Wednesday, June 24, 2015

I will follow you into the light

Viime viikolla oli vähän parempi olo. Tiedä sitten johtuuko lääkityksestä, ajoittaisesta auringonvalosta (nyt tietty taas sataa), planeettojen asennosta vai omasta itsepintaisuudesta. Vähän kaikesta. Innostuin pitkästä aikaa piirtämään urakalla, useamman tunnin päivässä ja joka päivä. Näen yhä painajaisia, olen surullinen ja ahdistun, mutta sitä suuremmalla syyllä iloitsen valon pilkahduksista.


Yleensä pitkä keskittyminen on mahdotonta, sillä mieleni on levoton, päädyn painimaan itseinhon kanssa ja ahminta-ajatuksia vastaan. Jos kynästä lähtee pelkkää paskaa, joka muistuttaa hukkaan heitetyistä treenivuosista, turha aloittaa suurempaa? Saan enemmän tyydytystä korvakäytävieni romplaamisesta (terveyskeskustädin ohjeita vastaan) kuin etukäteen epäonnistuneiden töiden vääntämisestä. Kuten jokainen urheilija, taiteilija tai intohimoinen harrastaja tietää - rakas laji on huonoinakin aikoina elämäntapa, ei vaihtoehto. Osaan olla ylpeä että olen suorittanut; en suorituksestani.

Piirtäessäni olen yrittänyt kuunnella podcasteja, ja Serialin loputtua mm. Biohakkerin käsikirjaa, jossa oli mielenkiintoisia puheita itsesuggestiosta, traumoista ja peloista. Täti Terapia puhuu usein, että pääkopperoni uumenissa on paljon pelkoja, joihin voisi liittyä jo-unohdetut asiat lapsuudestani. Miksi pelkään patologisesti hylätyksi tulemista tai kontrollin menettämistä? Miksi minun on vaikea ottaa vastaan hyvää, tehdä päätöksiä, sanoa 'ei' tai puolustaa itseäni? Nämä on nyt vain itse keksimiäni seikkoja. Podcastien kuuntelu on antanut vähän inspiraatiota tarttua dissaamiini rentoutustekniikoihin, ja pyysinkin fysioterapeutilta hengitysharjoituksia. Olen myös koettanut olla rakentava ja hokea mieluummin positiivisia ja onnistumaan kannustavia suggestioita, kuin vain itseni dissaamista. Ei että leijuisin pilvilinnoissani, mutta jotta voin suorittaa ja olla paras - saa keinot olla mitä vain.

Juhannuksena menin uuden Rakkaani kanssa porukoiden mökille, saunottiin ja grillattiin, katsoin Game of Thronesia, söin liikaa ja ajoin mönkijää. Tuntui tosi hyvälle näyttää omaa perhettä uudelle Rakkaalle, ja nähdä miten hyvin ihmiset sopivat toistensa seuraan. Paras juhannusvinkkini on etukäteen buukatut ale-junaliput, koska paikkaliputon lähijuna jussipyhinä on paskin idea ikinä. Tokana vinkkinä priva työskentelyhytti, etenkin jos samassa vaunussa on kiljuvia ja juoksevia natiaisia.


Lääkäri lupasi hakea lisää kuntoutustukea, jos pääsisin vaikka uudelleen opiskelemaan syksyllä. Ymmärsin että hänestäkin olisi hyvä idea saada tukea opintojen ajan. B-lausuntoni kopiossa näkyi vain kaksi diagnoosia, ilmeisesti ahdistuneisuushäiriö ei ole joko olennainen Kelalle tai taas tätä Farmaca-bingoa osuuko joku kriteeri, evvk, mwäh. Paperillani näkyi toistuva masennus keskivaikealla jaksolla ja ylläri pyllärinä vanha kamuni ahmimishäiriö. ^__^ Olen edelleen sitä mieltä ettei diagnoosit määritä ihmistä, mutta tieto lohduttaa ettei "vika ole vain minussa". Mitä mieltä te ootte? Onko diagnoosilla merkitystä? Pihdataanko vai jaellaanko niitä kuten lähipizzerian flyereitä?

6 comments:

  1. Kokemukseni mukaan diagnosoinnissa (sekä lääkityksessä ja muun hoidon toteutuksessa) ei ole yhtenäistä käytäntöä, vaan vaihtelu paikkakuntien/lääkäreiden/tilanteiden välillä on niin suurta, ettei diagnooseihin kannata suhtautua muuta kuin tilannekohtaisesti. Lääkäreiden henkilökohtainen suhtautuminen diagnoosien antoon vaihtelee: yksi ei suostu jatkamaan hoitoa ennen kuin on määritelty diagnoosi; toinen välttelee diagnoosin antoa viimeiseen asti, koska kokee sen vain rajoittavan hoitotilannetta; kolmas antaa joka toinen kuukausi uuden diagnoosin vanhojen tilalle/jatkoksi. Ja sitten on aina tuo tilanne, että lääkärin motiivina diagnoosin annolle on kuntoutustuen saaminen, jolloin lääkäri voi hyvää tarkoittaen suoraan valehdella papereihin.

