Wednesday, December 30, 2015

Vuonna 2015

Sori että postaaminen jäi duunikiireiden, joulun ja sairastelun takia vähälle tässä kuussa. Ajattelin tehdä pienen recapin vuodesta 2015 ja mitä kaikkea 'jännittävää se piti sisällään'. Tämä on ehkä teille lukijoillekin kiva tapa saada kokonaiskuvaa mitä on tapahtunut blogivuoden aikana. Nämä on valitusti enimmäkseen positiivisia asioita tsemppaus-mielessä. :)
  • Matkustin Saksaan ja useamman kerran Ruotsiin
  • Aloitin osa-aikaiset työt
  • Tein ahkerasti ennakkotehtäviä ja hain uudelleen opiskelemaan
  • Pääsin haluamalleni linjalle ja jatkoin opintojen täydentämistä
  • Väsähdin syksyllä totaalisesti koulussa, mutta sain silti jotain kursseja juuri ja juuri hyväksytyksi.
  • Syönyt monta palaa raakakakkua
  • Erosin kipeästi 7 vuotta kestäneestä suhteestani.
  • Tapasin uuden poikaystäväni ja rakastuin päästä varpaisiin.
  • Muutin kaksi kertaa kämppää.
  • Kävin ensimmäistä kertaa ampumassa käsiaseella.
  • Kuuntelin satoja podcasteja
  • Harjoittelin ahkerasti piirtämistä elävänmallin tunneilla ja digitaalisesti
  • Käännyin loppuvuodesta vegaaniksi.
  • Shoppailin paljon kosmetiikkaa ja siveltimiä jo "harrastusmielessä"
  • Innostuin valokuvaamisesta
  • Palasin takaisin epäsäännöllisen säännöllisesti kuntosalille
  • Venkslasin lääkkeitäni, ja syvästä masennuksesta ja väsymyksestä loppuvuonna on olo aika hyvä
  • Vähentänyt bulimiaa 1-2 kertaan/viikko
  • Oppinut syömään monia kiellettyjä ruokiani ja kokannut lämmintä päivällistä joka päivä
  • En ole vieläkään tyytyväinen ruumiinkuvaani, mutta olen vähentänyt sen takia itseni rankaisemista ja eristäytymistä
  • Tavannut uusia ihmisiä, luonut uusia ystävyyssuhteita sekä lähentänyt vanhoja
  • Ostanut lentoliput takaisin Japaniin
  • Ollut todella onnellinen, kiitollinen ja rakastunut uudessa parisuhteessani
  • Lellinyt kissaani
  • Vähentänyt kahvin juontia, ja satsannut parempiin -välineisiin ja -papuihin
Erinomaista uutta vuotta kaikille! ☆

Tuesday, December 01, 2015

Pari askelta parempaan päin

Masennusta on vaikea tunnistaa, ainakin itse. Tarvitsen usein ulkopuolelta jonkun sanomaan "Kyllä, oireidesi x ja y mukaan olet masentunut" tai pikemminkin antamaan luvan olla masis, eikä vain laiska, tyhmä ja saamaton.

Nyt viikon-parin mentyä paremmin pitkään aikaan, osaan huomata olleeni todella, todella masentunut jonkin aikaa. Olen välillä nukkunut paremmin kokonaisia öitä, ollut aamulla kiinnostunut taas laittautumaan ja lähtemään ulos kotoa, tuntenut jotkin asiat mielekkäiksi, mielenkiintoiseksi tai viihdyttäviksi. Jokin on tuntunut joltakin, kaikki ei ole ollut turhaa koska ihan sama. Energiaa ei ole ollut kuin muille jakaa, mutta enemmän kuitenkin kuin koomaava passiivisuus ja aloitekyvyttömyys. Olen jaksanut tarttua pariin kotiaskareeseen ilman piiskan heilutusta, käydä koulussa ja jopa suorittaa ajoteoria kokeen (LÄPI).

Nyt ennen joulua koulun osalta on väljää, ja saan keskittyä palautumiseen. Jouten olo saa välillä mieleni vajoamaan, joten koetan käydä ulkosalla, tehdä askareita ja harrastaa. Olen paljon viettänyt viikonloppuja ystävien kanssa, leiponut peltikaupalla terveellisiä brownieita, käynyt piirtämässä elävää mallia ja huomioinut kissaa ja poikaystävää.

Vasta paremmin mennessä olen huomannut miten huonosti syksyllä välillä meni: jatkuva väsymys, koulun tuoma stressi, kylmähikiset painajaiset exästä ja yleisesti kiinnostumaton olo. Aloin syömään rautatabletteja, ryhdyin kokonaan vegaaniksi ja lääkärin määräyksestä Tyroksiinia. Kilpirauhasarvoni olivat hiukan alakanttiin, joskaan ei viitearvoijen alle, mutta lääkärin mukaan pieni annosmäärä voisi tukea masennuslääkitystä. Oli se tästä tai ulkoisista tekijöistä, olo on yllättävän hyvä. :)

Tuesday, November 03, 2015

"Perusbulimikko"

Kuulin ystävättäreltäni tarinan jostain tapaamastaan naisesta, joka oksensi ilmeisesti itse-aiheutetusti suht julkisella paikalla. Närkästyin kommenttia, että nähty nainen ei ollut "perusbulimikko", vaan näytti nelikymppiseltä perheen äidiltä. Uskoin ettei kommentti ollut tarkoitettu negatiiviseksi, ja hän viittasi statistiikkan minkä ikäisillä sh yleisimmin esiintyy, mutta se ei estänyt minua analysoimasta..

Mitä väliä on toisen iällä, jos sairastaa mielenterveysongelmaa?
Tekeekö muka vanhempi ikä syömishäiriöisestä hävettävän?

Perus-sana on jo yksinään vähättelevä. "Perusbulimikko" eli joku tytön hupakko, joka ei kestä muutoksia elämässään ja hallitsee elämäänsä ruoan kautta? Joka ei kestä karkkihyllyn kiusausta? Jätskialtaan viettelystä? Sipsihyllyn hurmaa? Perus, eli tavallinen. Perus eli normaalivartaloinen. Kuhan nyt vähän oksentelee, mitä sitten, anoreksiahan se vakava syömishäiriö on (myös tytöntylleröillä). Anorektikko-tylleröthän eivät koskaan oksenna.

Vuosia hoidossa olleena ja muuten vain ihmisistä kiinnostuneena, olen nähnyt ja kuullut avautumisia niin kaiken ikäisiltä syömishäiriöisiltä: iästä ja sukupuolesta riippumatta Istunut baarissa iltaa ja yllättäen vastapäinen mies, ikää yli kolmen kympin, myöntää montako tuhatta kaloria on ahminut edellisenä iltana. Nähnyt sairaaloisen laihoja "anorektikkotyttöjä", joiden bulimiaa ei uskota. Syömishäiriöitä on lapsilla että lapsia omaavilla. Niin paljon pelkoa ja häpeää liittyy avun etsimiseen ja vastaanottamiseen, toivoisin että yleinen huomaavaisuus jonkin sairasryhmän nimittelyyn säilyisi.

Onko ylipäätään hävettävää oireilla julkisella paikalla?

Kahlaan mielessäni läpi kaikki vaihtoehdot, miksi nainen olisi voinut voida pahoin eikä ehtiä vessaan. Ystävättäreni oli ratkaissu tilanteen huutamalla naiselle kaukaa "Mitäs siellä oksentelet?" ja säikähtäneenä, nainen oli lopettanut. Pöyristyin vielä enemmän, sillä kenen asia on tulla puuttumaan toisen oireiluun, ellei hyvällä ja huolenpidolla? Oksentamisen takana on aina jokin raju syy, oli sitten henkinen tai fyysinen, ei siinä huvikseen asfalttia sotke.

Mitä tekisitte tilanteessa jos näkisitte jonkun julkisesti syömishäiriö-oireilevan? Onko "perus" tai muut yleistykset häiriöiden mitätöintiä?

Monday, October 12, 2015

Tunneryöppyä lääkärillä

Pidän lääkäristäni, yleisestikin poliklinikoilla minulla on käynyt asian suhteen "hyvä tuuri", ja olen saanut käydä erittäin ammattitaitoisen, kuuntelevan ja yksilön tarpeet huomioon ottavan psykiatrin vastaanotolla. Tuntuu usein, että arkeni on kuivattanut kyynelkanavani ja kovettanut minut selviytyjäksi, mutta vastaanotolle astuessani alankin itkemään murheitani.

Kun puhuttiin jaksamisestani, kuulemma minulla on hyvin kriittinen ja soimaava (sisäinen?) "ääni" itseäni kohtaan. Sukulaisten, terapeutin, läheisten ja blogiin kommentoineiden sävyt soivat korvissani.

"Olen laiska. 
Minulla ei ole motivaatiota opiskeluuni; ei kiinnostusta tai jaksamista. 
Miksi olisin edes paikalla? 
En jaksa ottaa itsestäni ja opiskelustani vastuuta.
En ole tarpeeksi aikuinen".

