Wednesday, June 24, 2015

I will follow you into the light

Viime viikolla oli vähän parempi olo. Tiedä sitten johtuuko lääkityksestä, ajoittaisesta auringonvalosta (nyt tietty taas sataa), planeettojen asennosta vai omasta itsepintaisuudesta. Vähän kaikesta. Innostuin pitkästä aikaa piirtämään urakalla, useamman tunnin päivässä ja joka päivä. Näen yhä painajaisia, olen surullinen ja ahdistun, mutta sitä suuremmalla syyllä iloitsen valon pilkahduksista.


Yleensä pitkä keskittyminen on mahdotonta, sillä mieleni on levoton, päädyn painimaan itseinhon kanssa ja ahminta-ajatuksia vastaan. Jos kynästä lähtee pelkkää paskaa, joka muistuttaa hukkaan heitetyistä treenivuosista, turha aloittaa suurempaa? Saan enemmän tyydytystä korvakäytävieni romplaamisesta (terveyskeskustädin ohjeita vastaan) kuin etukäteen epäonnistuneiden töiden vääntämisestä. Kuten jokainen urheilija, taiteilija tai intohimoinen harrastaja tietää - rakas laji on huonoinakin aikoina elämäntapa, ei vaihtoehto. Osaan olla ylpeä että olen suorittanut; en suorituksestani.

Piirtäessäni olen yrittänyt kuunnella podcasteja, ja Serialin loputtua mm. Biohakkerin käsikirjaa, jossa oli mielenkiintoisia puheita itsesuggestiosta, traumoista ja peloista. Täti Terapia puhuu usein, että pääkopperoni uumenissa on paljon pelkoja, joihin voisi liittyä jo-unohdetut asiat lapsuudestani. Miksi pelkään patologisesti hylätyksi tulemista tai kontrollin menettämistä? Miksi minun on vaikea ottaa vastaan hyvää, tehdä päätöksiä, sanoa 'ei' tai puolustaa itseäni? Nämä on nyt vain itse keksimiäni seikkoja. Podcastien kuuntelu on antanut vähän inspiraatiota tarttua dissaamiini rentoutustekniikoihin, ja pyysinkin fysioterapeutilta hengitysharjoituksia. Olen myös koettanut olla rakentava ja hokea mieluummin positiivisia ja onnistumaan kannustavia suggestioita, kuin vain itseni dissaamista. Ei että leijuisin pilvilinnoissani, mutta jotta voin suorittaa ja olla paras - saa keinot olla mitä vain.

Juhannuksena menin uuden Rakkaani kanssa porukoiden mökille, saunottiin ja grillattiin, katsoin Game of Thronesia, söin liikaa ja ajoin mönkijää. Tuntui tosi hyvälle näyttää omaa perhettä uudelle Rakkaalle, ja nähdä miten hyvin ihmiset sopivat toistensa seuraan. Paras juhannusvinkkini on etukäteen buukatut ale-junaliput, koska paikkaliputon lähijuna jussipyhinä on paskin idea ikinä. Tokana vinkkinä priva työskentelyhytti, etenkin jos samassa vaunussa on kiljuvia ja juoksevia natiaisia.


Lääkäri lupasi hakea lisää kuntoutustukea, jos pääsisin vaikka uudelleen opiskelemaan syksyllä. Ymmärsin että hänestäkin olisi hyvä idea saada tukea opintojen ajan. B-lausuntoni kopiossa näkyi vain kaksi diagnoosia, ilmeisesti ahdistuneisuushäiriö ei ole joko olennainen Kelalle tai taas tätä Farmaca-bingoa osuuko joku kriteeri, evvk, mwäh. Paperillani näkyi toistuva masennus keskivaikealla jaksolla ja ylläri pyllärinä vanha kamuni ahmimishäiriö. ^__^ Olen edelleen sitä mieltä ettei diagnoosit määritä ihmistä, mutta tieto lohduttaa ettei "vika ole vain minussa". Mitä mieltä te ootte? Onko diagnoosilla merkitystä? Pihdataanko vai jaellaanko niitä kuten lähipizzerian flyereitä?

Sunday, June 14, 2015

Sadetta ja kakkua

Sataa ja harmaa kantaa horisonttiin. Yleensä tällaisina Jumalan hylkääminä sääpäivinä mieleni on vähintään yhtä laskenut, ankea ja toivoton. Kun Japanissa satoi, Satoi niin vaan perhanasti. Saavikaupalla tuli niskaan, ja ilman sontsaa oli pakko jäädä sillan alle suojaan jos halusi että kengät on kävelykelpoiset myös tulevaisuudessa. Ripottelu ei ikinä haitannut mieltäni, kadut täyttyivät läpinäkyvistä sontsista jo ennen kuin pisaraakaan ehti tippua (hätävarjelu, ihmiset rakastaa sontsia - turhaan kukaan niitä ei koskaan nähnyt). Itse sateesta pidän, harmaasta en. Suomessa masennun kun energiansäästölamput ei kilpaile valollaan ulkoa tulevan harmaan loisteen kanssa.

