Saturday, February 07, 2015

Leipää, syö hiukan leipää

"Mitä jos menisit metsän keskelle ja huutaisit", ehdottaa Täti Terapia. Kai sitä voi huutaa tyynyäkin vasten. Haaveilen uima-altaasta, jonka kylmyyteen hypätä ja kirkua pinnan alla.

Joka päivä sisällä silti käy taistelu, kädet hiipivät lanteiden ja ranteiden ympärille, mietin päivällä kaikkea syömääni ja kuinka haluan haluan haluan oksentaa. Viimeisen 2-3vkoa painokin on jumittanut paikallaan, ja masennun kun katson ennen vaihtoon lähtöä omistamiani farkkuja. Nekin 4 tuumaa isommat kuin pienimmät pitämäni?! Jouluun mennessä paino on tullut 1X,XXkg alas ilman päivääkään paastoa tai liikuntaa, mutta tarttisin toisen samanlaisen satsin pois, jotta istuisin päivänvalolle ja ihmisarvolle kelvollisiin vaatekokoihin.


Ahmiminen ei sinällään ole ollut iso ongelma, vaikka syön jatkuvasti liikaa. Lähinnä mitä vaan huvittaa. Vie ne sämpylät takaisin hyllyyn Sessiointi himojen iskiessä ne pari kymmentä metriä lähikauppaan tuntuu ikuisuudelta, enkä keksi Suomesta mitään, jota olisi varaa ja halua sessioida. Haluaisin oksentaa syötyäni liikaa, mutta liikuntaesteisille suunnitellussa kämpässä hukkaneliöt kaikuu turhankin kovaa. Jos pelkkä kissanhiekan potkinta herättää yöllä, herättäisi muutkin äänet - tai niiden puute - turhaa huomiota.

Käännän jonkun sarjan päälle ja teen motin viltin alle sohvalle. Muistot vanhasta kämpästä on liian tuoreessa muistissa: ne jäiset talvet, kun olen henkeni kaupalla kasannut ylihintaiselta kiskalta tai K-kaupasta jäätelöt ja einekset kotiini, iskenyt paluumatkalla hampaani häpeillen karjalanpiirakoihin. Vantaa, muovimaton ja kusen hajuinen masennuksen tyysija. (^__^)

Tuntuu yhä, että vaikka vähemmän häpeilen sairauttani, osaan kasata muureja asioille. Olen onnellinen ja etuoikeutettu saatuani kuntoutusterapian, mutta puhuminen, käsittely ja tunteiden kaivelu on vaikeaa, pääni lyö tyhjää ja haluan sohvalta vain karkuun. Yritän työskennellä siellä kovasti, ja ainoa toivo on kirjoittaa viikon mittaan ajatukset muistiin. Muut rantit pääsee keskeneräisinä luonnoksina Bloggeriin. Haluaisin välillä raivota! parantumisen paradoksista, ärsytyksestä vinku-tsemppi-ambulanssi sh-blogeihin, hyllyjä tukkivista kauppakärryistä ja jengistä joka julkisesti juoruaa työkavereistaan sos.mediassa. Siis oikeesti, silmä käteen mihin parkkeeraatte sen ruokarollaattorin kanssa!

Jos kirjoitustoiveita löytyy, ne kommenttiboksiin pliis! Ymmärrän jos blogin lukijakunta on verrannollinen selfieihin, painon numeroihin, syömättä jätettyihin pulliin ja veriseen tuskaan, mutta olen aina iloinen kuullessani teistä. <3

15 comments:

  1. suosittelen tän kirjan lukemista: https://www.drmcdougall.com/health/shopping/books/starch-solution/
    Mä oon ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen pystynyt syömään melkein kokonaan niinkun normaalit ihmiset. Jotain 4kk jo.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Okei! Olen kuullut vain kirjan nimen, pistän muistiin.

      Delete
  2. Minä täällä moi.

    "Mitä jos menisit metsän keskelle ja huutaisit", tai entä jos kokeilisit talloa sitä vihkosta...