Lääkäri selitti minulle näiden olevan masennusoireita skeematerapian avulla, piirtäen ja kirjoittaen paperille ympyröitä. Se tuntui hirvittävän valaisevalta, ajattelin jakaa teille sen mukaan mitä tajusin ja muistan. Siinä istuessa ja nyyhkyttäessä ihmettelin miten vaikeaa omalla kohdalla oireita on tunnistaa, vaikka on vuosia sairastanut. Vai liekö tuo juuri syy miksi oma käsitykseni sairaana olosta vain erilainen, ja vaikea tunnistaa.

Kuulemma puheistani välittyy kovasti avuttomuus, kun taas yksilöterapiassa olen oppinut yhden kovan pelkoni olevan hylätyksi tuleminen. "Ääni" itselleni on rankaiseva tai vaativa, ja estää elämääni toimivana aikuisena. Oireita tai haitallisia selviytymiskeinoja rankaisevalle tai vaativalle äänelle voi olla omalla kohdallani esim. mukautuminen: perfektionismi, työllä kompensointi, tilanteen mukailu. Toinen voi olla suojautuminen: syömishäiriö-käytös. Tämän itsepintaisesti otteessaan pitävän lapsuuden trauma-sisäinen ääni-selviytymis moodi kierteen oireena on masennus. 

Henkilökohtaisesti en koe lapsena kokeneeni traumoja, mutta myönnän olleeni ja olevani aika herkkä. Herkkyys on kuulema hieno piire ja voi toimia voimavarana, mutta herkälle lapsi voi ottaa väärin hyvätkin aikomukset vuorovaikutussuhteissa. Tämä itseasiassa jäi minulle vähän epäselväksi, miten hyvillä aikeilla voi haavoittaa lasta, onko kyseessä "väärinkäsitys" vai mitä. (Joku tunnelukoista tai skeematerapiasta lukenut, kommentoi ihmeessä!)

Traumaattista on voinut olla isän tai kavereiden "hylkääminen"; vanhempani erosi kun olin vauva, mutta isä ei ottanut osaa huoltajuuteen. Hän painui maalle opiskelemaan, ja jäi kaukaiselle seudulle asumaan, enkä häntä kovasti nähnyt. Ala-asteen lopulla isä oli tullut voimakkaasti uskoon ja halusi päästä ohjaamaan elämääni (kotiintuloajoista hameen pituuteen, tietokonen käyttöön, poikien näkemiseen tai piirustusaiheisiin), joka 99% tapauksissa päättyi parin tunnin riitoihin puhelimessa ja minun hysteeriseen itkuuni. Moitittavaa löytyi joka kerta, mutta mieshän on perheen pää ja tietää, minä taas "kovapäinen ja vanhempiaan kunnioittamaton lapsi, jolla ei voi olla yhtään ystävää". Puuh. En muista kokeneeni suoraa väkivaltaa, koska muistot on varhaisia ja hyvin syvällä, mutta en kokonaan kiellä. Ainakin isän antamissa parisuhdekirjoissa opetettiin, että lapsille "kurittaminen" on sallittua. Samalla toiset sukulaiset olivat vaativia ja suorituskeskeisiä, näin ihan pienenä töissä ja koulussa käyvää äitiä vähän.

Anteeksi ihme sekamelska-avautuminen, oli vain pakko saada tämä ulos systeemistäni. :P Lähdin lääkäriltä labralähetteen ja vapaamuotoisen todistuksen kanssa, että koulunkäyntiäni voisi keventää. Pari päivää ja nappasin itselleni ja poikaystävälleni lentoliput Japaniin ensi kevääksi. ♥ Olen asiasta niin innoissani ja onnellinen, on taas jotain mitä odottaa ja eteen taistella.

Monday, October 05, 2015

Perfektionistin dilemma

Päivitykset ovat taas venyneet, olen ollut poikki lähes tyhjästä. Olen punninnut motivaatiotani koulun suhteen, sillä nautin syksyn aiheista, tekemisestä ja oppimisesta, mutta itse kiinnostus istua tunnilla on ollut alamaissa. En voisi kuvitella olevani millään muulla alalla, mutta en jaksa uskoa itseeni ja kykyihini. Olen aina ollut vähintään hyvää keskitasoa koulussa, tunnollisesti ja suhtautunut myös vähemmän kiinnostaviin aiheisiin.

Terapiassa ja opettajilta olen saanut palautetta, että olen liian itsekriittinen. Tavoitteeni on valmiiksi niin korkealla, että töiden edessä tuskastun, ahdistun ja lamaannun, koska mikään ei riitä ja pitäisi olla vähintään parhaiden joukossa. En pysty välissä lepäämään, koska tunnollisuuteni kolkottaa, mutta energiaaja kiinnostus ei riitä töitten tekoon. Jos minun täytyy, en voi.

En ole koskaan pitänyt itseäni perfektionistina tai täydellisyyden tavoitteena, ainoastaan realistisena ja kohtuullisesti vaativana. Viimeisen vuoden ajan olen oppinut ja saanut toitotusta, että ilmeisesti olenkin perfektionisti, aina armoton ja riittämättömyyden tunteen kanssa kamppailija. Miksi ja miten tehdä mitään, jos ei tule täydellistä? Olen myös lievästi pakkomielteinen mitä tulee kontrolloinnin tarpeeseeni, joka tuo turvaa arjen ja säädön keskellä. Koetan mennä päivä kerrallaan ja tehdä töitä vaatimustason laskemiseksi, jotta voisin nauttia enemmän elämästä ja kehittyä ihmisenä että alallani. Oman rytmin löytäminen on vain vaikeaa, ja takapakit sitäkin kovempia.

Blogiteksteistä ei ehkä näy tarpeeksi läpi, mutta yritän arjessani ihan valtavasti. Japanin jälkeen asenteeni muita ja itseäni kohtaan on muuttunut positiivisemmaksi, hyväksyvämmäksi ja tsemppaan monella osa-alueella. Päätin jo ajat sitten haluavani olla parempi minä, onnellinen ja jatkaa elämää, mutta turhautuminen ja suru iskee, kun omista aikeista huolimatta aina ei jaksa, pysty tai kykene. En halua avata ihan kaikkia pelkoja, suruja ja traumoja julkisesti näkyviin. Itken poikaystäväni sylissä surua, kun vuosi toisensa jälkeen kamppailen asioiden kanssa, joihin olen kyllästynyt, väsynyt, enkä ole päässyt vielä yli.

Siksi mielenterveysongelmat on sairauksia, ei vain asennevikoja tai kypsymättömyyttä. Kommenttiboksi on kaikille avoin, mutta ventovieraiden nimetön "herättely" aiheuttaa ennemmin kiusaantumista ja häpeää, kuin kannustaa hyvään. :) Mukavaa viikkoa!

Friday, August 28, 2015

Koulun alku keittiön kautta käy

Viime viikonloppu meni itkiessä, ihan ilman erityistä syytä. Olen ollut jännittynyt, levoton ja ahdistunut.

Ensimmäisenä koulupäivänä jännitti ihan kuolettavasti, jatkoin opiskelua uudella pääaineella, hypäten yhden vuosiryhmän ylitse. Uusi luokka, opiskelijat, opettaja, ja mahani oli täynnä perhosia. Pääsin junaan uuden Poikaystävän saattelemana, mikä helpotti hetkeksi oloa. Heti ensimmäisenä päivänä opiskelumaailma tietysti tervehtii minua jumankauta ryhmätyöllä. Ihmeellä, kummalla, ja kärsivällisyydellä selvisin siitä läpi. Karkuunkaan ei päässyt.

Seuraavat päivät olivatkin jo vaikeampia. Olin tiistaina minä hetkenä hyvänsä lähdössä ahdistuksen vallassa, onneksi opettaja poistui aikaisin paikalta ja saatoin liukahtaa ulos. Keskiviikkona muiden mennessä lounaalle kävin tarkistamassa tilanteen ruokalassa ja vaihtoehtoinani oli: niellä punajuurikroketteja meluisassa ruokalassa, kiskoa epäonnista evässmoothietani ja odottaa luokassa tai lähteä. Lähdin. Poikaystävän käydessä postissa, oksensin päivällistäni jotta saisin lupaa kiskoa illalla mustikkapiirakkaa.

Torstaina törmäsin yhteen tuttuun opettajaan, joka vissiin toimii myös jotenkin opiskelijoiden neuvojana/tutorina/en tiedä, mutta hänelle olin joskus avautunut tilanteestani. Menin röökiseuraksi ja itkua pidätellen tiletin miten olen jo väsynyt, ahdistunut, ja tässä kuussa minulla ei ole terapiaakaan. Kesällä lääkäri totesi että nappikombokokeilu saa riittää, onneksi, sillä sen hetkinen koktaili oli "vähän parempi", ei minullekaan sen puhelinajan jälkeen varattu mitään. "Pitäisikö mulla olla jotain seuranta-aikaa?" "No soittele syksymmällä kansliaan".

