Friday, August 28, 2015

Koulun alku keittiön kautta käy

Viime viikonloppu meni itkiessä, ihan ilman erityistä syytä. Olen ollut jännittynyt, levoton ja ahdistunut.

Ensimmäisenä koulupäivänä jännitti ihan kuolettavasti, jatkoin opiskelua uudella pääaineella, hypäten yhden vuosiryhmän ylitse. Uusi luokka, opiskelijat, opettaja, ja mahani oli täynnä perhosia. Pääsin junaan uuden Poikaystävän saattelemana, mikä helpotti hetkeksi oloa. Heti ensimmäisenä päivänä opiskelumaailma tietysti tervehtii minua jumankauta ryhmätyöllä. Ihmeellä, kummalla, ja kärsivällisyydellä selvisin siitä läpi. Karkuunkaan ei päässyt.

Seuraavat päivät olivatkin jo vaikeampia. Olin tiistaina minä hetkenä hyvänsä lähdössä ahdistuksen vallassa, onneksi opettaja poistui aikaisin paikalta ja saatoin liukahtaa ulos. Keskiviikkona muiden mennessä lounaalle kävin tarkistamassa tilanteen ruokalassa ja vaihtoehtoinani oli: niellä punajuurikroketteja meluisassa ruokalassa, kiskoa epäonnista evässmoothietani ja odottaa luokassa tai lähteä. Lähdin. Poikaystävän käydessä postissa, oksensin päivällistäni jotta saisin lupaa kiskoa illalla mustikkapiirakkaa.

Torstaina törmäsin yhteen tuttuun opettajaan, joka vissiin toimii myös jotenkin opiskelijoiden neuvojana/tutorina/en tiedä, mutta hänelle olin joskus avautunut tilanteestani. Menin röökiseuraksi ja itkua pidätellen tiletin miten olen jo väsynyt, ahdistunut, ja tässä kuussa minulla ei ole terapiaakaan. Kesällä lääkäri totesi että nappikombokokeilu saa riittää, onneksi, sillä sen hetkinen koktaili oli "vähän parempi", ei minullekaan sen puhelinajan jälkeen varattu mitään. "Pitäisikö mulla olla jotain seuranta-aikaa?" "No soittele syksymmällä kansliaan".

Lähdin kesken koulusta, ruokahalu nolla, mutta loputtomat alkukantaiset ajatukseni pyöri ruuassa. Sitä täytyisi saada, mielellään paljon, nopeasti, ja äkkiä ulos. Uusi poikaystävä lähti viikonlopuksi metsälle, mikä antoi mahdollisuuden kiskoa puurot, kaurajädejämät ja gluteenittomat makaronit kaapista. Halusin täyttää itseni kaikella sillä tuntemallani tuskalla ja tyhjentyä kaikesta pahasta, surusta ja liasta.
Oksensin, menin kauppaan, lunastin 20 eurolla kassini täyteen ja ahmin kaksin käsin, kunnes maha räjähtämäisilläni kaivauduin sohvalle kissan viereen. Laitoin herätyskellon 30 min päähän, vaikka se jo enteili huonoa, ja kuinka ollakaan, en siitä sohvalta enää noussut oksentamaan. Juuri kun olin laihtunut. Juuri kun aloitin hyvän elämän, koulun, parisuhteen, kauniimpana ja hoikempana kuin vuosiin. Tietysti ahmisin, tietysti lihoisin ja paisuisin, hukkuisin häpeään, täyteen ja kipeään. Tyhmä tyttö.

14 comments:

  1. Mutta aika kuluu silti nopeasti ja mussuttamisen tilalla voi tehdä muutakin. Sh voi vain unohtua aina enemmän ja enemmän taka-alalle. Tsemppiä<3

    ReplyDelete
  2. Sä päästät itses liian helpolla. Oot saanut uuden koulupaikan, miks luovutat heti ekana päivänä? Ota itse vastuu omasta sairaudestasi ja parantumisestasi. Ei tule onnistumaan jos jatkuvasti ripustaudut millon poikaystäviin, terapeutteihin, lääkäreihin tai tuttaviin. Miten kauan luulet, että kestää kun verisuoni päässä sanoo poks. Tuhlaat elämäsi tuohon paskaan ja jossain vaiheessa huomaat ettei mitään muuta oo jäänyt käteen ku oksennuksen hajuinen vessa. Ite oon saman paskan läpi käyny mutta onnistuin paranemaan ku katoin peiliin ja myönsin et minä se kaiken aiheutan. Vastuunotto ja aikuistuminen, ne sulta puuttuu. Joo, todella törkeää tekstiä mutta haluan herätellä sua! En jaksa nuita muita kommentoijia jotka hyysää ja paijaa sua niinku jotain lasta! ET OLE ENÄÄ SELLAINEN! En aio enää lukea tätä blogia, koska se masentaa mua. On hyvin ikävää huomata miten vuodesta toiseen jauhat samoja juttuja eikä mikään oikeesti muutu.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Arvaa turhauttaako itseäni, sillä viimeisen vuoden sisällä olen tehnyt mielestäni hirveästi töitä asennemuutoksen ja aikuistumisen kanssa. Olen yrittänyt pärjätä ihan ilman kenenkään tukea, ja se sujui huonommin kuin huonosti. Mitään ei ole saatu hopeatarjottimella, vaan lopulta ihan itse olen opiskelupaikkani ansainnut. :) Blogi on aika vuodatusta, pitää yrittää kirjoittaa laajemmalla skaalalla tunteista.