    ReplyDelete
  3. Hei Kafi,
    ei päivänvaloon astumiseen vaadita tiettyä painoa. Ja kyllä munki tuumakoko on kasvanut aika monta monituista numeroa ylöspäin anoreksia-ajoista, vaikken sairaimmillakaan todellakaan maailman minein ollut. Silti uskon, että minun on mahdollista oppia hyväksymään tämä elävä ja alati muuttuva keho! Toivottavasti joskus sinullakin herää toivo siitä :) Sulla on lupa olla sinä. Tänä vuonna eri kuin viime vuonna tai viisi vuotta sitten. Ja lupa olla eri taas ensi vuonna.

    En ole tainnut juuri tänne kommentoida, mutta olen lukenut blogiasi melko pitkään. Olen aina pitänyt rehellisestä tyylistäsi kirjoittaa! Tämä olkoon sinun kanavasi kertoa paskimmatkin (ja toivottavasti myös parhaimmat) ajatukset ja toivon, että kirjoitat vapaasti siitä mikä on mielloinkin mielen päällä.

    Kliseinen toivotus, mutta vilpittömästi toivon sulle voimia ja valoa!

    Mene metsään huutamaan, se voi joskus jopa toimia. (itsekin joskus harastan ;))

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos oikein paljon lämpimästä kommentistasi. <3 Helposti blogiin tulee vain ne negatiiviset jutut, yritän löytää energiaa päivittää useammin, mutta teksteihin helposti menee useampi päivä.

      Minulle hyväksymistä kehoon hankaloittaa alati jojoileva paino.. anoreksia, bulimia, ahmimista, bulimia. En koskaan päättänyt nostavani painoa ja parantua, sairastuin vain toiseen tautiin ja onnistuin tuplaamaan elopainonikin. Miten sulla paranemisprosessi lähti? Hyväksymisen sanoissa olet silti oikeasti, joka vuosi on pakostakin erilainen. Ehkä aikuistuminen on vähän helpottanut tuota? Lupa olla sinä kuulostaa nätisti sanotulta. :) Hyviä jatkoja sinnekin!

      Delete
  4. <3

    Kerro ajatuksiasi tästä maailmasta. Asioista, jotka ei välttämättä suoraan liity itseen. Ihmisistä, kulttuurista, yhteiskunnasta, taiteesta, luonnosta, u name it.

    ReplyDelete
  5. Metsään huutaminen voi toisinaan hyvinkin toimia. Samoin metsässä laulaminen, ääneen puhuminen... kun kukaan ei näe eikä kuule, vain metsä ja sen humina. (Täytyy tosin mennä Nuuksiota vähän kauemmas.)

    Tyynyyn tai veden alla huutaminen on tukahdutettua huutamista. Ja siitä saa vain aivastuskohtauksen tai vettä väärään kurkkuun ;) Kaikkea hyvää sinulle, Kafi!

    P.S. Yllä olevan anonyymin postausideat ovat hyviä. Samoin olisi kiva nähdä uusia piirustuksiasi.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Anonymous ja nimetön, kiitos! Katon jos söherryksiäkin pääsisi tänne. Mietin kiinnostaako mun yhteiskunnalliset mielipiteet niinkään, avauduin marraskuussa mielipiteestäni avioliittolakiin, mutta kukaan uskaltautunut kommentoimaan x)

      Delete
  6. Heippa!

    Kuules, näin sinut taannoin educa-messuilla piirtelemässä ja jos sinusta ottaisi vielä "toisen samanlaisen satsin pois" näyttäisit sairaalta. Et kai sitä halua? Eikö olisi aika luopua sh:stä. Nyt näytit terveeltä ja hyvältä. En käytä nyt tahalleen sanoja kuten normaali, hoikka tai laiha, koska meillä kaikille on omat määreemme noille käsitteille ja mikä toiselle on hoikka, on se toiselle laiha ja kolmannelle lihava.

    Itse en enää jaksa välittää mohkuroista ja makkaroista ja "ylimääräisestä" siellä sun täällä kropassa. Olen normaalipainoinen ja terve!!! Sitä arvostan ja vaalin. Nykyään jopa flunssa ärsyttää niin helvetisti, koska silloin ei tunne itseään energiseksi. Mitä enemmän vuosia tulee (30+) osaan arvostaa terveyttäni. Sitä ei sh-maailmassa ole tippaakaan.