Lähdin kesken koulusta, ruokahalu nolla, mutta loputtomat alkukantaiset ajatukseni pyöri ruuassa. Sitä täytyisi saada, mielellään paljon, nopeasti, ja äkkiä ulos. Uusi poikaystävä lähti viikonlopuksi metsälle, mikä antoi mahdollisuuden kiskoa puurot, kaurajädejämät ja gluteenittomat makaronit kaapista. Halusin täyttää itseni kaikella sillä tuntemallani tuskalla ja tyhjentyä kaikesta pahasta, surusta ja liasta.
Oksensin, menin kauppaan, lunastin 20 eurolla kassini täyteen ja ahmin kaksin käsin, kunnes maha räjähtämäisilläni kaivauduin sohvalle kissan viereen. Laitoin herätyskellon 30 min päähän, vaikka se jo enteili huonoa, ja kuinka ollakaan, en siitä sohvalta enää noussut oksentamaan. Juuri kun olin laihtunut. Juuri kun aloitin hyvän elämän, koulun, parisuhteen, kauniimpana ja hoikempana kuin vuosiin. Tietysti ahmisin, tietysti lihoisin ja paisuisin, hukkuisin häpeään, täyteen ja kipeään. Tyhmä tyttö.

Thursday, August 20, 2015

Nämä sanat kannan seuraavan vuoden

Viikko sitten tapahtui pari ikävää ihmiskohtausta matkani aikana, jolloin tiivistyi jälleen miten en loukkaannu hukatusta rahasta, ajasta tai energiasta, mutta toisten käytöstavoista. Olin kaupassa kädessäni 2-3 pussillista hedelmiä, ja jonotin ruuhkaisen, lämpimän marketin kassalle. Takanani oleva henkilö ei kauheesti katsonut eteenpäin, vaan lirkutteli jonkun naisen lapselle vieraaseen jonoon. Ei siinä mitään, mutta tyyppi kiilaa perääni kauppakärryillään. Ei ehkä kovaa, ei ehkä tarkoituksellisesti tahalleen, mutta tönäisee. Ja toisen kerran. Sekä kolmannen. Tässä vaiheessa alkaa mittani hiukan täyttyä, enää en vain siirry liikkeen voimasta eteenpäin, vaan jymähdän takaisin paikalleni, muistaakseni varovasti vilkaisen taaksepäin ja mutisen "excuse me". Teen tämän aika vaivihkaa, en muljauttele silmiäni, en venytä vokaaleja kuin amerikkalaisessa tositv-sarjassa.

Jos minulta kysytään, "miten meni näin omasta mielestä" - oli liikkeeni jo aika boldi. Olen elämässä tottunut myötäilemään, ottamaan kolhut vastaan, enkä kauheasti tahdo nousta toisia vastaan tai puolustautua itseni takia. Liekö sisälläni nössö, tavallinen konfliktitilanteita inhoava suomalainen vai pidänkö omanarvon tunnettani alhaalla. En halua osoitella toisia pahalla sormella ikään, sukupuoleen tai kokoon riippuen, mutta minulla on oikeus olla, olin nuori nainen tai en. Vaikken ylväästi itsestäni ajattelisi, on minusta väärin jäädä jonkun minua kolmesti kookkaamman ja ainakin kaksi kertaa vanhemman miehen tuupittavaksi. 


Sain maksettuani kamani ja kootessani hedelmäpusseja alkoi ukko läksyttämään leukojaan takanani. Sanoin ihan neutraalisti pahoitellen, etten ymmärrä kieltä ja saan vastaukseksi "No, but you have a very bad attitude". Kuulemma vien niin paljon tilaa, että kukaan muu ei pääse liikkumaan kassajonossa. Vihamielinen äänensävy ja katse sattui ja kovaa, vaikka en kahta englanninkielistä lausetta lukuunottamatta muuta ymmärtänyt. Tässä vaiheessa kaikki myyjät ja asiakkaat kolmessa kassarivissä jo tuijottavat, kun ukko jatkaa maan kielellä huutoa ja sättimistäni. Hävetti, hämmensi, en saanut kuin puheripulilla suomeksi suustani, että anteeksi-nyt-vain-mutta-tehän-siinä-rollaattorilla-minun-päälle-tulette. Tässä kohtaa kassatyöntekijä huokaili ja viittoi minua vain lähtemään ja antavan asian olla. Kokosin massiiviset 2 hedelmäpussiani ja toisten tien tukkivan massiivisen arseni, ja suunnistin kohti uloskäyntiä kyyneleiden tukkiessa silmät.

En katsonut taakseni tuijottiko koko kassaosasto, sillä itkeä vuodatin järkytyksestä jo ennen pihalle pääsyä, ulkona, matkan majoitukseen ja paikan päällä. Tunsin jälkikäteen syyllisyyttä tunteistani, mutta at the time olisin rehellisesti sanoen halunnut heittää keskaria, kirota ettei jumalauta tuon mahan takaa alle jääviä näekään, eipä ihme jos tollasella naamalla tapaidiootiksi kasvaa. Mutten sanonut. En halua olla se, joka syyllistää toisia näiden piirteistä.

"No, but you have a very bad attitude".

Olisiko sama raivo ja julkinen nöyryytys tullut jollen olisi nainen tai tyttö, "nätti" (aka käytin mekkoa ja ripsaria) tai alle 30-vuotias? Jos olisin ollut mummeli tai aikuisten viikset ja haban kasvattanut mies? Ei varmasti. Varmasti näinkin sattuu, mutta kuinka monta kertaa on tuntunut syylliseltä olla nuori nainen? Hidas, itsekäs, asennevikainen, tilaa vievä. Voin olla tuota kaikkea, mutten enää tahdo pyytää anteeksi omaa olemistani.

Onko teillä vastaavia tarinoita jaettavina? Käykö koskaan mielessä "jos en olisi ulkoisesti xx, ei minulle näin käyttäydyttäisi"?

Sunday, August 16, 2015

Pizzat irti

Mennyt useampi viikko viime kirjoituksesta, mutta ei ole ollut mitään massiivisen uutta tai erikoista. Pakkasin ja muutin, jopa pari-kolme sataa metriä, mutta jessus sekin oli raskasta. Vähintään henkisesti. Purin roiniani, juoksutin kissaa taas eläinlääkäreissä (hammassärky) ja murehdin. Unohtelin tavaroitani, stressasin ja surin, tein pari työvuoroa sisään ja kävin viikon ulkomaan reissulla. Oli ihanaa olla pienellä getawaylla Uuden rakkaan kanssa, mutta nyt pitäisi koota taas aivot miten ihmeessä aloittaisin koulut syksyltä.

Sain opiskelupaikan, mutta tuntuu että jotain on pahasti unohtunut. Vielä vuoden alussa tuntui ikuisuudelta, sekä kaivatulta sapatilta, pitää breikkiä opinnoista. Latautua, treenata, olla täysin asein ja sielun voimin kunnossa kohti koulua ja valmistumista(???!! MITÄ KAFI AIOKS SÄ JOSKUS VALMISTUA?!1) valmistellen. Heh. Olen ihan henkinen raato noita edes ajatellessa. Tänäänkin olen itkenyt ihan muuten vain väsymyksestä kaikkeen. Haluaisin pysäyttää taskukellossa ajan, koota itseni, kamani, repaleeni, ajatukseni, hoitaa juoksevat askareeni, ja miettiä uudelleen jaksaisiko Espoon Herrakansan Valtiosta taas liikkua kohti sivistystä, sosialisointia ja muita elämän velvotteita.

Ei ehkä auta tilannetta, että sairastuin taas. Olen ollut tosi kiltisti mielestäni koko vuoden; syönyt puhtaasti, aloittanut taas liikuntaa kuukausien/vuoden tauon jälkeen, jne., mutta olen tosi kova ottamaan vatsamöyryt, päänsäryt, flunssat ja muut säryt päin. Ihanasti matkallakin vikana aamuna tungin sormia kurkkuun, jotta kuvotus ja kierros lähtisi vatsanpohjastani, päätä särki kaikki tärähdykset ja valot. Nukuin aamulla torkuin seitsemästä puoleen päivään, nukuin junassa kentälle, kentällä pari tuntia kahvilan sohvalla, sekä koneessa, kunnes heräsin taas päänsärkyyn tänään. ^__^

En tiedä, mulla on tosi harvoin migreeniä ja paljon lievemmin hc-sairastelijoihin, mutta sain joskus paperit ja lääkkeet (noutamatta) tuohon vaivaan. Valonarkuus, lihaskivut, tärähdykset ja kääntymiset silti vihloo päästäni. Kellään ikinä samaa? Onko jostain apua?

Jos jostain, pizzasta. Ei kauheesti maistu ruoka joten ei pelkoa överisti ahminnasta, joten sokka irti ja tein tänään ihan itse. :-D Hyvää iltaa teille, pus. x

Wednesday, July 22, 2015

Pre-muutto pikapäivitys

Tämä kuukausi on mennyt hyvin vaihtelevasti, alussa tunsin itseni virkeäksi ja iloiseksi; kaivoin lenkkikengät eteiseen ja olen piirtänyt urakalla. Viimeisenä viikkona olen ollut taas hyvin masentunut, peloissani, buliminen ja itkuinen.

Pelkään että kaikki läheiseni jättävät minut, vedän nämä johtopäätökset joko Oikeista Syistä tai mitä naurettavimmista nyansseista. Tunnen syylisyyttä, sillä joko itse käsitän aina väärin ja loukkaannun TAI saan ihmisistä ne pahat piirteet esille, joka saa laukomaan ikävyyksiä.

