peittoa kattojen yllä, joka imee kaiken valon ja energian ihmisistä, motivaation rippeet mielestäni.

Tunnen itseni niin masentuneeksi tekotaiteilijaksi. Kävin hei eilen Alkossaki! Join (lasin) viiniä yksin kotona löhöhousissa ja nukahdin sohvalle.

Yritän keskittyä asioihin, joita jaksan semisti enemmän. Nähdä enemmän ystäviäni, sillä kahvikupit ja jutteluhetket tekee viikoistani ihania. Kauheaa satsia kavereita ei ole, mutta olen onnellinen että niitä voin kutsua hyviksi ystävikseni. Pelkäsin Japanissa että joutuisin palauttuani olemaan yksin, ja olen äärettömän iloinen ettei niin käynyt. Vielä ei Japanissakaan ole minua täysin unohdettu, pari vanhanaikaista kirjettä on tullut kotiin.

Asiat joista saan iloa ja kiinnostusta:
○ romaanien lukeminen
○ kissalle lässytys ja silitys
○ kahviloissa istuminen
○ ystävien näkeminen ja puhuminen
○ luomiväri ja aamulla laittautuminen
● piirtäminen
● ruuan laitto

Yleispsykalla oli hoko tällä viikalla. Lääkäri kysyi onko hoito syömishäiriöyksikössä jo alkanut. Mitään ei ollut kuullut, vaikka puhelinaika asiasta painokyselyiden ym kanssa oli jo pari viikkoa sitten. Hän oli unohtanut laittaa lähetteen. Aika koomista, vaikka lääkäri pyysikin anteeksi, nämä asiat jää aina mieleen. Ei haittaa, tuntuu että pärjään syömisten kanssa nyt yksin. Hakemukset lähti Kelaan terapiasta ja eläkkeestä, pelottaa että hylkyä tulee tai jokin muu kommervenkki...

Wednesday, November 12, 2014

Drowning on dry land

Ahdistusteksti noin viikon takaa, jota en jaksanut julkaista:


Ahdistaa, ahdistaa.

Sellainen sisällä mönkivä hirviö, joka päälle päin pitää kaiken tyynenä ja sievänä, ei anna äänen täristä tai sormien liikoja hikoilla. Hymyilevänä ja rauhallisena, ilman kovinta piinaa tai vuorenhuippuja. Sisällä pyörii levottomuus, pelko ja epämääräisyys, jonka takia ei mihinkään saa tarttumapintaa. Menisinkö kouluun ahkeroimaan? Jäisinkö sohvalle kuolaa ja makaamaan? En jaksa lukea suosikki kirjaa tai katsoa sarjaa, tuskin mennä ostamaan porkkanoita kauppaan. Ikävyys velloo ilmassa kuin mädän haju, johon on nenä jo tottunut.

Parin viikon ruokahaluttomuus on muuttumassa taas näläksi, olin eilen valmiina kääntämään keittiön ympäri ja lukittautumaan vessaan, vaikka poikaystävä olisi tulossa liian nopeasti kotiin. Söin taateleita ja liian monta riisikakkua, iljettävät tunat vedessä riisinuudeleilla, jotka ui soijakastikkeessa. Iljetyksessäni sisällä oli silti tyhjää, joten jätin oksentamatta ja ennen pitkiä nukahdin illalla sohvalle. Mielessä pyörii miten hyvin voisin käyttää loput illastani kaupalla ja keittiössä, kuinka vaivatta ja siististi oksentaminen kävisi kun kurkku ei ole valmiiksi ruvella tai rystyset monen päivän putkesta kipeänä. Ei sotkua, ei jälkiä.

Olen vain liian väsynyt laittamaan järkevästi ruokaa, jokailtaiset päivälliset ja hyvin rakennetut ateriat on jääneet puuro-riisikakku-omena linjalle ja lämpimämpi mössö opiskelijaruokalaan. Hienot ihanat lehtikaalini kellastuu jääkaapilla, kun en jaksa pureskella ja poikkiksen blenderillä smoothien vääntö on yhtä tehokasta kuin peiton muhentaminen vispilällä. Haluan kasvistikkuja, mutta porkkanoiden pikkukivet pelottaa ja pilkkominen on liian vaivalloista. Hampaita ja kitalakea aristaa jo valmiiksi, olen kuulemma narskutellut viimeaikoina. Leikin idealla, miten upeata olisi laihtua pelkäämällä ruuassa olevia bakteereita, kiviä, hometta ja koostumusta. Iljettyä pitämistään asioista. Ruokailut menee muuten ihan hyvin.

Voisin kuristaa naapurini, joka soittaa jotain jääkiekkostudioihin kuuluvaa musiikkia taas nupit kaakossa. Haaaaaaaaivei tö heeeeeel, karjutaan. Ihan kuin olo ei olisi häiriintynyt tarpeeksi. Noin hirvee rumpukomppi pitäs olla kielletty, niin kerros-, omakotitaloissa kuin ulko stadioneillakin. Jos sedät haluaa juoda kaljaa, maalata naamaan Suomi-liput ja hoilaa lätkämatsissa, fine by me, mutta en halua joutua ko. musiikin uhriksi.


Tässä kuussa on pakko hankkiutua liikunnan piiriin, olen liian veltto ja väsynyt kaikesta. Miten vaikeaa olisi päästä kohtuuhintaiselle jumppatunnille? Salit on mukavia, mutta tarttee liikaa kurinalaisuutta mennä ja toimia. Uiminen on kivaa, mutta kammoan ajatuksesta ostaa uimapukua, riisuutua julkisesti ja lillua kaiken lian ja äänien keskellä. Kehoni on ihan sietämätön, en kestä naamaani lainkaan kun poskissani on ylimääräinen rasvakerros, kaksoisleuka. En tunnista sitä turvonnutta ihmistä, joka valokuvista näkyy, ja olen peloissani. Peloissani että asiat on vielä pahemmin kuin uskottelin, miten lihava ja rasvainen olen, enkä ole vielä vain hyväksynyt pahinta.