Monday, October 12, 2015

Tunneryöppyä lääkärillä

Pidän lääkäristäni, yleisestikin poliklinikoilla minulla on käynyt asian suhteen "hyvä tuuri", ja olen saanut käydä erittäin ammattitaitoisen, kuuntelevan ja yksilön tarpeet huomioon ottavan psykiatrin vastaanotolla. Tuntuu usein, että arkeni on kuivattanut kyynelkanavani ja kovettanut minut selviytyjäksi, mutta vastaanotolle astuessani alankin itkemään murheitani.

Kun puhuttiin jaksamisestani, kuulemma minulla on hyvin kriittinen ja soimaava (sisäinen?) "ääni" itseäni kohtaan. Sukulaisten, terapeutin, läheisten ja blogiin kommentoineiden sävyt soivat korvissani.

"Olen laiska. 
Minulla ei ole motivaatiota opiskeluuni; ei kiinnostusta tai jaksamista. 
Miksi olisin edes paikalla? 
En jaksa ottaa itsestäni ja opiskelustani vastuuta.
En ole tarpeeksi aikuinen".

Lääkäri selitti minulle näiden olevan masennusoireita skeematerapian avulla, piirtäen ja kirjoittaen paperille ympyröitä. Se tuntui hirvittävän valaisevalta, ajattelin jakaa teille sen mukaan mitä tajusin ja muistan. Siinä istuessa ja nyyhkyttäessä ihmettelin miten vaikeaa omalla kohdalla oireita on tunnistaa, vaikka on vuosia sairastanut. Vai liekö tuo juuri syy miksi oma käsitykseni sairaana olosta vain erilainen, ja vaikea tunnistaa.

Kuulemma puheistani välittyy kovasti avuttomuus, kun taas yksilöterapiassa olen oppinut yhden kovan pelkoni olevan hylätyksi tuleminen. "Ääni" itselleni on rankaiseva tai vaativa, ja estää elämääni toimivana aikuisena. Oireita tai haitallisia selviytymiskeinoja rankaisevalle tai vaativalle äänelle voi olla omalla kohdallani esim. mukautuminen: perfektionismi, työllä kompensointi, tilanteen mukailu. Toinen voi olla suojautuminen: syömishäiriö-käytös. Tämän itsepintaisesti otteessaan pitävän lapsuuden trauma-sisäinen ääni-selviytymis moodi kierteen oireena on masennus. 

Henkilökohtaisesti en koe lapsena kokeneeni traumoja, mutta myönnän olleeni ja olevani aika herkkä. Herkkyys on kuulema hieno piire ja voi toimia voimavarana, mutta herkälle lapsi voi ottaa väärin hyvätkin aikomukset vuorovaikutussuhteissa. Tämä itseasiassa jäi minulle vähän epäselväksi, miten hyvillä aikeilla voi haavoittaa lasta, onko kyseessä "väärinkäsitys" vai mitä. (Joku tunnelukoista tai skeematerapiasta lukenut, kommentoi ihmeessä!)

Traumaattista on voinut olla isän tai kavereiden "hylkääminen"; vanhempani erosi kun olin vauva, mutta isä ei ottanut osaa huoltajuuteen. Hän painui maalle opiskelemaan, ja jäi kaukaiselle seudulle asumaan, enkä häntä kovasti nähnyt. Ala-asteen lopulla isä oli tullut voimakkaasti uskoon ja halusi päästä ohjaamaan elämääni (kotiintuloajoista hameen pituuteen, tietokonen käyttöön, poikien näkemiseen tai piirustusaiheisiin), joka 99% tapauksissa päättyi parin tunnin riitoihin puhelimessa ja minun hysteeriseen itkuuni. Moitittavaa löytyi joka kerta, mutta mieshän on perheen pää ja tietää, minä taas "kovapäinen ja vanhempiaan kunnioittamaton lapsi, jolla ei voi olla yhtään ystävää". Puuh. En muista kokeneeni suoraa väkivaltaa, koska muistot on varhaisia ja hyvin syvällä, mutta en kokonaan kiellä. Ainakin isän antamissa parisuhdekirjoissa opetettiin, että lapsille "kurittaminen" on sallittua. Samalla toiset sukulaiset olivat vaativia ja suorituskeskeisiä, näin ihan pienenä töissä ja koulussa käyvää äitiä vähän.