Täti Terapian mukaan minut on hyvin konkreettisesti "hylätty" lapsena, sillä isä ei ollut koskaan kuvioissa vaan teki ja opiskeli mitä lystäsi satojen km päässä. Jokainen puhelinsoitto oli sätintää ja tappelua. Äiti joutui tekemään kaiken yksin ja olemaan paljon töissä, kuulemma lapsi ei voi samalla lailla rationalisoida ajatusta, sillä en nyt aikuisena koe ettenkö olisi saanut lapsena tarpeeksi huomiota ja rakkautta. Hylkäämis-pelkoja korostanee myös yksinäisyyteni, sillä en koskaan kuulunut lasten klikkeihin, ollut kenenkään paras kaveri ja ihan konkreettisesti useat kaverini lopulta jättivät seurastaan. Olen aikuisenakin saanut viestejä ettei 'kaverini' lähdekään kahville, vaan mieluummin lopettaa kaikki tekemiset kanssani - oli syyt sitten syömishäiriö, myötäilyn puute tai ettei baari-illan jälkeen herunut pimppiä. :---x Mm jeah.

Olen myös miettinyt olenko onnellinen, tulenko olemaan terve ja onnellinen, teinkö elämäni virheen erotessa ex-Poikkiksesta. Ollut tilanne oli mikä oli, ja uskon ettei tekemisiä kannata katua, sillä päätökset pitää suhteuttaa menneeseen hetkeen. Suren silti ettei asiat voineet olla meillä yhdessä kuten nyt, virheistä oppineina, kumpikin uusien kumppaneiden kanssa. Täti Terapia sanoo, että entisestä suhteesta pitäisi ajatella pahaa, jotta mennyt ei murehdittaisi liikaa. Olen vaan vähän kyllästynyt täyttämään elämääni negatiivisuudella.

Ensi viikolla edessä muutto, jota odotan kovasti. Pidän pienestä kodistani, en ole jaksanut kunnolla edes siivota, kun tilaa on tupaten täynnä. Joka neliösentiltä löytyy rättejä, rojua, johtoja ja tungsten-kuutiota. Odotan ettei kotini näytä vain uuden Rakkaan kämpiltä, vaan yhteiseltä, omalta kodilta. Viimeiset kolme asuntoani on ollut Japanin 17m^2 soppi, kliininen ja autio, lopulta tämä sälälaatikko. Saanen jotain ihan omaa ja toivottavasti turvallista.

Saturday, July 04, 2015

How you'd have a happy life if you did the things you like


Juhannuksena heitettiin uuden Rakkaan kanssa kännisläpällä-tyyliin puheita asunnon vaihtamisesta; nykyinen on mukava, mutta aivan liian ahdas kahdelle aikuiselle ja kissalle. Netistä löytyi samalta paikkakunnaltakin vähän isompia kämppiä, ja kokeiluksi mentiinkin yhteen näyttöön. Toista ei tarvinnut enää mennä katsomaan, vaan kirjoitettiin sopparit. Tämä kaikki ehkä 3 päivän sisällä. Uudessa asunnossa on neliöitä lisää, hyvät yhteydet, saunat, parvekkeet ja astianpesukoneet. Rakas on raahannut jo muuttolaatikoita asuntoon, vaikka muutto on vasta kuun lopussa.

Syksylle on yhteinen reissu Berliiniin ja pari tuurausvuoroa nyt loppuneeseen kesätyöhöni. Eilen illalla kl. 21 aikoihin kolahti myös sähköposti myönnetystä opiskelupaikasta! Oikeasti, jatkan yhä.. vielä.. samassa toimipisteessä, samaa koulutussuuntaa, vähän eri linjalla. Jouduin käymään keväällä koko hakurumban uudelleen, sillä vaihto- ja sairasteluvuodet olivat imeneet opiskeluoikeuteni. Ah, mikä vitsi. En kehtaa kuuluttaa missään huojennustani opiskelupaikasta, on se vaan noloa roikkua samassa laitoksessa vuodesta 2007 alkaen. :----D Koulutus on kuitenkin vain 4 vuotta, eikä mikään maisterin tutkinto.

Yhtä iso vitsi on ajokoulun käyntini, johon tunnit otin 2011/2012. Sairastelu, matka, joulu, sairastelu, laiskuus, lykkäys kertaa X ja en ole mennyt edes teoriakokeeseen. Eilen aamulla lähiön nukkuessa avasin teoriakirjan ja hyiii olin pihalla, mutta pakko kai lukea jos haluan säilyttää perintöoikeuteni ja säästyä ikuiselta nälvinnältä asiasta.

Päätin myös nousta perseeltäni valittamasta ja mennä aamuisin kävelylle. Jopa.. kahdesti olen sen tehnyt. En jaksa syödä unilääkettä, vaan olen sulauttanut unirytmini aamu viideltä heräilyyn. Parisuhteessa tuntuu toimivan hyvin, sillä kummallekin jää omaa aikaa ja rauhaa aamulla/illalla toisen vedellessä zetaa.

Näin myös entistä Poikkistani, suuri haikeus täytti sydämmeni, mutta oli ihana nähdä kaverimielessä. Halattiin ja juteltiin diipadaapaa vähän kankeasti, puistossa oli yllättävän kylmä hellepäiväksi, ja olin kuluttanut taas ikuisuuden kaupassa pelätessäni luomulimujen agave-siirappeja ja sokereita. Olihan se alku, kesää on vielä jäljellä puisto-picnickeihin. Ehkä saan ex-Poikkiksen uudesta tytystä itselleni uuden kaverin? Lähdin hyvällä mielin, mutta kotona tyhjensin mansikkalitran, kolme sämpylää päälisineen ja duunailemaani raakasuklaata mahalaukun kautta pönttöön.

Wednesday, June 24, 2015

I will follow you into the light

Viime viikolla oli vähän parempi olo. Tiedä sitten johtuuko lääkityksestä, ajoittaisesta auringonvalosta (nyt tietty taas sataa), planeettojen asennosta vai omasta itsepintaisuudesta. Vähän kaikesta. Innostuin pitkästä aikaa piirtämään urakalla, useamman tunnin päivässä ja joka päivä. Näen yhä painajaisia, olen surullinen ja ahdistun, mutta sitä suuremmalla syyllä iloitsen valon pilkahduksista.


Yleensä pitkä keskittyminen on mahdotonta, sillä mieleni on levoton, päädyn painimaan itseinhon kanssa ja ahminta-ajatuksia vastaan. Jos kynästä lähtee pelkkää paskaa, joka muistuttaa hukkaan heitetyistä treenivuosista, turha aloittaa suurempaa? Saan enemmän tyydytystä korvakäytävieni romplaamisesta (terveyskeskustädin ohjeita vastaan) kuin etukäteen epäonnistuneiden töiden vääntämisestä. Kuten jokainen urheilija, taiteilija tai intohimoinen harrastaja tietää - rakas laji on huonoinakin aikoina elämäntapa, ei vaihtoehto. Osaan olla ylpeä että olen suorittanut; en suorituksestani.

Piirtäessäni olen yrittänyt kuunnella podcasteja, ja Serialin loputtua mm. Biohakkerin käsikirjaa, jossa oli mielenkiintoisia puheita itsesuggestiosta, traumoista ja peloista. Täti Terapia puhuu usein, että pääkopperoni uumenissa on paljon pelkoja, joihin voisi liittyä jo-unohdetut asiat lapsuudestani. Miksi pelkään patologisesti hylätyksi tulemista tai kontrollin menettämistä? Miksi minun on vaikea ottaa vastaan hyvää, tehdä päätöksiä, sanoa 'ei' tai puolustaa itseäni? Nämä on nyt vain itse keksimiäni seikkoja. Podcastien kuuntelu on antanut vähän inspiraatiota tarttua dissaamiini rentoutustekniikoihin, ja pyysinkin fysioterapeutilta hengitysharjoituksia. Olen myös koettanut olla rakentava ja hokea mieluummin positiivisia ja onnistumaan kannustavia suggestioita, kuin vain itseni dissaamista. Ei että leijuisin pilvilinnoissani, mutta jotta voin suorittaa ja olla paras - saa keinot olla mitä vain.

Juhannuksena menin uuden Rakkaani kanssa porukoiden mökille, saunottiin ja grillattiin, katsoin Game of Thronesia, söin liikaa ja ajoin mönkijää. Tuntui tosi hyvälle näyttää omaa perhettä uudelle Rakkaalle, ja nähdä miten hyvin ihmiset sopivat toistensa seuraan. Paras juhannusvinkkini on etukäteen buukatut ale-junaliput, koska paikkaliputon lähijuna jussipyhinä on paskin idea ikinä. Tokana vinkkinä priva työskentelyhytti, etenkin jos samassa vaunussa on kiljuvia ja juoksevia natiaisia.


Lääkäri lupasi hakea lisää kuntoutustukea, jos pääsisin vaikka uudelleen opiskelemaan syksyllä. Ymmärsin että hänestäkin olisi hyvä idea saada tukea opintojen ajan. B-lausuntoni kopiossa näkyi vain kaksi diagnoosia, ilmeisesti ahdistuneisuushäiriö ei ole joko olennainen Kelalle tai taas tätä Farmaca-bingoa osuuko joku kriteeri, evvk, mwäh. Paperillani näkyi toistuva masennus keskivaikealla jaksolla ja ylläri pyllärinä vanha kamuni ahmimishäiriö. ^__^ Olen edelleen sitä mieltä ettei diagnoosit määritä ihmistä, mutta tieto lohduttaa ettei "vika ole vain minussa". Mitä mieltä te ootte? Onko diagnoosilla merkitystä? Pihdataanko vai jaellaanko niitä kuten lähipizzerian flyereitä?

