Monday, January 12, 2015

Pidä kivaa, pidä säki - feat hoitokuviot

Yksi klinikka, kolme sairaalaa. Olin Suomeen palattua aika pian ottanut yhteyttä Vantaan kautta Helsingin psykiatriapoliin ja pyydellyt lähetettä sh-klinikalle. Ei siinä kauheasti tullut mietittyä ja panikoitua, ei maalattua yhdestä klinikkakäynnistä elämää suurempaa pyhiinvaellusmatkaa Syömishäiriöiden Mekkaan, jota varten pitäisi etukäteen sairastua, parantua, laihtua tai tankata. Yleispsykalla ei paljoa muuta ollut tarjota kuin puhelinaikoja lääkityksen viilaukseen ja pari yhtä tyhjän kanssa käyntiä sairaanhoitajalla, joka arvuutteli olenko tosiaan masentunut. Inhoan mankumista 'yhy olenko tarpeeksi oikeasti sairas', kuten inhoan sairauksista vakuuttelua. Sairaudet hei hävettää, en halua kuvailla ja inttää niiden puolesta. Spekuloin jatkoani sh-polilla ja häpeän iskeässä itsepintaisesti hoin, että siellähän ne mun puolesta päättävät tarttenko sitä tai tätä. Ammattilaiset, you know.

Heräsin aamulla silmien ympärykset turvonneina, vedin kahvia ja ihan liikaa aamupalaa (gluteenitonta sämpyläpämpylää), haaveilin oksentamisesta kun mahaani puri, ja en ehtinyt meikata kunnolla. Sattumat piiloon, vähän ripsaria ja vahvalla kädellä poskipunaa. Ah, poskipuna, miten teet naamastani.. elävän. Vähän kinaan poikaystävän kanssa ja jökötän ratikassa, kun en vieläkään osaa fiksua reittiä Ulfåsaan. Taas yksi antiikkinen, ankea sairaalarakennus, joka sopisi paremmin kummitustarinaan tai 20-luvun pukuelokuvaan kuin potilaiden palveluun. Hämmennys 1: sihteeri ollut yhtään tuntevinaan. Hämmennys 2: Vieraat hoitajat hakevat potilaita tapaamisiin, "Puhuisin ensin kaksin kesken", äidin näköisten henkilöiden jäädessä odottamaan. Miksi jengillä on äiti mukana? Aa, niin, tämä on nykyään myös lasten yksikkö.

Lääkäri on niin mahtava, kuin on aina ollutkin. Tullessa moikataan ja ilma on enemmän huvittunut kuin ylihuolestunut. Muistaa potilashistoriani unettomista öistä ja syömistäni lääkkeistä lähtien. Kysyin tarkastiko hän, "Kyllähän mä sut muistan" – olenhan käynyt kauan jne. Murskatragediallani vaihdon aikana ei ole niin väliä, ei yhtään että ahmin itseni ylipainoiseksi. Poikaystävän kanssa yhteen muutettua olen ollut 'kuivilla', maksimissaan joskus oksentanut vatsan ollessa liian täysi. Käyn kouluilla syömässä, kun olen liian masentunut kokkaamaan itse. Vaikka olen yhä lihava ja haaveilen, näen unia bulimioinnista, en kauheasti niitä toteuta. Ajatukset kuulemma muuttuu viimeiseksi, ja niiltä en saa rauhaa. Painoni on laskenut +1X kg, mutta se on sitä 'painon normalisointia'. Lääkäri muistuttaa, että jos jotain tulee niin täällä he ovat. Muuten minua ei oteta hoitoon.

Toivotetaan kivat jatkot, ja lähden sekaisissa tunnelmissa kotiin. Jee, olen terve, bileet! En todellakaan ole terve, blogi ei meinaa mennä vielä minnekään. Buu, laihdutan itseni hengiltä kun en kelpaa! Nääh, jos ei kuitenkaan.

Kuluu 1,5-2kk(?) ja Kela lähettää lapun, että hyväksyy mut kuntoutusterapiaan. En tiedä millä maksan koko terapiakulut, mutta jotain täytyy suunnitella.