Anteeksi ihme sekamelska-avautuminen, oli vain pakko saada tämä ulos systeemistäni. :P Lähdin lääkäriltä labralähetteen ja vapaamuotoisen todistuksen kanssa, että koulunkäyntiäni voisi keventää. Pari päivää ja nappasin itselleni ja poikaystävälleni lentoliput Japaniin ensi kevääksi. ♥ Olen asiasta niin innoissani ja onnellinen, on taas jotain mitä odottaa ja eteen taistella.

Monday, October 05, 2015

Perfektionistin dilemma

Päivitykset ovat taas venyneet, olen ollut poikki lähes tyhjästä. Olen punninnut motivaatiotani koulun suhteen, sillä nautin syksyn aiheista, tekemisestä ja oppimisesta, mutta itse kiinnostus istua tunnilla on ollut alamaissa. En voisi kuvitella olevani millään muulla alalla, mutta en jaksa uskoa itseeni ja kykyihini. Olen aina ollut vähintään hyvää keskitasoa koulussa, tunnollisesti ja suhtautunut myös vähemmän kiinnostaviin aiheisiin.

Terapiassa ja opettajilta olen saanut palautetta, että olen liian itsekriittinen. Tavoitteeni on valmiiksi niin korkealla, että töiden edessä tuskastun, ahdistun ja lamaannun, koska mikään ei riitä ja pitäisi olla vähintään parhaiden joukossa. En pysty välissä lepäämään, koska tunnollisuuteni kolkottaa, mutta energiaaja kiinnostus ei riitä töitten tekoon. Jos minun täytyy, en voi.

En ole koskaan pitänyt itseäni perfektionistina tai täydellisyyden tavoitteena, ainoastaan realistisena ja kohtuullisesti vaativana. Viimeisen vuoden ajan olen oppinut ja saanut toitotusta, että ilmeisesti olenkin perfektionisti, aina armoton ja riittämättömyyden tunteen kanssa kamppailija. Miksi ja miten tehdä mitään, jos ei tule täydellistä? Olen myös lievästi pakkomielteinen mitä tulee kontrolloinnin tarpeeseeni, joka tuo turvaa arjen ja säädön keskellä. Koetan mennä päivä kerrallaan ja tehdä töitä vaatimustason laskemiseksi, jotta voisin nauttia enemmän elämästä ja kehittyä ihmisenä että alallani. Oman rytmin löytäminen on vain vaikeaa, ja takapakit sitäkin kovempia.

Blogiteksteistä ei ehkä näy tarpeeksi läpi, mutta yritän arjessani ihan valtavasti. Japanin jälkeen asenteeni muita ja itseäni kohtaan on muuttunut positiivisemmaksi, hyväksyvämmäksi ja tsemppaan monella osa-alueella. Päätin jo ajat sitten haluavani olla parempi minä, onnellinen ja jatkaa elämää, mutta turhautuminen ja suru iskee, kun omista aikeista huolimatta aina ei jaksa, pysty tai kykene. En halua avata ihan kaikkia pelkoja, suruja ja traumoja julkisesti näkyviin. Itken poikaystäväni sylissä surua, kun vuosi toisensa jälkeen kamppailen asioiden kanssa, joihin olen kyllästynyt, väsynyt, enkä ole päässyt vielä yli.

Siksi mielenterveysongelmat on sairauksia, ei vain asennevikoja tai kypsymättömyyttä. Kommenttiboksi on kaikille avoin, mutta ventovieraiden nimetön "herättely" aiheuttaa ennemmin kiusaantumista ja häpeää, kuin kannustaa hyvään. :) Mukavaa viikkoa!