Sunday, June 14, 2015

Sadetta ja kakkua

Sataa ja harmaa kantaa horisonttiin. Yleensä tällaisina Jumalan hylkääminä sääpäivinä mieleni on vähintään yhtä laskenut, ankea ja toivoton. Kun Japanissa satoi, Satoi niin vaan perhanasti. Saavikaupalla tuli niskaan, ja ilman sontsaa oli pakko jäädä sillan alle suojaan jos halusi että kengät on kävelykelpoiset myös tulevaisuudessa. Ripottelu ei ikinä haitannut mieltäni, kadut täyttyivät läpinäkyvistä sontsista jo ennen kuin pisaraakaan ehti tippua (hätävarjelu, ihmiset rakastaa sontsia - turhaan kukaan niitä ei koskaan nähnyt). Itse sateesta pidän, harmaasta en. Suomessa masennun kun energiansäästölamput ei kilpaile valollaan ulkoa tulevan harmaan loisteen kanssa.

Tänään, voin silti ihmeen virkeästi. Kömmin ulos pedistä joskus viiden aikoihin, kissan lötköttäessä pötkönä jalkopäässäni. Kiskoin naamaani kiiviä (kultaiset on niiiin hyviä) ja puuroa, kunnes ramasi tarpeeksi mennä takaisin nukkumaan pariksi tunniksi. Koetan uskoa itseeni etten söisi liikaa ruokaa, sillä eilen painoni oli noussut ja maha turvonnut, joihin voi olla syitä a) toissapäivän ahmimiset ja oksentamiset b) se aika kuusta c) olen lihonut. Valitsin vaihtoehdon c). En uskaltautunut nyt va'alle, mutta näen yhä millainen sotanorsu olen ja kateellisena mittailen vastaantulijoita silmilläni.

Annoskoot on nousseet, santsaamiset lisääntyneet, samoin himot jatkaa ja jatkaa tai oksentaa. Haluan täyttää sisällä olevan tyhjyyden ja suun kautta myös poistaa kaiken pahan olon sisältäni. Syön myös tylsyyteen, ankeuteen, olen liian masentunut usein ajattelemaan muuta kuin ruokaa. Ruuan laitto uudelle Rakkaalle ja itselleni on niitä vähiä ilon hetkiä, joita saan. Ollaan yhdessä lämpimässä, olen nähnyt vaivaa, aikaa ja tekniikkaa kokkailuun, toinen arvostaa ja kiittää, kumpikin nauttii hetkestä ja ruuasta.

Olen yrittänyt minimoida yhteydenpidot entiseen Poikkikseen päästäkseni yli kaihosta ja surusta, jotta voimme taas palata toistemme elämään ystävinä. Vaikeaa se teettää, mutta ongelma ei ole meidän vaan ihan minun ja oman pääni epävarmuudet ja itsetunnot. Olisi ollut liikaa juhlia tämän syntymäpäiviä uuden heilan seurassa, joten päädyin samana päivänä tekemään raakakakun ihan itselleni. :'-----D *tirsk*

Tuesday, June 09, 2015

Väsyn täyteiset päivät

Viimeinen viikko on ollut ennätysraskas ja masentava. Harvoin jaksan itkeä, ainoastaan huonoissa saumoissa: töissä, lääkärissä, kahvilassa ystävän kanssa. En ikinä kotona, kun haluaisin päästää kaiken pahan itsestäni irti. Menen sänkyyn päiväpeitolle, vedän viltin niskaani tai teen pesän sohvalle, kissa tulee kylkeeni tai kainalooni purisemaan. Karvoja varisee kuin neuloja kuolleesta joulukuusesta.

Lauantaina söin nälkääni, ahdistuin suurta vatsaani, ja päätin jatkaa syömistä kunnes voisin oksentaa kaiken pois. Leipää ja avokadoa, jäden jämät, jättimäisen palan rasvaista lohta. Oksettavaa. Katsoin taustalla Game of Thronesia ja nukahdin, en saanut mitään ulos. Oksensin viimeksi viikko sitten, opiskelijaruokalan gluteeniton kasvisruoka oli sellaista rasvaista höttöä, että tuntui syylliseltä kantaa mahassa jotain niin pahaa. Casual oksensin ruuan pois, illalla kerroin uudelle Rakkaalle (en tiedä mitä sanaa käyttäisin, koska en halua sekoittaa vanhojen tekstien Poikkikseen), eikä hän ollut moksiskaan. "Jos se oli pahaa".

Painoni on ihan valtavasti. Se on noussut vain 2kg, mutta en pääse millään tästä rajasta alaspäin ja joka gramma tuntuu liialta. Painan about saman verran kuin Rakas ja entinen Poikkis, kumpikin 20cm minua pidempiä. Näin serkkujani valmistujaisissa, itse sankaria säikähdin, sillä ruskettuneet sääret oli kilometripitkät ja halatessa lapaluut pistelivät blazeristä läpi. Minulla on vain jatkuva nälkä, mutta ruuat ja niihin menevä raha ahdistaa. Olen päästänyt monesta ruokapelostani irti: riisistä, banaanista, (raaka)suklaasta. Olen syönyt ties mitä kirjaamatta ylös tai laskematta kaloreita. Kaadan seesamiöljyä toisinaan iduille ja kasviksille. En varmaan osaisi enää siirtyä takaisin täys askeesiin, mutta osaisinkohan skipata muutamat ateriat tai mitata annoskoot ankaremmin?


Yritin ostaa salikorttia, mutta 22€/kk oli taas sellainen sopimussota avainkortti-, toimisto-, ja esimaksuineen, että jäipä vielä hankkimatta. En ole 1,5v liikuttanut persettäni minnekään ja kotona sydämmestä puristaa, että kotijumpat ja joogat vain odottaa. Katson parvekkeen ikkunasta ulos ja valoisa kesäinen maailma tuntuu niin kaukaiselta. Itse olen sulkeutunut, energiaton, välinpitämätön ja rapistunut ihmisraato. Koetan kanavoida positiivista ajattelua ja asennetta, sillä kilteillä sanoilla oikeasti voi vaikuttaa omaan asenteeseen ja onnistumiseen. Entä jos on liian maassa siihen?

Lääkärissä haettiin jatkoa kuntoutukseen, ehkä jonnekin mindfulness-ryhmään syksyksi. Muuten sain vain kasan lääkereseptejä mukaani. Venlaflaksiinia, uneen triptyyliä ja cocktail-kirsikkana aripiprazolia. Kysyin farmaseutilta mihis sairauteen sitä kiskotaan, ja "en tiedä" vastauksen tilalle sain vain idlausta. Neuvot oli suoraan pakkausselosteista, kiitin ja sanoin että luen itse kotona. Kirosin miten paljon vähistä rahoistani niihinkin paloi. Osa vieläpä tuttuja nappeja, jotka olin jo tarpeettomina viskannut kohti vesilintuja ja roskislaatikkoja. Mutta kun en nuku, masentaa, yhteiskunta ajaa niin alas ja loppuun ettei muuta vaihtoehtoa ole, kuin avata kätensä ja kokeilla lääkkeitä. Antaa rahaa taas sini-valkeisiin pahvilaatikkoihin ja tarroihin, joiden sisältö saattaa tai ei saata parantaa oloa.

Nyt suihkuun, sitten lisää kahvia.

Sunday, June 07, 2015

Kesätyö

En ole tehnyt koko keväänä "mitään", en siis käynyt koulussa, en liikkunut, en treenannut kunnolla piirtämistä tai jaksanut pelata. En saada aikaan roikkuvaa ajokortin hankintaan tai ylläpitää kielitaitoa. Olen aloittanut ehkä 3 kirjaa, jotka on kaikki jääneet kesken. Ihmissuhdekiemuroissa aika on hävinnyt kuin tippunut korvis lavuaariin. Jokainen viikonpäivä tuntuu mulle samalta, paitti keskiviikko, koska keskiviikkoisin läskiahdistaa eniten ja täytyy turvautua löllö teeppareihin. Mutta ei löysimpiin, liian löysistä vaatteista tulee loogisesti läskimpi olo. Terapiapäivänä paadun ja en jaksaisi puhua tai ajatella.

Pääsin vanhalle duunipaikalleni tuuraamaan pari vuoroa. Olen aika kiitollinen, sillä lopetettuani syömishäiriösaikun takia (v 2008?), en uskonut että palkkalistoille on mitään asiaa. Kannatti vain pysyä aktiivisena. Homma on perus asiakaspalvelua ja kassakoneen naputtelua, mutta tykkään paikasta, asikkaista ja työ sujuu paremmin kuin nuorempana. En pelkää yhtä lailla kuollakseni ihmisiä, pelkää liian vaikeita kysymyksiä tai ahdistu yhtä voimakkaasti tekemistäni virheistä. Joo, harjoittelupäivänä stressi särki vastaan, sössin tasaisesti kun en asioita tiedä, ja kerran olen itkenyt vessassa pahantuulisen asiakkaan takia. Mutta jos tiedän että olen paska, parasta vaan pahoitella ja move on. Olen kai viimeisen vuoden aikana kasvanut itseäni kohtaan paljon hyväksyvämmäksi, ja pahat ajatusmantrat eivät kokonaan lamaannuta ja lannista. Mutta toisten tapa kohdella, toisinaan.

