Wednesday, November 12, 2014

Drowning on dry land

Ahdistusteksti noin viikon takaa, jota en jaksanut julkaista:


Ahdistaa, ahdistaa.

Sellainen sisällä mönkivä hirviö, joka päälle päin pitää kaiken tyynenä ja sievänä, ei anna äänen täristä tai sormien liikoja hikoilla. Hymyilevänä ja rauhallisena, ilman kovinta piinaa tai vuorenhuippuja. Sisällä pyörii levottomuus, pelko ja epämääräisyys, jonka takia ei mihinkään saa tarttumapintaa. Menisinkö kouluun ahkeroimaan? Jäisinkö sohvalle kuolaa ja makaamaan? En jaksa lukea suosikki kirjaa tai katsoa sarjaa, tuskin mennä ostamaan porkkanoita kauppaan. Ikävyys velloo ilmassa kuin mädän haju, johon on nenä jo tottunut.

Parin viikon ruokahaluttomuus on muuttumassa taas näläksi, olin eilen valmiina kääntämään keittiön ympäri ja lukittautumaan vessaan, vaikka poikaystävä olisi tulossa liian nopeasti kotiin. Söin taateleita ja liian monta riisikakkua, iljettävät tunat vedessä riisinuudeleilla, jotka ui soijakastikkeessa. Iljetyksessäni sisällä oli silti tyhjää, joten jätin oksentamatta ja ennen pitkiä nukahdin illalla sohvalle. Mielessä pyörii miten hyvin voisin käyttää loput illastani kaupalla ja keittiössä, kuinka vaivatta ja siististi oksentaminen kävisi kun kurkku ei ole valmiiksi ruvella tai rystyset monen päivän putkesta kipeänä. Ei sotkua, ei jälkiä.

Olen vain liian väsynyt laittamaan järkevästi ruokaa, jokailtaiset päivälliset ja hyvin rakennetut ateriat on jääneet puuro-riisikakku-omena linjalle ja lämpimämpi mössö opiskelijaruokalaan. Hienot ihanat lehtikaalini kellastuu jääkaapilla, kun en jaksa pureskella ja poikkiksen blenderillä smoothien vääntö on yhtä tehokasta kuin peiton muhentaminen vispilällä. Haluan kasvistikkuja, mutta porkkanoiden pikkukivet pelottaa ja pilkkominen on liian vaivalloista. Hampaita ja kitalakea aristaa jo valmiiksi, olen kuulemma narskutellut viimeaikoina. Leikin idealla, miten upeata olisi laihtua pelkäämällä ruuassa olevia bakteereita, kiviä, hometta ja koostumusta. Iljettyä pitämistään asioista. Ruokailut menee muuten ihan hyvin.

Voisin kuristaa naapurini, joka soittaa jotain jääkiekkostudioihin kuuluvaa musiikkia taas nupit kaakossa. Haaaaaaaaivei tö heeeeeel, karjutaan. Ihan kuin olo ei olisi häiriintynyt tarpeeksi. Noin hirvee rumpukomppi pitäs olla kielletty, niin kerros-, omakotitaloissa kuin ulko stadioneillakin. Jos sedät haluaa juoda kaljaa, maalata naamaan Suomi-liput ja hoilaa lätkämatsissa, fine by me, mutta en halua joutua ko. musiikin uhriksi.


Tässä kuussa on pakko hankkiutua liikunnan piiriin, olen liian veltto ja väsynyt kaikesta. Miten vaikeaa olisi päästä kohtuuhintaiselle jumppatunnille? Salit on mukavia, mutta tarttee liikaa kurinalaisuutta mennä ja toimia. Uiminen on kivaa, mutta kammoan ajatuksesta ostaa uimapukua, riisuutua julkisesti ja lillua kaiken lian ja äänien keskellä. Kehoni on ihan sietämätön, en kestä naamaani lainkaan kun poskissani on ylimääräinen rasvakerros, kaksoisleuka. En tunnista sitä turvonnutta ihmistä, joka valokuvista näkyy, ja olen peloissani. Peloissani että asiat on vielä pahemmin kuin uskottelin, miten lihava ja rasvainen olen, enkä ole vielä vain hyväksynyt pahinta.

2 comments:

  1. Kiva kun kuitenkin jaksoit postata:)<3

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