Saturday, December 27, 2014

Joulu meni

En ole ite maailman suurin jouluihminen, kuunnellessani radiossa jonku joululaulun syväanalyysiä, mielessäni vähän tirskahtelee. Oikeasti, joku ottaa pari päivää näin vakavasti? Ymmärrän jouluun liittyvät riemut (perhe, ruokaa, krääsää) ja ahdistuksen (perhe, ruokaa, tai yksinäisyys), mutta en vallan vakavasti jos yksi kynttiläpäivällinen ei ole täydellinen TAI miten suitsutetun ihanaa aikaa joulu on.

Koskin niihin lootiin ja mössösössöihin tasan aattona ja päivänä; piparit, puurot ja tortut skippasin kokonaan. Meidän kodissa joulu ei näy muuten kuin, että jääkaapissa on juomaton sokeriton glögi ja parempi puoliskoni osti pipareita homejuustolle. Ainoa koristepullura on siivouskomerossa.

Mutta joulu meni mukavasti, matkan tekoa huolimatta. Otettiin junat ja bussit keskelle hankista maaseutua, olin sen ajan tosi ahdistunut ja vaivaantunut, pelkään aina sukuloinneissa jonkun minusta aiheutuvan katastrofin käyvän toteen. Jännitin jättää kissan kotiin hoidettavaksi, ja mielessäni oli välähdyksiä edellisten joulujen ruokavammailusta. Koko pieni äidin puoleinen konkkaronkka syötiin joululounasta setäenon luona. Ja leikittiin ralliradalla, dokattiin ja pelattiin Aliasta (voitin). Äitini sanoi että oli elämänsä paras joulu, kun juhlimassa oli "vain me" ja sai olla mökillä. I agree. Ulkona riehui pakkanen ja nouseva lumi-indeksi, vedin viidet villasukat jalkaani ja tein poikkiksen kanssa parvelle pesän peitoista.

Juuri ennen junalle lähtöä, kahvipöydän damaget mahassani, pääsin sukuloidessa va'alle. Olen jatkanut laihtumista.

Kotiin päästyä alkoi taas ahdistus: en kestänyt muualle lähtöä, enkä paluuta. Kassien purkamiset, metelöivät pyykkikoneet, mahassa makaavat ruuat, touhuava poikaystävä ja odottavat velvollisuudet olivat repiä sisälmykseni sekaisin. En muista mitä sanoin, mutta halasin poikkista keittiössä ja aloin yllätykseksi nyyhkyttämään. Olen Suomessa koko syksynä pystynyt itkemään tasan kerran tai kaksi aimmin. Siinä vaiheessa kun poikkis saattoi sohvalle, pillitin jo lujempaa, pandatyyliset ripsarit silmilläni. Hän puhui rauhallisesti, lohdutti ja silitti vieressäni. Kissa hyppäsi myös viereen pörräilemään. Silittäessäni karvaturrikkaa aloin pikku hiljaa keräilemään itseäni, pahan olon silti vellotessa. En ymmärrä itseäni. Osaisinpa puhtaasti itkeä useammin, päästää kaiken sekavan ja hautautuneen sisältäni.

Wednesday, December 17, 2014

Mysteerikipeänä

Kirjoitin jo postaukset fysioterapiasta ja mitä kävi sh-polilla, mutta tulin sitten kipeeksi, joten oon maannut vaan sohvalla, tuijottanut Netflixiä ja rapsullut kissaa. Ja pelannut iPadilla. Maanantaina heräsin aamuyöllä, vessan peilistä katsoi tunnistamaton, B-luokan kauhujännäristä karannut naama, jonka silmän ympärykset on turvonneet ja valkuaiset muuttuneet punaisiksi. Not cute. Päivällä hyvä jos vaapuin suoraan asioille, olo oli tuskaisen kuumeinen vaikka vielä aamulla palelin - hyvä huomioida tähän, että kämppäni on ihan yliylämmin, että lumikin sulaa rännäksi osuessa ikkunaan. Poikkista halatessa tulikärpäset/tähdet leijailikin jo silmissä. Ei kun sohvan omaksi.

Mysteeritauti ei ota vain selväksi, sillä lämpöä on liian vähän ollakseen kuumetta, varsinaisesti hengityselimiin ei kauheasti satu tai valuta uskottomia määriä räkäpulleroita. Aivotoiminta pelaa, mutta olo on äklö, kipeä ja hikinen. Vedin vihersmoothieta, inkivääriä, valkosipulia, chiliä, kurkumaa+mustapippuria ja sitruunaa toistaiseksi tuloksetta. Nyt ei huvittais ja olisi yh-tään aika sairastua terapiaduunitkuvitussosialisointisosialisointi.