Dissaan työkaverien dissausta somessa. Otan kuitenkin vapauden ruotia omia tekemisiäni, ja voisinko toimia paremmin etten törmäilisi ihmisten kanssa. Olen parina viikkona miettinyt työpaikkakemiaa ja sitä mentaalista shakkipeliä, jota uusien ihmisten kanssa täytyy käydä. Parantaisiko ilmapiiriä tai lähentäisikö työsuhdetta jos heitän työtoverille vitsin? Entä jos ei reagoi mitenkään? Sanonko että sanoin jotain, vai nolaanko itseni koska tulin juuri tahalleen ignoratuksi? Oliko Juttuni oli niin typerä, että hän säästi minua nöyryytykseltä ettei reagoinut mitenkään, ei vastaa ilkeyttään vai oli liian keskittynyt puhelimeensa?

Suurin osa kollegoista on ennestään moikkaus-tason tuttuja, ja valtaosa onkin kohteliaita ja mukavia. Sitten on pari, jotka aloittavat marinan ja ulinan jo ennen ovien aukaisemista. Enkö vaan tajua näin pokalla vedettyä vitsiä? Eka työpäiväni ja odotan pääseväni ajoissa sisään vaihtamaan vaatteet. Ensimmäinen törmäämäni kollega on ennestään tuttu, ja nuorena pelkäsin hänen vihaavan minua. Älä nyt tollasia enää aattele. Muttei nainen vieläkään hymyile, nyökkää, moikkaa, ottaa ikuisuuden avata oven ja kylmästi arvaa olenko tulossa töihin tänään. Kukaan ei toivota tervetulleeksi, vaan pari alkaa valittaa miten vähän olen valmistautunut duuniin, miten ihmeessä he tulevat selviämään kanssani jos miehitys on vajaa. Ihan kuin en olisi huoneessa kuulemassa kaikkea.

Ekalla vuorollani tehtiin sanomattakin selväksi, että minua ei aiota ottaa keskusteluihin mukaan jos töissä on hiljaista. Olen tullut nuhtelevaan sävyyn nolatuksi kun en tunnistanut jotain julkkisasiakasta, ja automaattisesti jaellut alennuksia. Oli tunnettu tai tavis, nuori tai vanha, jne. minulle on rehellisesti aivan sama. Ihan samalla kiltteydellä ja kohteliaisuudella pyryin palvelemaan kaikkia. En ole yhtä ymmälläni ja ärsyyntynyt asioista, vaan asenteista. Lisävuorot jaettiin selkäni takana, koska olen vain väliaikaistyöntekijä. Kun kysyn jotain yksinkertaista neuvoa, asia saatetaan hiljaa tehdä edessäni puolestani, ei sanoa, selittää, opettaa. Kylmästi ja kommentoimatta. Olenko niin tyhmä ettei minulle kannata toistaa? Niin ilmaa, että turha väräyttää ilmettään? En voi asiasta edes sanoa, en uskalla ja toinen ei ole tietävinään. Olisi pitänyt itse tietää, ei vaivaa ja kysellä!

Hankalaa työilmapiiriä, anyone? Miten toimia parhaiten, vaikka on "vain se uusi/väliaikainen tyyppi"?

Wednesday, June 03, 2015

Oon yhä täällä oispakaljaa.jpg

Mwäh.

Joku järkevä teksti kesken, mut olen vaan ollut poikki^n+10.

Ihmissuhdekiemurat kriiseilee päässäni, vaikka kummallakin on oma uusi rakas ja asiat on puhuttu niin että suunta pitäisi olla vain ylöspäin.

Tuntuu että itkua on patoutunut parin kanaalin verran, oon tosi täynnä negatiivisia ajatuksia itseäni kohtaan, ikävää ja surua. On vaikea päästää irti, etenkin niistä. Pelkään tosi paljon, suren tosi raskaasti. Olen paikoin tosi hyvässä paikassa elämässä, onnellinen ja toiveikas, kissatkin voi hyvin, mutta surettaa kahta kauheammin kun en jaksa nauttia tai olla edes ihmisiksi.

Haluaisin olla kesäfiilis, ottaa stressittä suunnittelemani projektit ja jutut, nauttia valoisista päivistä ja keskittyä itseni toteuttamiseen, parantamiseen, ylös pääsyyn. Opiskelut on ihan seis, mutta chances are että tekisin jotain taas syksyllä. Väsymys vain rusentelee, siirrän menoja yhtä paljon kuin sovin, sosiaaliset intressini on melko alhaiset. Yöunet jää lyhyiksi ja painajaisten täyttämiksi, työstän ihan 1:1 päivieni asioita. Saan niissä(kin) osaksi epäonnistumista, hylkäystä ja huorittelua.

En ole jaksanut kirjoittaa mitään ylös ja pois mielestäni mitään. Hyvä jos terapiaan jaksan viikottain mennä ja orientoitua puhumaan jotain. Adsfsgs. Lääkkeitä en ole syönyt ainakaan viikkoon, loppui oikean suuruiset tabut ja silleen. Olen syönyt ihan kiltisti taas, casual oksentanut ehkä joskus. Huomenna lääkäri ja katsotaan haetaanko jatkoa kuntoutukselle.

Ehkä kirjoitan tällaisia tajunnanvirtoja kun virta ei riitä nasevampiin kielikuviin ja jäsenneltyihin kappaleisiin. e_e

Friday, May 15, 2015

Sururypyt ja -läskit

Kiitos lämpimästi kaikille tsemppi-viestejä jättäneille edelliseen postaukseen. Koetan päästä takaisin tahtiin elämässä, viime kuukausi on mennyt kuin sumussa. Olen ollut välillä tosi onnellinen, samalla ikävissäni, surullinen tai löyhästi vihainen. En muista tehneeni oikein mitään erityistä, istun enimmäkseen kotona stressaamassa loputtomasta pölyn määrästä ja hääräillyt keittiössä. En enää yhtään epäile joidenkin valintaa jäädä kotivaimoiksi tai -miehiksi, sillä puuhailuun kyllä palaa aikaa. Ja energiaa, jos edistymistahti ja keskittyminen on yhtä heikentynyt. Mulle on terapiaa aamuisin juoda kahvia, katsoa Youtubea ja meikata rauhassa, ilman että olisin lähdössä minnekään. Max Prismaan.

Pärjään tällä ihan okei. Monesti väsyttää etten jaksa edellä mainittua siivousta pätkääkään, en saada aikaan mitään, en sosialisoida tai lähteä pesästäni. Haluaisin tukea kavereitani joilla menee vaikeasti, mutta muiden ihmisten myrräkät koskettaa aika vähän. Hauskaa pitäessä huomaan olevani poissaoleva, ja syyllä jos toisella jään mielelläni kotiin. Olen perunut terapiaa, tapaamisia, en soittanut takas fysioterapeutillekaan. En jaksa selittää erostani, hämärtyy liikaa syyt, syylliset ja syyttömät.

Lähiaikoina ikä on ahdistanut hirveästi, hukatut nuoruusvuodet ja alati peilissä rypistyvä, roikkuva ulkomuoto. Entiset gasellimaiset kasvonpiirteet muistuttaa lähinnä akneihoista bulldogia. Jos en vihaa kroppaani, vihaan ihoani ja naamaani. Olen aikuistunut siinä kohtia, että en jaksa suhtautua teinikapinan raivokkuudella tai tunteella joka elämän ryppykohtaan: paitsi itse ryppyihin. Silmäni vertailee toisista ensin säärien ympärykset, sitten juonteiden määrän. Kuvittelen muka olevani paljon hyväksyvämpi, kypsempi ja reilumpi maailmaa ja minuutta kohtaan. Olen päässyt yli vaiheesta etten pelkästään itkeä valita ja heitä käsiä ilmaan: "olen vain viallinen". Mutta kun olen. En tule koskaan riittämään, tästä eteenpäin tulevaisuus on vain alamäkeä. Vanhempana, rumempana, lihavempana, kaikki uramahdollisuudet tuhonneena.

Yllättäen yksin ollessa ongelmia on palvellut ruoka. Epäsäännöllinen oksentelu on lisääntynyt, nälän taju kadonnut, paino noussut ja puolen vuoden ahmimatta olon jälkeen suuntasiin taas kauppaan hakemaan ruokaa.

Tuesday, April 21, 2015

Love sucks when you got a broken heart

Nyt mee hyvin.

Olen taas feilannut aktiivisen bloggauksen, vaikka semi-ahkerasti olen luonnoksia kirjoittanutkin. Viimeinen kuukausi on ollut ihan hullua muutosta, mullistusta ja sokkia elämässäni. Mä ja Poikkis erottiin.. öö.. yli 7 vuoden jälkeen. Ihmisen, joka on kestänyt vuosikaudet kaikkea bull shittiäni; katsonut sairastelua, kasvukipuja, epäonnistuneita opintoja, odottanut vuoden ollessani poissa Suomesta. Ollut se, jonka seurassa itken ja nauran, se paras ystäväni jollaista koskaan ei ollut.