    Olen nähnyt tuota kaikkea, joten en pidä yhtäkään diagnoosia kiveen kirjoitettuna totuutena vaan kontekstisidonnaisena ilmiönä, jolla on oma mahdollinen välinearvonsa jonkin tavoitteen saavuttamisessa, oli se tavoite sitten kuntoutustuki tai potilaan mielenrauha ja itsesyytösten hiljeneminen. Yhtään suuremman painoarvon antamisen diagnoosille näen kyllä problemaattisena, koska silloin diagnoosista voi tulla osa potilaan identiteettiä ja sairauden irti kitkeminen vaikeutuu. Esim. masentuneen on vaikea parantua, jos depressiodiagnoosin annetaan kasvaa päihittämättömän oloiseksi möröksi minäkuvan keskiöön, ja toisaalta syömishäiriöisten saama anoreksiadiagnoosi on usein se kuuluisa kunniamerkki, jota kannetaan ylpeydellä ja joka mieluusti juotetaan osaksi omaa identiteettiä, ja taas paraneminen vaikeutuu.

    Plus tautiluokitus itsessään on ikuisessa muutostilassa ja lähtökohtaisesti keinotekoinen ja sopimuksenvarainen - vanhoja tauteja "katoaa" ja uusia "syntyy". Itseään ei kannata määritellä, eikä antaa kenenkään muun määritellä, niin heiveröisten palikoiden kautta, varsinkaan jos ne tuntuvat yhtään negatiivisilta, leimaavilta tai raskailta kantaa.

    Joten... ei mulla ole antaa selvää vastausta. ^__~
    Jos diagnoosista on jotain hyötyä potilaalle ja se antaa enemmän toivoa kuin ottaa sitä pois, silloin se on tärkeä.
    Muussa tapauksessa sille voi vain kohauttaa harteitaan, koska eri lääkärit antaa niitä lukemattomista eri syistä.

    PS. Paras otsikko ikinä.
    Love of mine, someday you will live,
    and I'll be close behind,
    I'll follow you into the light.
    ;___________;
    Tunnelmoin täällä nyt keskenäni, ja tietysti jos otsikkosi ei ollut DCFC-viittaus, niin sitten vain miinuspisteitä ja läppäisy ranteelle minulle liian pitkälle menneistä johtopäätöksistä. >___-

    ReplyDelete
    Replies
    1. "kontekstisidonnaisena ilmiönä, jolla on oma mahdollinen välinearvonsa jonkin tavoitteen saavuttamisessa, oli se tavoite sitten kuntoutustuki tai potilaan mielenrauha ja itsesyytösten hiljeneminen"

      Kutakuinkin amen to that. Mä jaksan uskoa että koulutetuilla ihmisillä olisi jotkin standardit näihin, että jollain lailla asiat joita isoihin papereihin menee Pitäisi (pitäisi pitää) paikkansa. Mitä tulee kunniamerkkeihin ja ongelmassa roikkumiseen, on nämä lähinnä mielenterveyspotilaihin painottuvia ongelmia, jotka pitäisi jälleen ottaa itse hoitoprosessissa huomioon - ei tautiluokittelussa.

      Muistan että persoonallisuushäiriöiden diagnosoiminen oli mulle tosi avaavaa ja tärkeää, sillä olin tosi kyllästynyt selittämättämään pahaan oloon ja miksi jotkut tunnekiemurat on toisiin nähden erityisen voimakkaita. Ei syynä, mutta selityksenä. Meinasin kirjoittaa "etten ole vain tunnevammainen" mutta persoonaahan sekin on, häiriö tai ei, voiko jonkun persoonaa edes määritellä häiriöiseksi? Onko normaalia persoonaa?

      Ah eksistenttialistinen kriisi. Ja joooooo ihana Hava, kommenttisi on parhaita. Rrrrrakastan DCFC ja otsikko oli väännös I will folllow you into dark:sta!

      Delete
    2. Hava, haluaisin tykätä facen tyyliin tekstistäsi <3

      Delete
  2. Kun opiskelin sosiaalialaa, painotettiin sitä että mielenterveystyössä on tärkeää olla lyömättä ihmisiin leimaa. Heti puututtiin, jos erehtyi sanomaan esim. skitsofreenikko - oikea ilmaus olisi skitsofreniaa sairastava. Pointtina siis, että ihmisellä on sairaus, ihminen ei ole sairaus.

    Juurikin anoreksian kohdalla olen vahvasti kokenut olevani nimenomaan anorektikko, en anoreksiaa sairastava. Se oli koko identiteettini ja vaikutti aivan kaikkeen elämässäni. Se ei ollut jotain, mistä pystyisi luopumaan kadottamatta samalla itseään.

    Tuosta keskivaikeasta masennuksesta tuli mieleen, itsekin aikoinaan sen diagnoosin sain. Lukuisten itsemurhayritysten jälkeen ja pitkän henkisen kooman kourissa mietin, mikäköhän sitten on se vaikea masennus.Epäilen, että taustalla juurikin tarve pihdata hoitoa. Keskivaikeana et tarvitse kuin niin ja niin monta sessiota viikossa ja laitoshoito on saavuttamattomissa.

    t. Karo

    ReplyDelete
  3. Hei, jonkin postauksen alla muistelin olevan kysymyksen podcastsuosituksista, mutta en millään löytänyt sitä. Jos se on jossain niin linkkaisitko ja jos ei niin suositukset kelpaa silti :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Apua en itsekään muista/löydä sitä juuri nyt :D Mutta voin suositella tähän atm kivoja: Freakonomics Radio, Welcome to Night Vale, TED Radio Hour, This American Life, Paleo Helsinki Podcast, Biohakkerin käsikirja podcast ja The Ones Who Knock :)

      Delete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