Tänään, voin silti ihmeen virkeästi. Kömmin ulos pedistä joskus viiden aikoihin, kissan lötköttäessä pötkönä jalkopäässäni. Kiskoin naamaani kiiviä (kultaiset on niiiin hyviä) ja puuroa, kunnes ramasi tarpeeksi mennä takaisin nukkumaan pariksi tunniksi. Koetan uskoa itseeni etten söisi liikaa ruokaa, sillä eilen painoni oli noussut ja maha turvonnut, joihin voi olla syitä a) toissapäivän ahmimiset ja oksentamiset b) se aika kuusta c) olen lihonut. Valitsin vaihtoehdon c). En uskaltautunut nyt va'alle, mutta näen yhä millainen sotanorsu olen ja kateellisena mittailen vastaantulijoita silmilläni.

Annoskoot on nousseet, santsaamiset lisääntyneet, samoin himot jatkaa ja jatkaa tai oksentaa. Haluan täyttää sisällä olevan tyhjyyden ja suun kautta myös poistaa kaiken pahan olon sisältäni. Syön myös tylsyyteen, ankeuteen, olen liian masentunut usein ajattelemaan muuta kuin ruokaa. Ruuan laitto uudelle Rakkaalle ja itselleni on niitä vähiä ilon hetkiä, joita saan. Ollaan yhdessä lämpimässä, olen nähnyt vaivaa, aikaa ja tekniikkaa kokkailuun, toinen arvostaa ja kiittää, kumpikin nauttii hetkestä ja ruuasta.

Olen yrittänyt minimoida yhteydenpidot entiseen Poikkikseen päästäkseni yli kaihosta ja surusta, jotta voimme taas palata toistemme elämään ystävinä. Vaikeaa se teettää, mutta ongelma ei ole meidän vaan ihan minun ja oman pääni epävarmuudet ja itsetunnot. Olisi ollut liikaa juhlia tämän syntymäpäiviä uuden heilan seurassa, joten päädyin samana päivänä tekemään raakakakun ihan itselleni. :'-----D *tirsk*

Tuesday, June 09, 2015

Väsyn täyteiset päivät

Viimeinen viikko on ollut ennätysraskas ja masentava. Harvoin jaksan itkeä, ainoastaan huonoissa saumoissa: töissä, lääkärissä, kahvilassa ystävän kanssa. En ikinä kotona, kun haluaisin päästää kaiken pahan itsestäni irti. Menen sänkyyn päiväpeitolle, vedän viltin niskaani tai teen pesän sohvalle, kissa tulee kylkeeni tai kainalooni purisemaan. Karvoja varisee kuin neuloja kuolleesta joulukuusesta.

Lauantaina söin nälkääni, ahdistuin suurta vatsaani, ja päätin jatkaa syömistä kunnes voisin oksentaa kaiken pois. Leipää ja avokadoa, jäden jämät, jättimäisen palan rasvaista lohta. Oksettavaa. Katsoin taustalla Game of Thronesia ja nukahdin, en saanut mitään ulos. Oksensin viimeksi viikko sitten, opiskelijaruokalan gluteeniton kasvisruoka oli sellaista rasvaista höttöä, että tuntui syylliseltä kantaa mahassa jotain niin pahaa. Casual oksensin ruuan pois, illalla kerroin uudelle Rakkaalle (en tiedä mitä sanaa käyttäisin, koska en halua sekoittaa vanhojen tekstien Poikkikseen), eikä hän ollut moksiskaan. "Jos se oli pahaa".

Painoni on ihan valtavasti. Se on noussut vain 2kg, mutta en pääse millään tästä rajasta alaspäin ja joka gramma tuntuu liialta. Painan about saman verran kuin Rakas ja entinen Poikkis, kumpikin 20cm minua pidempiä. Näin serkkujani valmistujaisissa, itse sankaria säikähdin, sillä ruskettuneet sääret oli kilometripitkät ja halatessa lapaluut pistelivät blazeristä läpi. Minulla on vain jatkuva nälkä, mutta ruuat ja niihin menevä raha ahdistaa. Olen päästänyt monesta ruokapelostani irti: riisistä, banaanista, (raaka)suklaasta. Olen syönyt ties mitä kirjaamatta ylös tai laskematta kaloreita. Kaadan seesamiöljyä toisinaan iduille ja kasviksille. En varmaan osaisi enää siirtyä takaisin täys askeesiin, mutta osaisinkohan skipata muutamat ateriat tai mitata annoskoot ankaremmin?