Pidän asiat aika hyvin kasassa päälle päin, mutta sisällä repii. En halua pois kotoa, en olla erossa, pelkään kaiken katoavan liian pian. Toisaalta alan hyppiä kotona seinille, jokaisessa lausutussa sanassa on liikaa muistoja. Haluan että kumpikin alkaisi voida paremmin, saisi lohtua, pääsisi asioista pian eteenpäin. Ettei sattuisi enempää. On vain kammoksuttava ajatus päästää irti tai huomata toisen siihen pyrkivän. Tunnen Poikkiksesta joka sentin ja maneerin, hän varmasti tekee samoin. Vain hänelle osaan tässä itkeä ja kiukutella.

Oli lopulta pakko kasata kamat ja ottaa kissa kainaloon. Saada etäisyyttä, jotta voidaan taas nähdä uudelleen.

En jaksa selittää nyt enempää, mutta halusin päivittää.

Love is weird
Love ain't smart
Love can fix a broken heart
Make it glow in the dark

Wednesday, March 11, 2015

Friendship Is Magic 1

 Kaikki blogia enemmän seuranneet ehkä tietää miten yksinäinen olen ollut, vaikka varsinaista tägiä en olekaan hetkeen käyttänyt. Tykkään seurasta ja juttelusta, mutta valtaosa sosiaalisista kanssakäymisistä on enemmän energiaa vieviä kuin antavia. Tarvitsen päivilleni omaa aikaa vetää henkeä, ennen vaihtoa Japanissa kaksi menoa samalle päivälle oli absurdi ajatus. Siis, että päivällä poistuisi kotoa, näkisi kaveria JA tekisi jotain illalla.

Olen usein kokenut olevani se ystävyyssuhteiden "kiinnostunut" tyyppi, joka harvoin saa yhteydenottoja, kutsuja tai kokee itsensä muistetuksi. Ei ole lapsuuden kavereita, ei bestistä, hitto sisälläni leimahtaa kateus kun sellaisista edes puhutaan. Ikiaikaiset tai parhaat ystävät on yhtä vierasta satua minulle kuin sisarukset, sillä ainoana lapsena Hannut ja Kertut tai ilkeät sisarpuolet kuului vain satukirjojen sivuille.

Olen koettanut miettiä syitä yksinäisyyteeni:
- liika epävarmuus ja huomion kiinnittäminen itseen (lue: ulkonäköön)
- jännitän kovasti suorituksiani, ja oireilen puheripulilla tai kaiken kritisoinnilla
- voimakas empatia toisille, ja kykenemättömyys olla hiljaa sosiaalisesti epäsovinnaisissa kohdissa
- pelko luottaa ihmisiin ja avautua omista Oikeista Asioista
- itsekeskeisyys ja keskittyminen menneisyyteen
- "feikki" olemus, esim. hetken supersosiaalinen, hetken vetäytyjä, hetken hullu, hetken terve
- vaikeus ottaa yhteyttä toisiin tai muotoilla järkevästi kutsuja
- toisilla ON JO parhaat ystävät, harva TARVITSEE hyvänpäivän tuttuja enempää
- epämielenkiintoisuus tai sarkastinen huumorintaju
- alati ikävä ulkonäkö (tummat silmänaluset, itkuisuus, sotkuisuus, turvotus jne)

Tykkään jutella ja jakaa omia näkemyksiäni, päässäni käy alati lujaa, ja välillä tarvitsee puida asiat ulos. Yleensä blogiin, kalenteriin, vihkoihin mutta hätätapauksessa ihmisille. Mielelläni jaan minulle tärkeää tietoa ja haluan tietää kaiken, mutta yritän havahtua etten aina a) marisisi b) puhuisi vain omista asioistani. Mikä sinällään outoa, sillä syömishäiriötä tai masennusta en uskalla ottaa yleensä esiin läheisimpien ihmistenkään kanssa. Minulla on ehkä 1-2 ystävää, jonka kanssa puhua asioista niiden oikeilla nimillä (te saatatte joskus lukea tätä, haleja vaan!).

Sosiaaliset suhteet tuntuu niin shakkipeliltä. Pitää miettiä kuinka toinen vastaanottaa sanomani, olla kiinni mikroilmeissä ja maneereissa, löytää jokin balanssi yhteydenpidon kanssa ja koettaa tehdä korjausliikkeitä omille mokille. Ettei postauksesta tule nyt kilometriä, ajattelin vähän puida entisiä ihmissuhteitani seuraavassa viestissä.

Saturday, February 21, 2015

Internet, pilasit aamuni

Argh, iski ihan hirveä aamuahdistus. Rintaa lyö niin lujaa, olen 50% valmis olemaan oman elämäni Spiderman ja juoksemaan pitkin seiniä. Toiset 50% vaan vetää kropan lukkoon ja jännitykseen, pienet sähkövirtaukset menee sormiin. Rauhottava, kahvia, omena. Koneen ääreen, kirjoittaa. Syvä hengitys. Ajattele nukkuvia kissoja. Karvaisia, pehmoisia, lämpimiä rullia.


Aamu, jona nousin aikaisin ylös, menin suihkuun, tein vähän kotitöitä ja teki mieli smoothieta aamupalaksi. Ehtisin vähän maalailua treenailla ennen ulos lähtöä. Menin tumblrin kautta jollekin taidekotisivuille ja iski valtava patouma, että en voi enää ikinä piirtää. Minua 2v nuorempi suomalaistaiteilija on niin helvetin hyvä, tasolla jonne en ikinä pääsisi. Se tuntuu aina pahimmalta, jos on nuorempi ja vielä suomalainen. Sen jälkeen iloisesti virnuileva ja spagaattia vääntävä hyvinvointi bloggaaja lässyttää toisten innostamisesta, liittäen mukaan täydellisesti valotettuja kuvia superfoodibokseistaan, jotka kotona löytyy täydellisessä rivissä täydellisessä kämpässä. Totakin mössöä pitäs olla, että olisi terve ja onnellinen?

Kateus? Raivo? Ensimmäisessä tapauksessa oli lähinnä ihailu, töistä kuten jonkun menestyksestä. Inspiraatiota, kuinka töitä katsomalla voisin innostua ja oppia paljon. Sitten oma saamattomuuteni, millainen kuilu minun ja järkevien taidetöiden teon välissä on. Toisessa tapauksessa ehkä ärsytys, miten toisella on iloa, energiaa, tervettä täydellisyyttä lähentelevä kroppa ja kuvia katsoen myös rahaa. Entinen inspiraationi on silmissäni kääntynyt teennäiseksi suosionsa kasvaessa, ja etsin vikoja kuvankäsittelystä, sätin kiukussani miksi nuorella neidolla on vanhentavat pakkelit ja Jennifer Anniston tukka. Unsubscribe.


Ettäs kehtaat Internet pilata minun täydellisen aamuni. Olen koko kuukauden ollut vain sairaana, joutunut perumaan 2 terapiaa ja vuorostaan terapeutti yhden, joten palautuvat energiani ei riitä näihin ensimmäisen maailman murheisiin.

Helmikuu alias Flunssakuu.

Minun piti kiittää lämpimästi kaikkia edelliseen viestiin kommentoineita (iso kiitos! Täytän kyllä kirjoitustoiveita!), kertoa päiväkirjamaisesti viikkoni hyvistä hetkistä, kuten aamukahvista ystävän kanssa, lahjojen postittamisesta Japaniin tai myöhästyneestä ystävänpäivästä Poikkiksen kanssa. Rauhottava ei vielä vaikuta, kahvi on alkanut jäähtyä. Varmaan laitan Youtuben päälle, meikkaan, ja onneksi lähden tapaamaan kaveria stadiin kahville. Sekä ostamaan sukkahousuja. Toivottavasti saan hyväntuulen hepulin ja löydän itseni illalla jostain Kalliosta. (´v`)b

Saturday, February 07, 2015

Leipää, syö hiukan leipää

"Mitä jos menisit metsän keskelle ja huutaisit", ehdottaa Täti Terapia. Kai sitä voi huutaa tyynyäkin vasten. Haaveilen uima-altaasta, jonka kylmyyteen hypätä ja kirkua pinnan alla.

Joka päivä sisällä silti käy taistelu, kädet hiipivät lanteiden ja ranteiden ympärille, mietin päivällä kaikkea syömääni ja kuinka haluan haluan haluan oksentaa. Viimeisen 2-3vkoa painokin on jumittanut paikallaan, ja masennun kun katson ennen vaihtoon lähtöä omistamiani farkkuja. Nekin 4 tuumaa isommat kuin pienimmät pitämäni?! Jouluun mennessä paino on tullut 1X,XXkg alas ilman päivääkään paastoa tai liikuntaa, mutta tarttisin toisen samanlaisen satsin pois, jotta istuisin päivänvalolle ja ihmisarvolle kelvollisiin vaatekokoihin.


