Friday, August 28, 2015

Koulun alku keittiön kautta käy

Viime viikonloppu meni itkiessä, ihan ilman erityistä syytä. Olen ollut jännittynyt, levoton ja ahdistunut.

Ensimmäisenä koulupäivänä jännitti ihan kuolettavasti, jatkoin opiskelua uudella pääaineella, hypäten yhden vuosiryhmän ylitse. Uusi luokka, opiskelijat, opettaja, ja mahani oli täynnä perhosia. Pääsin junaan uuden Poikaystävän saattelemana, mikä helpotti hetkeksi oloa. Heti ensimmäisenä päivänä opiskelumaailma tietysti tervehtii minua jumankauta ryhmätyöllä. Ihmeellä, kummalla, ja kärsivällisyydellä selvisin siitä läpi. Karkuunkaan ei päässyt.

Seuraavat päivät olivatkin jo vaikeampia. Olin tiistaina minä hetkenä hyvänsä lähdössä ahdistuksen vallassa, onneksi opettaja poistui aikaisin paikalta ja saatoin liukahtaa ulos. Keskiviikkona muiden mennessä lounaalle kävin tarkistamassa tilanteen ruokalassa ja vaihtoehtoinani oli: niellä punajuurikroketteja meluisassa ruokalassa, kiskoa epäonnista evässmoothietani ja odottaa luokassa tai lähteä. Lähdin. Poikaystävän käydessä postissa, oksensin päivällistäni jotta saisin lupaa kiskoa illalla mustikkapiirakkaa.

Torstaina törmäsin yhteen tuttuun opettajaan, joka vissiin toimii myös jotenkin opiskelijoiden neuvojana/tutorina/en tiedä, mutta hänelle olin joskus avautunut tilanteestani. Menin röökiseuraksi ja itkua pidätellen tiletin miten olen jo väsynyt, ahdistunut, ja tässä kuussa minulla ei ole terapiaakaan. Kesällä lääkäri totesi että nappikombokokeilu saa riittää, onneksi, sillä sen hetkinen koktaili oli "vähän parempi", ei minullekaan sen puhelinajan jälkeen varattu mitään. "Pitäisikö mulla olla jotain seuranta-aikaa?" "No soittele syksymmällä kansliaan".

Lähdin kesken koulusta, ruokahalu nolla, mutta loputtomat alkukantaiset ajatukseni pyöri ruuassa. Sitä täytyisi saada, mielellään paljon, nopeasti, ja äkkiä ulos. Uusi poikaystävä lähti viikonlopuksi metsälle, mikä antoi mahdollisuuden kiskoa puurot, kaurajädejämät ja gluteenittomat makaronit kaapista. Halusin täyttää itseni kaikella sillä tuntemallani tuskalla ja tyhjentyä kaikesta pahasta, surusta ja liasta.
Oksensin, menin kauppaan, lunastin 20 eurolla kassini täyteen ja ahmin kaksin käsin, kunnes maha räjähtämäisilläni kaivauduin sohvalle kissan viereen. Laitoin herätyskellon 30 min päähän, vaikka se jo enteili huonoa, ja kuinka ollakaan, en siitä sohvalta enää noussut oksentamaan. Juuri kun olin laihtunut. Juuri kun aloitin hyvän elämän, koulun, parisuhteen, kauniimpana ja hoikempana kuin vuosiin. Tietysti ahmisin, tietysti lihoisin ja paisuisin, hukkuisin häpeään, täyteen ja kipeään. Tyhmä tyttö.

Thursday, August 20, 2015

Nämä sanat kannan seuraavan vuoden

Viikko sitten tapahtui pari ikävää ihmiskohtausta matkani aikana, jolloin tiivistyi jälleen miten en loukkaannu hukatusta rahasta, ajasta tai energiasta, mutta toisten käytöstavoista. Olin kaupassa kädessäni 2-3 pussillista hedelmiä, ja jonotin ruuhkaisen, lämpimän marketin kassalle. Takanani oleva henkilö ei kauheesti katsonut eteenpäin, vaan lirkutteli jonkun naisen lapselle vieraaseen jonoon. Ei siinä mitään, mutta tyyppi kiilaa perääni kauppakärryillään. Ei ehkä kovaa, ei ehkä tarkoituksellisesti tahalleen, mutta tönäisee. Ja toisen kerran. Sekä kolmannen. Tässä vaiheessa alkaa mittani hiukan täyttyä, enää en vain siirry liikkeen voimasta eteenpäin, vaan jymähdän takaisin paikalleni, muistaakseni varovasti vilkaisen taaksepäin ja mutisen "excuse me". Teen tämän aika vaivihkaa, en muljauttele silmiäni, en venytä vokaaleja kuin amerikkalaisessa tositv-sarjassa.

Jos minulta kysytään, "miten meni näin omasta mielestä" - oli liikkeeni jo aika boldi. Olen elämässä tottunut myötäilemään, ottamaan kolhut vastaan, enkä kauheasti tahdo nousta toisia vastaan tai puolustautua itseni takia. Liekö sisälläni nössö, tavallinen konfliktitilanteita inhoava suomalainen vai pidänkö omanarvon tunnettani alhaalla. En halua osoitella toisia pahalla sormella ikään, sukupuoleen tai kokoon riippuen, mutta minulla on oikeus olla, olin nuori nainen tai en. Vaikken ylväästi itsestäni ajattelisi, on minusta väärin jäädä jonkun minua kolmesti kookkaamman ja ainakin kaksi kertaa vanhemman miehen tuupittavaksi. 


