Wednesday, March 11, 2015

Friendship Is Magic 1

 Kaikki blogia enemmän seuranneet ehkä tietää miten yksinäinen olen ollut, vaikka varsinaista tägiä en olekaan hetkeen käyttänyt. Tykkään seurasta ja juttelusta, mutta valtaosa sosiaalisista kanssakäymisistä on enemmän energiaa vieviä kuin antavia. Tarvitsen päivilleni omaa aikaa vetää henkeä, ennen vaihtoa Japanissa kaksi menoa samalle päivälle oli absurdi ajatus. Siis, että päivällä poistuisi kotoa, näkisi kaveria JA tekisi jotain illalla.

Olen usein kokenut olevani se ystävyyssuhteiden "kiinnostunut" tyyppi, joka harvoin saa yhteydenottoja, kutsuja tai kokee itsensä muistetuksi. Ei ole lapsuuden kavereita, ei bestistä, hitto sisälläni leimahtaa kateus kun sellaisista edes puhutaan. Ikiaikaiset tai parhaat ystävät on yhtä vierasta satua minulle kuin sisarukset, sillä ainoana lapsena Hannut ja Kertut tai ilkeät sisarpuolet kuului vain satukirjojen sivuille.

Olen koettanut miettiä syitä yksinäisyyteeni:
- liika epävarmuus ja huomion kiinnittäminen itseen (lue: ulkonäköön)
- jännitän kovasti suorituksiani, ja oireilen puheripulilla tai kaiken kritisoinnilla
- voimakas empatia toisille, ja kykenemättömyys olla hiljaa sosiaalisesti epäsovinnaisissa kohdissa
- pelko luottaa ihmisiin ja avautua omista Oikeista Asioista
- itsekeskeisyys ja keskittyminen menneisyyteen
- "feikki" olemus, esim. hetken supersosiaalinen, hetken vetäytyjä, hetken hullu, hetken terve
- vaikeus ottaa yhteyttä toisiin tai muotoilla järkevästi kutsuja
- toisilla ON JO parhaat ystävät, harva TARVITSEE hyvänpäivän tuttuja enempää
- epämielenkiintoisuus tai sarkastinen huumorintaju
- alati ikävä ulkonäkö (tummat silmänaluset, itkuisuus, sotkuisuus, turvotus jne)

Tykkään jutella ja jakaa omia näkemyksiäni, päässäni käy alati lujaa, ja välillä tarvitsee puida asiat ulos. Yleensä blogiin, kalenteriin, vihkoihin mutta hätätapauksessa ihmisille. Mielelläni jaan minulle tärkeää tietoa ja haluan tietää kaiken, mutta yritän havahtua etten aina a) marisisi b) puhuisi vain omista asioistani. Mikä sinällään outoa, sillä syömishäiriötä tai masennusta en uskalla ottaa yleensä esiin läheisimpien ihmistenkään kanssa. Minulla on ehkä 1-2 ystävää, jonka kanssa puhua asioista niiden oikeilla nimillä (te saatatte joskus lukea tätä, haleja vaan!).

Sosiaaliset suhteet tuntuu niin shakkipeliltä. Pitää miettiä kuinka toinen vastaanottaa sanomani, olla kiinni mikroilmeissä ja maneereissa, löytää jokin balanssi yhteydenpidon kanssa ja koettaa tehdä korjausliikkeitä omille mokille. Ettei postauksesta tule nyt kilometriä, ajattelin vähän puida entisiä ihmissuhteitani seuraavassa viestissä.