    Toivon, että osaat alkaa arvostaa itseäsi tuollaisena ja pitämään kehostasi hyvää huolta ilman sh:tä. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. En ole mielestäni siinä painossa ollut sairaan näköinen, enkä enää oikein tiedä miltä haluaisin näyttää.. Hoikalle? Terveelle? Sille että asiat on yhä vinossa? Olen just ja just normaalipainoinen, terveydenkin puolesta saisi paino tulla alaspäin..

      Ihania ja fiksuja sanoja sun kommentissa, olen iloinen että oot 'herännyt' siihen, mikä sinulle on tärkeintä. Haluaisin myös arvostaa terveyttäni (kuten myös ollut flunssassa ja sekös risoo), katson tuota asennetta ylöspäin. :) Toivon että ajatukset kääntyisi enemmän haluun saada kropasta vahva, jaksava ja terve, kuin sulloa sitä muottiin. Kaikkea hyvää sinne ja kiitos!

      Delete
  7. Itse kaikki mahdolliset sh läpi kahlaten reilun 10 vuoden aikana (ortoreksiasta anoreksiaan ja sitten tuli ahmiminen ja viimisenä bulimia) vituttaa eniten selkään taputtelu että nyt olet terveen näkönen, terveessä painossa kun takana on 20 ja risat kg ahmimalla kertynyttä massaa ympärillä ja päivät menee sessioidessa. Bulimia/ahminta vuodet on ollu hirveimpiä sh aikanani. Jatkuva ahdistus, unettomuus(oli tosin ana aikoina myös) ja flunssa. En todellakaan usko että tuo läskimassa on mua terveemmäksi tehnyt, ei fyysisesti saati henkisesti, ahdistuneemmaksi kylläkin. Ja kehonkuvani on nykypäivänä ihan suht terve kun mittarissa kilahtaa 30 vuotta juuri. Tuo on kyllä totta että ikä auttaa ja uskon että tästä vielä kun vuosia tulee lisää niin terveys alkaa painaa enempi ja enempi. Tai sitten sitä yrjöö vielä tekaritkin suussa mitkä tätä menoa jatkuessa tulee suuhun varmaan kohta :O

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voisin niin itkien allekirjoittaa kaiken mitä olet tuossa sanonut.. Vihaan selitellä noita vaiheita toisille, vihaan sitä 'terveen näköinen taputtelua', sekä olankohauttelua sille jos ahmii. Kuhan ei ihan kauheasti oksenna, mitä väliä. En pystyisi ikinä myöntää uskottavasti kellekään paljonko bulimia on tuhonnut elämääni ja tuonut kiloja. Nyt alkaa kolmen kympin lähestyessä tosiaan kyllästyttää, ja samalla pelottaa ettei kroppa kaikkea kauan kestä. Toivottavasti lähdetään menee hyvään suuntaan, olet ihana kun jaoit kommentin <3

      Delete
  8. Musta olisi ihana lukea sun ja miekkosesi tarina. Miten tapasitte, mihin rakastuit hänessä jne. Ymmärrän kyllä jos on liian henkilökohtainen aihe. <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voin tehdä sen! Ei ole niin jännittävä ja ihmeellinen stoori, olen mielestäni jotain tuonne seurustelu-tägin alle kirjoittanutkin. :) Kiitos kommentista, terkkuja Tähtisilmälle!

      Delete
  9. Kiitos blogistasi. Voin samaistua tosi moniin juttuihin, tuntuu pahalta että niinki moniin. Mulla ei oo syömishäiriötaustaa, mutta masennusta ollu paljonki. En tiiä yrittääkö kaikki kauheesti kaikenlaisia parannuskeinoja sulle syöttää. Mutta ajattelin nyt kuitenkin jotain ehkä apukeinoja koittaa antaa. En tiedä kiinnostaako sua yhtään tai ootko jo kokeillu. Mutta jotain kokemuksellisia hoitomuotoja, kokemukset on kuitenki sellasia ehkä muuttavia asioita elämässä. Ite suosittelisin tanssiterapiaa tai esim. musiikkiterapiaa. Onhan noita tai sitten ihan vaan jotku kehon kanssa työskentelyn menetelmät. Ne on mua ainaki itteeni auttanu tosi paljon oman kehon kanssa olemisessa ja sen hahmottamisessa ja tuntemisessa. Halaus ja paljon voimia!

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