Sain maksettuani kamani ja kootessani hedelmäpusseja alkoi ukko läksyttämään leukojaan takanani. Sanoin ihan neutraalisti pahoitellen, etten ymmärrä kieltä ja saan vastaukseksi "No, but you have a very bad attitude". Kuulemma vien niin paljon tilaa, että kukaan muu ei pääse liikkumaan kassajonossa. Vihamielinen äänensävy ja katse sattui ja kovaa, vaikka en kahta englanninkielistä lausetta lukuunottamatta muuta ymmärtänyt. Tässä vaiheessa kaikki myyjät ja asiakkaat kolmessa kassarivissä jo tuijottavat, kun ukko jatkaa maan kielellä huutoa ja sättimistäni. Hävetti, hämmensi, en saanut kuin puheripulilla suomeksi suustani, että anteeksi-nyt-vain-mutta-tehän-siinä-rollaattorilla-minun-päälle-tulette. Tässä kohtaa kassatyöntekijä huokaili ja viittoi minua vain lähtemään ja antavan asian olla. Kokosin massiiviset 2 hedelmäpussiani ja toisten tien tukkivan massiivisen arseni, ja suunnistin kohti uloskäyntiä kyyneleiden tukkiessa silmät.

En katsonut taakseni tuijottiko koko kassaosasto, sillä itkeä vuodatin järkytyksestä jo ennen pihalle pääsyä, ulkona, matkan majoitukseen ja paikan päällä. Tunsin jälkikäteen syyllisyyttä tunteistani, mutta at the time olisin rehellisesti sanoen halunnut heittää keskaria, kirota ettei jumalauta tuon mahan takaa alle jääviä näekään, eipä ihme jos tollasella naamalla tapaidiootiksi kasvaa. Mutten sanonut. En halua olla se, joka syyllistää toisia näiden piirteistä.

"No, but you have a very bad attitude".

Olisiko sama raivo ja julkinen nöyryytys tullut jollen olisi nainen tai tyttö, "nätti" (aka käytin mekkoa ja ripsaria) tai alle 30-vuotias? Jos olisin ollut mummeli tai aikuisten viikset ja haban kasvattanut mies? Ei varmasti. Varmasti näinkin sattuu, mutta kuinka monta kertaa on tuntunut syylliseltä olla nuori nainen? Hidas, itsekäs, asennevikainen, tilaa vievä. Voin olla tuota kaikkea, mutten enää tahdo pyytää anteeksi omaa olemistani.

Onko teillä vastaavia tarinoita jaettavina? Käykö koskaan mielessä "jos en olisi ulkoisesti xx, ei minulle näin käyttäydyttäisi"?

Sunday, August 16, 2015

Pizzat irti

Mennyt useampi viikko viime kirjoituksesta, mutta ei ole ollut mitään massiivisen uutta tai erikoista. Pakkasin ja muutin, jopa pari-kolme sataa metriä, mutta jessus sekin oli raskasta. Vähintään henkisesti. Purin roiniani, juoksutin kissaa taas eläinlääkäreissä (hammassärky) ja murehdin. Unohtelin tavaroitani, stressasin ja surin, tein pari työvuoroa sisään ja kävin viikon ulkomaan reissulla. Oli ihanaa olla pienellä getawaylla Uuden rakkaan kanssa, mutta nyt pitäisi koota taas aivot miten ihmeessä aloittaisin koulut syksyltä.

Sain opiskelupaikan, mutta tuntuu että jotain on pahasti unohtunut. Vielä vuoden alussa tuntui ikuisuudelta, sekä kaivatulta sapatilta, pitää breikkiä opinnoista. Latautua, treenata, olla täysin asein ja sielun voimin kunnossa kohti koulua ja valmistumista(???!! MITÄ KAFI AIOKS SÄ JOSKUS VALMISTUA?!1) valmistellen. Heh. Olen ihan henkinen raato noita edes ajatellessa. Tänäänkin olen itkenyt ihan muuten vain väsymyksestä kaikkeen. Haluaisin pysäyttää taskukellossa ajan, koota itseni, kamani, repaleeni, ajatukseni, hoitaa juoksevat askareeni, ja miettiä uudelleen jaksaisiko Espoon Herrakansan Valtiosta taas liikkua kohti sivistystä, sosialisointia ja muita elämän velvotteita.

Ei ehkä auta tilannetta, että sairastuin taas. Olen ollut tosi kiltisti mielestäni koko vuoden; syönyt puhtaasti, aloittanut taas liikuntaa kuukausien/vuoden tauon jälkeen, jne., mutta olen tosi kova ottamaan vatsamöyryt, päänsäryt, flunssat ja muut säryt päin. Ihanasti matkallakin vikana aamuna tungin sormia kurkkuun, jotta kuvotus ja kierros lähtisi vatsanpohjastani, päätä särki kaikki tärähdykset ja valot. Nukuin aamulla torkuin seitsemästä puoleen päivään, nukuin junassa kentälle, kentällä pari tuntia kahvilan sohvalla, sekä koneessa, kunnes heräsin taas päänsärkyyn tänään. ^__^

En tiedä, mulla on tosi harvoin migreeniä ja paljon lievemmin hc-sairastelijoihin, mutta sain joskus paperit ja lääkkeet (noutamatta) tuohon vaivaan. Valonarkuus, lihaskivut, tärähdykset ja kääntymiset silti vihloo päästäni. Kellään ikinä samaa? Onko jostain apua?

Jos jostain, pizzasta. Ei kauheesti maistu ruoka joten ei pelkoa överisti ahminnasta, joten sokka irti ja tein tänään ihan itse. :-D Hyvää iltaa teille, pus. x