Saturday, February 21, 2015

Internet, pilasit aamuni

Argh, iski ihan hirveä aamuahdistus. Rintaa lyö niin lujaa, olen 50% valmis olemaan oman elämäni Spiderman ja juoksemaan pitkin seiniä. Toiset 50% vaan vetää kropan lukkoon ja jännitykseen, pienet sähkövirtaukset menee sormiin. Rauhottava, kahvia, omena. Koneen ääreen, kirjoittaa. Syvä hengitys. Ajattele nukkuvia kissoja. Karvaisia, pehmoisia, lämpimiä rullia.


Aamu, jona nousin aikaisin ylös, menin suihkuun, tein vähän kotitöitä ja teki mieli smoothieta aamupalaksi. Ehtisin vähän maalailua treenailla ennen ulos lähtöä. Menin tumblrin kautta jollekin taidekotisivuille ja iski valtava patouma, että en voi enää ikinä piirtää. Minua 2v nuorempi suomalaistaiteilija on niin helvetin hyvä, tasolla jonne en ikinä pääsisi. Se tuntuu aina pahimmalta, jos on nuorempi ja vielä suomalainen. Sen jälkeen iloisesti virnuileva ja spagaattia vääntävä hyvinvointi bloggaaja lässyttää toisten innostamisesta, liittäen mukaan täydellisesti valotettuja kuvia superfoodibokseistaan, jotka kotona löytyy täydellisessä rivissä täydellisessä kämpässä. Totakin mössöä pitäs olla, että olisi terve ja onnellinen?

Kateus? Raivo? Ensimmäisessä tapauksessa oli lähinnä ihailu, töistä kuten jonkun menestyksestä. Inspiraatiota, kuinka töitä katsomalla voisin innostua ja oppia paljon. Sitten oma saamattomuuteni, millainen kuilu minun ja järkevien taidetöiden teon välissä on. Toisessa tapauksessa ehkä ärsytys, miten toisella on iloa, energiaa, tervettä täydellisyyttä lähentelevä kroppa ja kuvia katsoen myös rahaa. Entinen inspiraationi on silmissäni kääntynyt teennäiseksi suosionsa kasvaessa, ja etsin vikoja kuvankäsittelystä, sätin kiukussani miksi nuorella neidolla on vanhentavat pakkelit ja Jennifer Anniston tukka. Unsubscribe.


Ettäs kehtaat Internet pilata minun täydellisen aamuni. Olen koko kuukauden ollut vain sairaana, joutunut perumaan 2 terapiaa ja vuorostaan terapeutti yhden, joten palautuvat energiani ei riitä näihin ensimmäisen maailman murheisiin.

Helmikuu alias Flunssakuu.

Minun piti kiittää lämpimästi kaikkia edelliseen viestiin kommentoineita (iso kiitos! Täytän kyllä kirjoitustoiveita!), kertoa päiväkirjamaisesti viikkoni hyvistä hetkistä, kuten aamukahvista ystävän kanssa, lahjojen postittamisesta Japaniin tai myöhästyneestä ystävänpäivästä Poikkiksen kanssa. Rauhottava ei vielä vaikuta, kahvi on alkanut jäähtyä. Varmaan laitan Youtuben päälle, meikkaan, ja onneksi lähden tapaamaan kaveria stadiin kahville. Sekä ostamaan sukkahousuja. Toivottavasti saan hyväntuulen hepulin ja löydän itseni illalla jostain Kalliosta. (´v`)b

Saturday, February 07, 2015

Leipää, syö hiukan leipää

"Mitä jos menisit metsän keskelle ja huutaisit", ehdottaa Täti Terapia. Kai sitä voi huutaa tyynyäkin vasten. Haaveilen uima-altaasta, jonka kylmyyteen hypätä ja kirkua pinnan alla.

Joka päivä sisällä silti käy taistelu, kädet hiipivät lanteiden ja ranteiden ympärille, mietin päivällä kaikkea syömääni ja kuinka haluan haluan haluan oksentaa. Viimeisen 2-3vkoa painokin on jumittanut paikallaan, ja masennun kun katson ennen vaihtoon lähtöä omistamiani farkkuja. Nekin 4 tuumaa isommat kuin pienimmät pitämäni?! Jouluun mennessä paino on tullut 1X,XXkg alas ilman päivääkään paastoa tai liikuntaa, mutta tarttisin toisen samanlaisen satsin pois, jotta istuisin päivänvalolle ja ihmisarvolle kelvollisiin vaatekokoihin.


Ahmiminen ei sinällään ole ollut iso ongelma, vaikka syön jatkuvasti liikaa. Lähinnä mitä vaan huvittaa. Vie ne sämpylät takaisin hyllyyn Sessiointi himojen iskiessä ne pari kymmentä metriä lähikauppaan tuntuu ikuisuudelta, enkä keksi Suomesta mitään, jota olisi varaa ja halua sessioida. Haluaisin oksentaa syötyäni liikaa, mutta liikuntaesteisille suunnitellussa kämpässä hukkaneliöt kaikuu turhankin kovaa. Jos pelkkä kissanhiekan potkinta herättää yöllä, herättäisi muutkin äänet - tai niiden puute - turhaa huomiota.

Käännän jonkun sarjan päälle ja teen motin viltin alle sohvalle. Muistot vanhasta kämpästä on liian tuoreessa muistissa: ne jäiset talvet, kun olen henkeni kaupalla kasannut ylihintaiselta kiskalta tai K-kaupasta jäätelöt ja einekset kotiini, iskenyt paluumatkalla hampaani häpeillen karjalanpiirakoihin. Vantaa, muovimaton ja kusen hajuinen masennuksen tyysija. (^__^)

Tuntuu yhä, että vaikka vähemmän häpeilen sairauttani, osaan kasata muureja asioille. Olen onnellinen ja etuoikeutettu saatuani kuntoutusterapian, mutta puhuminen, käsittely ja tunteiden kaivelu on vaikeaa, pääni lyö tyhjää ja haluan sohvalta vain karkuun. Yritän työskennellä siellä kovasti, ja ainoa toivo on kirjoittaa viikon mittaan ajatukset muistiin. Muut rantit pääsee keskeneräisinä luonnoksina Bloggeriin. Haluaisin välillä raivota! parantumisen paradoksista, ärsytyksestä vinku-tsemppi-ambulanssi sh-blogeihin, hyllyjä tukkivista kauppakärryistä ja jengistä joka julkisesti juoruaa työkavereistaan sos.mediassa. Siis oikeesti, silmä käteen mihin parkkeeraatte sen ruokarollaattorin kanssa!

Jos kirjoitustoiveita löytyy, ne kommenttiboksiin pliis! Ymmärrän jos blogin lukijakunta on verrannollinen selfieihin, painon numeroihin, syömättä jätettyihin pulliin ja veriseen tuskaan, mutta olen aina iloinen kuullessani teistä. <3