Thursday, November 13, 2014

Cold and catatonic

Mikä on masennusta pahempaa? Olla täysin aivokuolemaa edeltävässä tilassa, jossa motivaatio elämää kohtaan on säilynyt, halu tehdä asioita – edes velvollisuuden tunteesta, mutta energiatasot on vajonneet kuin Titanic meren pohjaan. Kolme vuotta terapiaa, laskemattomia kertoja päiväosastolla, tuntikausia eri lääkärien, sairaanhoitajien, ravintoterapeuttien ja muiden spesialistien vastaanotoilla sekä satoja syötyjä lääkkeitä, ja nyt mua jaksais kiinnostaa koti, työ ja elämä. Ei ekaa kertaa, mutta alan olla jo aika vanha, kohta pitäisi jotain olla jalkojen alla.


Koti ja ystäviä on, joista olen järjettömän iloinen, mutta pohjaton ahdistus omaa ammattia kohtaan ja syvä epäusko omiin olemattomiin taitoihin. Mahdotonta ei olisi harjoitella tuntikausia, pitää yöttömiä öitä, tehdä ja opetella, mutta sisälläni on tyhjä voidi ja en pysty kiristämään, manipuloimaan ja uhkailemaan itseäni tarpeeksi tekemään. "Ei vielä tänään" ja voisin laittaa Netflixin tai pleikkarin päälle, katsoa Fringeä ja toivoa että muutun hulluksi vanhukseksi. Mutta energia alkaa niihinkin loppua. Haluamiani elokuvia ei koskaan ole. On näköjään olemassa limitti montako kertaa blogit, Tumblrit, fäsät voi selata läpi päivässä. Vihaan marraskuun säätä, harmaata peittoa kattojen yllä, joka imee kaiken valon ja energian ihmisistä, motivaation rippeet mielestäni.

Tunnen itseni niin masentuneeksi tekotaiteilijaksi. Kävin hei eilen Alkossaki! Join (lasin) viiniä yksin kotona löhöhousissa ja nukahdin sohvalle.

Yritän keskittyä asioihin, joita jaksan semisti enemmän. Nähdä enemmän ystäviäni, sillä kahvikupit ja jutteluhetket tekee viikoistani ihania. Kauheaa satsia kavereita ei ole, mutta olen onnellinen että niitä voin kutsua hyviksi ystävikseni. Pelkäsin Japanissa että joutuisin palauttuani olemaan yksin, ja olen äärettömän iloinen ettei niin käynyt. Vielä ei Japanissakaan ole minua täysin unohdettu, pari vanhanaikaista kirjettä on tullut kotiin.

Asiat joista saan iloa ja kiinnostusta:
○ romaanien lukeminen
○ kissalle lässytys ja silitys
○ kahviloissa istuminen
○ ystävien näkeminen ja puhuminen
○ luomiväri ja aamulla laittautuminen
● piirtäminen
● ruuan laitto

Yleispsykalla oli hoko tällä viikalla. Lääkäri kysyi onko hoito syömishäiriöyksikössä jo alkanut. Mitään ei ollut kuullut, vaikka puhelinaika asiasta painokyselyiden ym kanssa oli jo pari viikkoa sitten. Hän oli unohtanut laittaa lähetteen. Aika koomista, vaikka lääkäri pyysikin anteeksi, nämä asiat jää aina mieleen. Ei haittaa, tuntuu että pärjään syömisten kanssa nyt yksin. Hakemukset lähti Kelaan terapiasta ja eläkkeestä, pelottaa että hylkyä tulee tai jokin muu kommervenkki...

3 comments:

  1. Voimia<3 se sh-poli ei ehkä ole se ratkasevasti auttava paikka...

    ReplyDelete
  2. tsemppiä<3! Sun blogi on älyhyvin toteutettu!

    ReplyDelete
  3. Samaistun. Nyt kun elämäntilanne on ottanut askeleen jo parempaan suuntaan niin pitäisi jaksaa, olla vahva ja motivoitunut, innokas tekemään ja edistymään. Mut ei. Ahdistus on ja pysyy ja jo yliopistolle raahautuminenkin on silkan työn ja tuskan takana. Sitten kun sinne pääsee niin pälyilee vain pelokkaana ympärilleen toivoen ettei kukaan huomaa huonommuuttani tai sitä, etten pysy deadlineissä mukana. Huoh. Voimia. Pidä kiinni kahvihetkistä ystävien kanssa, ne on se elämän suola näinä synkkinä hetkinä.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