      Delete
  3. Nyt täytyy kyllä yhtyä edelliseen kommentoijaan - toipuminen lähtee sinusta itsestäni. Sitoutumisesta ja päätöksestä lähteä oikeasti tekemään työtä sen eteen.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, ajat sitten päätetty ja sitouduttu, mutta suututtaa, turhauttaa ja väsyttää miksi senkin jälkeen YHÄ pitää käydä paskaa lävitse. Eikö loppu voisi jo tulla? :/

      Delete
  4. "En aio enää lukea tätä blogia, koska se masentaa mua." Onnea vaan valintasi johdosta - tää blogi tosiaan kertoo jonkun elämästä, ja elämää kun ei niin vaan yhdellä klikkauksella muuksi muuteta. Löytyy kyllä niitä tsirptsirpihquraksutsugudugu-blogeja yllin kyllin, terve menoa sinne.

    Anteeksi vaan mutta mua niin naurattaa nää besserwisser "tiedän sinusta kaiken, koska kerran olen itsekin blaablaablaa" -tyypit. Kaikilla ei asiat mene samalla tavalla ja samaan tahtiin, ja se ei aina ole yrityksestä kiinni.

    -K

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä oon itse asiassa eri mieltä. Elämänsä suunnan voi muuttaa ihan yhdellä "klikkauksella". Nimittäin kun viimein todella tekee päätöksen lähteä parantumaan. Tämä blogi on kuitenkin ollut olemassa vuodesta 2008 lähtien. Siinä ajassa olisi ollut mahdollista parantua. En muista kaikkia tekstejä ulkoa mutta apua on ainakin tarjottu paljon. Miksei mitään konkreettista ole tapahtunut? Apua on turha tarjota sellaiselle, joka ei yritä tarpeeksi. En ole besserwisser. Mä en vain halua, että kukaan kuolee. Mä en aio myötäillä kirjoittajaa, vaan haluan kertoa miltä blogin tekstit ulkopuolisen, entisen syömishäiriöisen silmin vaikuttaa. Vaikuttaa siltä, että asenne ei ole kohdillaan, ryvetään itsesäälissä, syytellään muita ja päästetään itsensä liian helpolla. Tiedän kyllä, että kaikki eivät parane samaan tahtiin, eetenkin jos on kroonikko. Tiedän kuitenkin myös sen, että parantuminen on aina mahdollista. Jossain vaiheessa sitä vain kyllästyy, ja silloin itse ainakin tein päätöksen parantua. Tein sen ihan yksin, ilman ulkopuolista apua. Monta kertaa epäonnistuin mutta lopulta onnistuin. Kun muistelee niitä aikoja, silloiset ajatukset/tavat/puheet yms. tuntuvat todella lapsellisilta ja sairailta. Ymmärrä Kafi se, että vain sinä voit itsesi parantaa. Vain sinulla on siitä vastuu. Uskalla syödä normaaleja annoksia. Lue esimerkiksi kirja "Lupa syödä". Syö tavallista ruokaa, normaaleja annoksia. Vaikka kuinka ahdistaa, sinnittele, älä oksenna. Ota vaikka tavoitteeksi kävellä jokin tietty matka päivittäin, esimerkiksi kilometri. Tsemppiä ja haluan vielä sanoa, että mä en halua sinua loukata. En vaan halua että kuolet mikä oikeesti tapahtuu varman aika pian jos et lopeta.

      Delete
  5. Viime yönä en saanut unta ja luin blogeja, löysin sattumalta tämän. Ihan huippu. Niin ei mitään hauskaa luettavaa tietysti, mutta kirjoitat mielenkiintoisesti ja pohdintasi on monipuolista. Toivottavasti jatkat, vaikka näköjään aika jänniä kommentteja olet saanut!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Iiiiso kiitos. <3 Juu, jatkan varmasti, nyt lähiaikoina olen ollut (yhä) vain todella väsynyt. Myös kommentteihin vastailussa, mutta arvostan kaikkea palautetta ja koetan saada uutta tekstiä asap. :)

      Delete
  6. Pakko minunkin sanoa että aikuistumista sulta puuttuu. Ja liika analysoiminen ja märehtiminen on vaan turhaa. Oikeesti. Itse istuin terapiassa 5 vuotta. Se oli turhaa ja vitun kallista. Sulla on kumminkin asiat oikeesti aika hyvin mitä vois olla. Esimerkiksi rakastavia ihmisiä elämässäsi ja olet terve.

    ReplyDelete
  7. Hei, onko asiat edes semisti ok?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Vaihtelee, välillä ollut raskasta (ja ottanut päähän että asiat ei yrittämisestä huolimatta voi olla täydellisesti), mutta elämäntilanne kuitenkin on hyvin ja pikkasen stressin laantuessa on ollut valoisia päiviä, kuten tänään. :) Koetan kirjoittaa aktiivisemmin kun saan lisää energiaa!

      Delete
  8. Mua vituttaa se, että nää valaistumisen kokeneet tulee niin tylyyn sävyyn laukomaan omia totuuksiaan. Ymmärrän kyllä pointin, että empatia ei pidä ketään hengissä, mut pointtia siitä että kyllä se on vain ja ainoastaan sinusta itsestäsi kiinni ja viel et ois joku ihanne parantua YKSIN ilman tukea pitkäkestoisesta syömishäiriöstä, ei sen pitäisi olla tavoite koska se on varmaan aika harvalla mahdollinen toteuttaa.

    Mää uskon, että sä pääset tästä suosta. En voi muuta kuin uskoa, koska silloin jollain tasolla uskon myös että itse pääsen joskus tästä suosta.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