Yritin ostaa salikorttia, mutta 22€/kk oli taas sellainen sopimussota avainkortti-, toimisto-, ja esimaksuineen, että jäipä vielä hankkimatta. En ole 1,5v liikuttanut persettäni minnekään ja kotona sydämmestä puristaa, että kotijumpat ja joogat vain odottaa. Katson parvekkeen ikkunasta ulos ja valoisa kesäinen maailma tuntuu niin kaukaiselta. Itse olen sulkeutunut, energiaton, välinpitämätön ja rapistunut ihmisraato. Koetan kanavoida positiivista ajattelua ja asennetta, sillä kilteillä sanoilla oikeasti voi vaikuttaa omaan asenteeseen ja onnistumiseen. Entä jos on liian maassa siihen?

Lääkärissä haettiin jatkoa kuntoutukseen, ehkä jonnekin mindfulness-ryhmään syksyksi. Muuten sain vain kasan lääkereseptejä mukaani. Venlaflaksiinia, uneen triptyyliä ja cocktail-kirsikkana aripiprazolia. Kysyin farmaseutilta mihis sairauteen sitä kiskotaan, ja "en tiedä" vastauksen tilalle sain vain idlausta. Neuvot oli suoraan pakkausselosteista, kiitin ja sanoin että luen itse kotona. Kirosin miten paljon vähistä rahoistani niihinkin paloi. Osa vieläpä tuttuja nappeja, jotka olin jo tarpeettomina viskannut kohti vesilintuja ja roskislaatikkoja. Mutta kun en nuku, masentaa, yhteiskunta ajaa niin alas ja loppuun ettei muuta vaihtoehtoa ole, kuin avata kätensä ja kokeilla lääkkeitä. Antaa rahaa taas sini-valkeisiin pahvilaatikkoihin ja tarroihin, joiden sisältö saattaa tai ei saata parantaa oloa.

Nyt suihkuun, sitten lisää kahvia.

Sunday, June 07, 2015

Kesätyö

En ole tehnyt koko keväänä "mitään", en siis käynyt koulussa, en liikkunut, en treenannut kunnolla piirtämistä tai jaksanut pelata. En saada aikaan roikkuvaa ajokortin hankintaan tai ylläpitää kielitaitoa. Olen aloittanut ehkä 3 kirjaa, jotka on kaikki jääneet kesken. Ihmissuhdekiemuroissa aika on hävinnyt kuin tippunut korvis lavuaariin. Jokainen viikonpäivä tuntuu mulle samalta, paitti keskiviikko, koska keskiviikkoisin läskiahdistaa eniten ja täytyy turvautua löllö teeppareihin. Mutta ei löysimpiin, liian löysistä vaatteista tulee loogisesti läskimpi olo. Terapiapäivänä paadun ja en jaksaisi puhua tai ajatella.

Pääsin vanhalle duunipaikalleni tuuraamaan pari vuoroa. Olen aika kiitollinen, sillä lopetettuani syömishäiriösaikun takia (v 2008?), en uskonut että palkkalistoille on mitään asiaa. Kannatti vain pysyä aktiivisena. Homma on perus asiakaspalvelua ja kassakoneen naputtelua, mutta tykkään paikasta, asikkaista ja työ sujuu paremmin kuin nuorempana. En pelkää yhtä lailla kuollakseni ihmisiä, pelkää liian vaikeita kysymyksiä tai ahdistu yhtä voimakkaasti tekemistäni virheistä. Joo, harjoittelupäivänä stressi särki vastaan, sössin tasaisesti kun en asioita tiedä, ja kerran olen itkenyt vessassa pahantuulisen asiakkaan takia. Mutta jos tiedän että olen paska, parasta vaan pahoitella ja move on. Olen kai viimeisen vuoden aikana kasvanut itseäni kohtaan paljon hyväksyvämmäksi, ja pahat ajatusmantrat eivät kokonaan lamaannuta ja lannista. Mutta toisten tapa kohdella, toisinaan.

Dissaan työkaverien dissausta somessa. Otan kuitenkin vapauden ruotia omia tekemisiäni, ja voisinko toimia paremmin etten törmäilisi ihmisten kanssa. Olen parina viikkona miettinyt työpaikkakemiaa ja sitä mentaalista shakkipeliä, jota uusien ihmisten kanssa täytyy käydä. Parantaisiko ilmapiiriä tai lähentäisikö työsuhdetta jos heitän työtoverille vitsin? Entä jos ei reagoi mitenkään? Sanonko että sanoin jotain, vai nolaanko itseni koska tulin juuri tahalleen ignoratuksi? Oliko Juttuni oli niin typerä, että hän säästi minua nöyryytykseltä ettei reagoinut mitenkään, ei vastaa ilkeyttään vai oli liian keskittynyt puhelimeensa?