Ahmiminen ei sinällään ole ollut iso ongelma, vaikka syön jatkuvasti liikaa. Lähinnä mitä vaan huvittaa. Vie ne sämpylät takaisin hyllyyn Sessiointi himojen iskiessä ne pari kymmentä metriä lähikauppaan tuntuu ikuisuudelta, enkä keksi Suomesta mitään, jota olisi varaa ja halua sessioida. Haluaisin oksentaa syötyäni liikaa, mutta liikuntaesteisille suunnitellussa kämpässä hukkaneliöt kaikuu turhankin kovaa. Jos pelkkä kissanhiekan potkinta herättää yöllä, herättäisi muutkin äänet - tai niiden puute - turhaa huomiota.

Käännän jonkun sarjan päälle ja teen motin viltin alle sohvalle. Muistot vanhasta kämpästä on liian tuoreessa muistissa: ne jäiset talvet, kun olen henkeni kaupalla kasannut ylihintaiselta kiskalta tai K-kaupasta jäätelöt ja einekset kotiini, iskenyt paluumatkalla hampaani häpeillen karjalanpiirakoihin. Vantaa, muovimaton ja kusen hajuinen masennuksen tyysija. (^__^)

Tuntuu yhä, että vaikka vähemmän häpeilen sairauttani, osaan kasata muureja asioille. Olen onnellinen ja etuoikeutettu saatuani kuntoutusterapian, mutta puhuminen, käsittely ja tunteiden kaivelu on vaikeaa, pääni lyö tyhjää ja haluan sohvalta vain karkuun. Yritän työskennellä siellä kovasti, ja ainoa toivo on kirjoittaa viikon mittaan ajatukset muistiin. Muut rantit pääsee keskeneräisinä luonnoksina Bloggeriin. Haluaisin välillä raivota! parantumisen paradoksista, ärsytyksestä vinku-tsemppi-ambulanssi sh-blogeihin, hyllyjä tukkivista kauppakärryistä ja jengistä joka julkisesti juoruaa työkavereistaan sos.mediassa. Siis oikeesti, silmä käteen mihin parkkeeraatte sen ruokarollaattorin kanssa!

Jos kirjoitustoiveita löytyy, ne kommenttiboksiin pliis! Ymmärrän jos blogin lukijakunta on verrannollinen selfieihin, painon numeroihin, syömättä jätettyihin pulliin ja veriseen tuskaan, mutta olen aina iloinen kuullessani teistä. <3

Monday, January 12, 2015

Pidä kivaa, pidä säki - feat hoitokuviot

Yksi klinikka, kolme sairaalaa. Olin Suomeen palattua aika pian ottanut yhteyttä Vantaan kautta Helsingin psykiatriapoliin ja pyydellyt lähetettä sh-klinikalle. Ei siinä kauheasti tullut mietittyä ja panikoitua, ei maalattua yhdestä klinikkakäynnistä elämää suurempaa pyhiinvaellusmatkaa Syömishäiriöiden Mekkaan, jota varten pitäisi etukäteen sairastua, parantua, laihtua tai tankata. Yleispsykalla ei paljoa muuta ollut tarjota kuin puhelinaikoja lääkityksen viilaukseen ja pari yhtä tyhjän kanssa käyntiä sairaanhoitajalla, joka arvuutteli olenko tosiaan masentunut. Inhoan mankumista 'yhy olenko tarpeeksi oikeasti sairas', kuten inhoan sairauksista vakuuttelua. Sairaudet hei hävettää, en halua kuvailla ja inttää niiden puolesta. Spekuloin jatkoani sh-polilla ja häpeän iskeässä itsepintaisesti hoin, että siellähän ne mun puolesta päättävät tarttenko sitä tai tätä. Ammattilaiset, you know.

Heräsin aamulla silmien ympärykset turvonneina, vedin kahvia ja ihan liikaa aamupalaa (gluteenitonta sämpyläpämpylää), haaveilin oksentamisesta kun mahaani puri, ja en ehtinyt meikata kunnolla. Sattumat piiloon, vähän ripsaria ja vahvalla kädellä poskipunaa. Ah, poskipuna, miten teet naamastani.. elävän. Vähän kinaan poikaystävän kanssa ja jökötän ratikassa, kun en vieläkään osaa fiksua reittiä Ulfåsaan. Taas yksi antiikkinen, ankea sairaalarakennus, joka sopisi paremmin kummitustarinaan tai 20-luvun pukuelokuvaan kuin potilaiden palveluun. Hämmennys 1: sihteeri ollut yhtään tuntevinaan. Hämmennys 2: Vieraat hoitajat hakevat potilaita tapaamisiin, "Puhuisin ensin kaksin kesken", äidin näköisten henkilöiden jäädessä odottamaan. Miksi jengillä on äiti mukana? Aa, niin, tämä on nykyään myös lasten yksikkö.

Lääkäri on niin mahtava, kuin on aina ollutkin. Tullessa moikataan ja ilma on enemmän huvittunut kuin ylihuolestunut. Muistaa potilashistoriani unettomista öistä ja syömistäni lääkkeistä lähtien. Kysyin tarkastiko hän, "Kyllähän mä sut muistan" – olenhan käynyt kauan jne. Murskatragediallani vaihdon aikana ei ole niin väliä, ei yhtään että ahmin itseni ylipainoiseksi. Poikaystävän kanssa yhteen muutettua olen ollut 'kuivilla', maksimissaan joskus oksentanut vatsan ollessa liian täysi. Käyn kouluilla syömässä, kun olen liian masentunut kokkaamaan itse. Vaikka olen yhä lihava ja haaveilen, näen unia bulimioinnista, en kauheasti niitä toteuta. Ajatukset kuulemma muuttuu viimeiseksi, ja niiltä en saa rauhaa. Painoni on laskenut +1X kg, mutta se on sitä 'painon normalisointia'. Lääkäri muistuttaa, että jos jotain tulee niin täällä he ovat. Muuten minua ei oteta hoitoon.

Toivotetaan kivat jatkot, ja lähden sekaisissa tunnelmissa kotiin. Jee, olen terve, bileet! En todellakaan ole terve, blogi ei meinaa mennä vielä minnekään. Buu, laihdutan itseni hengiltä kun en kelpaa! Nääh, jos ei kuitenkaan.

Kuluu 1,5-2kk(?) ja Kela lähettää lapun, että hyväksyy mut kuntoutusterapiaan. En tiedä millä maksan koko terapiakulut, mutta jotain täytyy suunnitella.

Friday, January 09, 2015

2014 rewind

Vuoden eka postaus. Josta kirjoitin suurimman osan jo yli viikko sitten, mutta ei tule yllätyksenä että oon enimmäkseen pöytälaatikko -kirjoittaja. Tulisin hulluksi ilman kaikkia vihkoja, päivyreitä, notepadia ja luonnoskirjoja jos en saisi laittaa kaikkia aivo-oksennuksia ylös. Mutta alkuvuosi on lähinnä ollut koomailua, pari viimeisintä päivää makasin orastavassa migreenissä.

Entinen opiskelukaveri on vääntänyt mageen infografian kuvituksineen viime vuodesta, täynnä iloisia oivalluksia, työssä ylentämisiä ja gradujen valmistumisia. Lukiolaistyttö pohtii uuden vuoden bileissä olevansa seuraavan vuoden armollisempi itselleen. Kateus+100^n+1. Mä, taas, oon väsynyt välittämään. Ajattelin kuitenkin koota tähän juttuja, joita katsoa takaisin päin hyvillä mielen. Ehkä vuoden 2014 kaltaista 'parasta vuotta' ei tule hetkeen, oli ajatukseni, mut sanottaneen että 'toistaiseksi paras' ja siitä edes päin? Anyway.

Vuonna 2014 Kafi..

- Ekat päivät pilvenpiirtäjässä Tokiossa, shoppaillen törkeissä uv-aleissa
- Vietti maailman parhaan 2kk loman Poikaystävän kanssa Japanissa
- Rakastui Hiroshimaan ja Japanissa matkusteluun
- Menetti väärin pysäköidyn polkupyöränsä (takavarikoitiin)
- Oppi alkeista keskustelua nipponiksi, ja pärjäsi jollain kurssilla tyydyttävästi
- Kastui pari kertaa taifuunissa ja säikkyi salamoita
- Söi kakan muotoista leivosta Etelä-Koreassa
- Koomasi 4 seinän sisällä ja ahmi yksinäisyyteen
- Silitti estotta läheis jokaista kulkukissaa
- Istui +30° helteessä ihailemassa kesän ilotulituksia
- Sääti ja ratkaisi paljon kissaongelmia
- Mursi sydämmensä palaamalla Suomeen
- Muutti Poikaystävän kanssa yhteen
- Lievitti Helsinki/Suomi inhoaan tutustumalla kiinnostaviin tyyppeihin
- Sai AMK kurssinsa suht loppuun käytyä
- ..Ja päätti ettei halua valmistua, vaan opiskella lisää
- Kävi ensimmäisissä polttareissa ja ystävän häissä
- Paikkasi TV-draama ja videopeli -aukkoaan voimakkaasti
- Päätti luopua otsatukasta
- Muuttui päivittäisestä bulimiasta/ahminta helvetistä lähes oireittomaan
- Haki lisää terapiaa, ei päässyt sh-hoitoon
- Tanssi tasa-arvoisen avioliittolain kunniaksi
- Alkoi piirtämään taas tosissaan

Tolleen listattuna, kuulostaa ihan.. hyvälle? Jännälle?