9 comments:

  1. Mun on aivan pakko kehua sun kirjoitustapaa - se on niin ihana. :') Tutustuin sun blogiin 2008, kun oma elämä oli sekaisin. Koen olevani tällä hetkellä pitkästä aikaa terve niin syömisteni kuin myös mielialojen suhteen, mutta siitä huolimatta en raaski poistaa blogiasi lukulistaltani. On jotenkin terapeuttista lukea tällaista syvällistä ja itseä koskettavaa tekstiä miljoonan rättiblogin rinnalla.

    Kiitos
    &
    kaikkea hyvää sinulle!
    Olet ihana <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Iih voi miten kiltisti sanottu! Anteeksi kun en vastannut aiemmin kommentteihin, vähän koomasin *o* Kai tässä itsekin parempia päiviä kohti mennään, ja toivon että voin silti jotenkin ylläpitää blogia. Kiitos että olet noin kauan jaksanut lukea ja ihanaa että voit paremmin! <3

      Delete
  2. <3

    (Käytä reittopas.fi -sivustoa niin löydät perille! Stadin slangilla ofc.)

    ReplyDelete
    Replies
    1. <3

      Käytän, sekä google mapsia, mutta sisäinen kompassini on yhtä hyvä kuin puluilla :'D

      Delete
  3. Mulla oli siellä tosi rasittava lääkäri. En ymmärrä, mitä se edes teki polilla. Taidan tietää, ketä tarkoitat tuolla mukavalla lääkärillä. Olispa mullakin ollut se.

    Voimia <3 !

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voimia takas! Olen kanssa kuullut kaikenlaisesta henkilökunnasta, en tiedä voikohan lääkäriä vaihtaa jos kemiat (tai muu..) ei kohtaa?

      Delete
  4. Mun nykyinen lääkäri ei muista mitään mun potilashistoriastani. Maailman empaattisin ja herttaisin vanha nainen, ja tullaan hyvin juttuun. Mutta sitten siitä näkee, että se on vain lukaissut mun viime käynnin muistiinpanot ennenku oon tullut sisään. Ja jos siinä välissä on ollut puhelinaika, niin niistä se ei vissiin tee mitään merkintää, koska niistä sillä ei ole koskaan mitään muistikuvaa. Turhauttaa.

    Mä olen vielä toistaiseksi YTHS:n piirissä, ja siellä ei ole onneksi tarvinnut vakuutella kenellekään hirveästi mitään. Mun edellinen lääkäri provosoi mua aina välillä tarkotuksella, ja sille en osannut väittää vastaan, koska se jo oli musta jotenkin noloa. Saati sitten, että pitäisi vakuutella jollekulle, että kyl mä nyt oon tosi sairas edelleen. En mitenkään innolla odota, että joudun taistelemaan julkisessa sairaanhoidossa asioista...

    ReplyDelete
    Replies
    1. Älä! Yksi syistä, miksi kiristän hampaitani kun monet hoitohenkilöt haluaa aloittaa "puhtaalta pöydältä" ja ei lue potilashistoriaa. Ymmärrän ajatuksen, mutta inhoan esitellä itseäni - silloin väkisinkin kerron vain hyvää. Joku hoitaja ei saanut tietokonetta toimimaan, ja jouduin vastailemaan olenko oikeasti masentunut. Lääkärillesi et viitsi sanoa että asioiden toisto turhauttaa?

      Minulla ei ole kokemusta YTHS:stä, mutta mielikuvani on että asioita hoidettaisiin hyvin. Kaupungilla ja HUS:lla omat lääkärini on yleensä olleet lopulta hyviä ja päteviä, joten toivon että sinulla asiat sujuu. Kenenkään ei pitäisi joutua todistelemaan, etenkin jos on itse hakenut apua!

      Delete
    2. Minun kokemukseni YTHS:stä on enimmäkseen positiivinen. Ihanat ja ymmärtäväiset lääkärit, joille ei tarvitse esittää mitään. Kiitos heille. ♥

      Minäkin inhoan tuota "hei mä oon oikeesti sairas, hoivatkaa mua" -vakuuttelua. Se, että ahdistaa vähän kaikki, hävettää eikä siitä haluaisi aina olla edes muistuttamassa. Mutta kun on pakko. Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että lakkaisin värittämästä tilannettani ruusunpunaiseksi ja kertoisin asiat niin kuin ne ovat. Se on vaikeaa, mutta ehkä se vielä joskus tästä. Ehkä.

      Delete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