Suurin osa kollegoista on ennestään moikkaus-tason tuttuja, ja valtaosa onkin kohteliaita ja mukavia. Sitten on pari, jotka aloittavat marinan ja ulinan jo ennen ovien aukaisemista. Enkö vaan tajua näin pokalla vedettyä vitsiä? Eka työpäiväni ja odotan pääseväni ajoissa sisään vaihtamaan vaatteet. Ensimmäinen törmäämäni kollega on ennestään tuttu, ja nuorena pelkäsin hänen vihaavan minua. Älä nyt tollasia enää aattele. Muttei nainen vieläkään hymyile, nyökkää, moikkaa, ottaa ikuisuuden avata oven ja kylmästi arvaa olenko tulossa töihin tänään. Kukaan ei toivota tervetulleeksi, vaan pari alkaa valittaa miten vähän olen valmistautunut duuniin, miten ihmeessä he tulevat selviämään kanssani jos miehitys on vajaa. Ihan kuin en olisi huoneessa kuulemassa kaikkea.

Ekalla vuorollani tehtiin sanomattakin selväksi, että minua ei aiota ottaa keskusteluihin mukaan jos töissä on hiljaista. Olen tullut nuhtelevaan sävyyn nolatuksi kun en tunnistanut jotain julkkisasiakasta, ja automaattisesti jaellut alennuksia. Oli tunnettu tai tavis, nuori tai vanha, jne. minulle on rehellisesti aivan sama. Ihan samalla kiltteydellä ja kohteliaisuudella pyryin palvelemaan kaikkia. En ole yhtä ymmälläni ja ärsyyntynyt asioista, vaan asenteista. Lisävuorot jaettiin selkäni takana, koska olen vain väliaikaistyöntekijä. Kun kysyn jotain yksinkertaista neuvoa, asia saatetaan hiljaa tehdä edessäni puolestani, ei sanoa, selittää, opettaa. Kylmästi ja kommentoimatta. Olenko niin tyhmä ettei minulle kannata toistaa? Niin ilmaa, että turha väräyttää ilmettään? En voi asiasta edes sanoa, en uskalla ja toinen ei ole tietävinään. Olisi pitänyt itse tietää, ei vaivaa ja kysellä!

Hankalaa työilmapiiriä, anyone? Miten toimia parhaiten, vaikka on "vain se uusi/väliaikainen tyyppi"?

Wednesday, June 03, 2015

Oon yhä täällä oispakaljaa.jpg

Mwäh.

Joku järkevä teksti kesken, mut olen vaan ollut poikki^n+10.

Ihmissuhdekiemurat kriiseilee päässäni, vaikka kummallakin on oma uusi rakas ja asiat on puhuttu niin että suunta pitäisi olla vain ylöspäin.

Tuntuu että itkua on patoutunut parin kanaalin verran, oon tosi täynnä negatiivisia ajatuksia itseäni kohtaan, ikävää ja surua. On vaikea päästää irti, etenkin niistä. Pelkään tosi paljon, suren tosi raskaasti. Olen paikoin tosi hyvässä paikassa elämässä, onnellinen ja toiveikas, kissatkin voi hyvin, mutta surettaa kahta kauheammin kun en jaksa nauttia tai olla edes ihmisiksi.

Haluaisin olla kesäfiilis, ottaa stressittä suunnittelemani projektit ja jutut, nauttia valoisista päivistä ja keskittyä itseni toteuttamiseen, parantamiseen, ylös pääsyyn. Opiskelut on ihan seis, mutta chances are että tekisin jotain taas syksyllä. Väsymys vain rusentelee, siirrän menoja yhtä paljon kuin sovin, sosiaaliset intressini on melko alhaiset. Yöunet jää lyhyiksi ja painajaisten täyttämiksi, työstän ihan 1:1 päivieni asioita. Saan niissä(kin) osaksi epäonnistumista, hylkäystä ja huorittelua.

En ole jaksanut kirjoittaa mitään ylös ja pois mielestäni mitään. Hyvä jos terapiaan jaksan viikottain mennä ja orientoitua puhumaan jotain. Adsfsgs. Lääkkeitä en ole syönyt ainakaan viikkoon, loppui oikean suuruiset tabut ja silleen. Olen syönyt ihan kiltisti taas, casual oksentanut ehkä joskus. Huomenna lääkäri ja katsotaan haetaanko jatkoa kuntoutukselle.

Ehkä kirjoitan tällaisia tajunnanvirtoja kun virta ei riitä nasevampiin kielikuviin ja jäsenneltyihin kappaleisiin. e_e