Vielä vittumaisempaa on, että nyt on ehkä ~viikon ollut jatkuva nälkä. Olen yrittänyt lisää proteiineja, kiinnittää huomiota rasvan ja nesteen saantiin, sekä kiskonut enemmän värikkäitä kasviksia. On lihava, ällöttävä, löysä olo ja ilmavaivoja, mutta ison puuroannoksenkin jälkeen mahastani lähtevä tyhjyys kertoo että lisää olis saatava.

Kissa on onneksi ihana, menee ihan sekaisin harjaamisesta. Sileä, pehmeä, kiltti ja suloinen otus (joka voi nyt aika hyvin, kiitos kysymästä). Pur. ♥

Tuesday, December 02, 2014

No kun ei voi

Kaikki tietää, mitä lähiaikoina on tahdottu. Yleensä, jätän ajankohtais aiheet blogista pois, ja pysyttelen oman navan kaivamisessa, mutta joskus on asioita joista en tahtoisi olla hiljaa. Miten iloinen olin eilen päivittäessäni uutisia Twitteristä, kuinka kilistin illalla vähän monta kertaa asialle, ja näytin vähän tanssiraajanikin. Miten harmitti, etten ollut miekkarissa fyysisesti paikalla. Sukupuolineutraali avioliitto, tai, kuten eräs pastoribloggari sanoi "ideologisesti muotoiltuna 'tasa-arvoinen' avioliitto".

Tiedättekö, perinteinen avioliitto ei ole koskaan kauheasti kiinnostanut. Pienenä en haaveillut hirveästi häistä, hepoista tai kahdesta kakarasta. Japanissa asuttuani, sain kyllä paljon kysymyksiäni haluaisinko naimisiin, ja rupesin ajattelemaan miten mukava asia voisi olla. Ehkä lähtökohdat oli eri minulla ja tyypeillä, joiden synnyinmaassa on normia katsoa asioita konservatiivisten lasien läpi tai mennä järkätyille avioliittotreffeille (usein ne on tupla-, tripla-, jne treffit) - alkoi kutkuttamaan idea mennä naimisiin. Oli syyt uskonnollisia, juridisia tai symbolisia - yksi vastanainut ystäväni summasi, että halusi pitää tosi hyvät bileet, minusta kaikilla pitäisi olla samat määrätä rakkauselämästään ja oikeudet solmia liitto. Ymmärrän jos jonkun elämänkatsomusta se nyrjäyttää, mutta fakta vain on ettei enää eletä muinaisajoilla, ja voida vedota uskonnon kirjoihin, rasismiin ja pelkoon.

Haaveista huolimatta en toisaalta nähnyt hirveästi ideaa naimisiin menossa, jos sitä ei sallittaisi sukupuolesta riippumatta. Vaikka itse naimisissa olo ei olisi tärkeintä, avioliittojen rikkominen tai adoptio-oikeus varmasti on. Tämä oli yksi syy, miksi tunsin hirveää ahdistusta tulla takaisin Suomeen (muita mm. proteiinirahka ja pakastesushi). Pääni ei yksinkertaisesti kietoudu sen ympärille, miten jotain persukommentteja voidaan laukoa isossa mediassa. Miten paljon välinpitämättömyyttä, ennakkoluuloja, vihaa ja vääriä mielipiteitä on. Joo, mielipiteitä on vääriä - tahdotko että kerron sunkin?

Onneksi 28.11. jotain hyvää kävi, kuten jo sanoinkin. Seuraavaksi kannustaisin huomiota translakien suuntaan, joka on valtavirrassa aika pukahdettu aihe. Harva tietää interseksuaaleista lapsista muuten kuin 5D-dokkareista, saati että kadulla on tavallisia ihmisiä, jotka eivät koe syntyneensä oikeassa kehossa. Tiedän asiasta verrattaen vähän, mutta astuessani AMK:n ovista sisään tapasin kaksi tuttuani, joilla kummallakin oli eri nimet ja vastakkainen sukupuoli. Varmaan moni ajatteli teinirakkauden erilaisiin vaatteisiin ja oman identiteetin haeskelu olevan vain vaihe, mutta heille osa matkaa minuksi. Haluan inttää ettei nämä asiat ei koske ja vaikuta vaan pieneen yksittäisryhmään. Kaikilla on oikeus ihmisarvoiseen kohteluun, sukupuoleen ja siitä riippumattomaan mahdollisuuteen elää omana itsenään, ja osoittaa rakkautta.

That's just my two cents.