Monday, October 05, 2015

Perfektionistin dilemma

Päivitykset ovat taas venyneet, olen ollut poikki lähes tyhjästä. Olen punninnut motivaatiotani koulun suhteen, sillä nautin syksyn aiheista, tekemisestä ja oppimisesta, mutta itse kiinnostus istua tunnilla on ollut alamaissa. En voisi kuvitella olevani millään muulla alalla, mutta en jaksa uskoa itseeni ja kykyihini. Olen aina ollut vähintään hyvää keskitasoa koulussa, tunnollisesti ja suhtautunut myös vähemmän kiinnostaviin aiheisiin.

Terapiassa ja opettajilta olen saanut palautetta, että olen liian itsekriittinen. Tavoitteeni on valmiiksi niin korkealla, että töiden edessä tuskastun, ahdistun ja lamaannun, koska mikään ei riitä ja pitäisi olla vähintään parhaiden joukossa. En pysty välissä lepäämään, koska tunnollisuuteni kolkottaa, mutta energiaaja kiinnostus ei riitä töitten tekoon. Jos minun täytyy, en voi.

En ole koskaan pitänyt itseäni perfektionistina tai täydellisyyden tavoitteena, ainoastaan realistisena ja kohtuullisesti vaativana. Viimeisen vuoden ajan olen oppinut ja saanut toitotusta, että ilmeisesti olenkin perfektionisti, aina armoton ja riittämättömyyden tunteen kanssa kamppailija. Miksi ja miten tehdä mitään, jos ei tule täydellistä? Olen myös lievästi pakkomielteinen mitä tulee kontrolloinnin tarpeeseeni, joka tuo turvaa arjen ja säädön keskellä. Koetan mennä päivä kerrallaan ja tehdä töitä vaatimustason laskemiseksi, jotta voisin nauttia enemmän elämästä ja kehittyä ihmisenä että alallani. Oman rytmin löytäminen on vain vaikeaa, ja takapakit sitäkin kovempia.

Blogiteksteistä ei ehkä näy tarpeeksi läpi, mutta yritän arjessani ihan valtavasti. Japanin jälkeen asenteeni muita ja itseäni kohtaan on muuttunut positiivisemmaksi, hyväksyvämmäksi ja tsemppaan monella osa-alueella. Päätin jo ajat sitten haluavani olla parempi minä, onnellinen ja jatkaa elämää, mutta turhautuminen ja suru iskee, kun omista aikeista huolimatta aina ei jaksa, pysty tai kykene. En halua avata ihan kaikkia pelkoja, suruja ja traumoja julkisesti näkyviin. Itken poikaystäväni sylissä surua, kun vuosi toisensa jälkeen kamppailen asioiden kanssa, joihin olen kyllästynyt, väsynyt, enkä ole päässyt vielä yli.

Siksi mielenterveysongelmat on sairauksia, ei vain asennevikoja tai kypsymättömyyttä. Kommenttiboksi on kaikille avoin, mutta ventovieraiden nimetön "herättely" aiheuttaa ennemmin kiusaantumista ja häpeää, kuin kannustaa hyvään. :) Mukavaa viikkoa!

2 comments:

  1. Kiva kun postasit :) vitsi toi täydellisyyden tavoittelu on kyllä kurjaa. Itse ainakin koen olevani maksimissaan paska ihminen kun en jaksa tehdä täydellä maanisella teholla kaikkea mitä haluaisin ja niin hyvin kun haluaisin. Oikeesti parasta olis tietysti se, että ei ehkä välittäis niin paljon siitä tavoitteesta, vaan riittäis olla keskiverto koska jaksamattomana ihmisenä sitä ei kuitenkaan sinne huipulle pääse.
    Okei, toistin tasan kaiken mitä sanoit mutta tosi epäloogisesti ja sekavasti. :D pointti oli ehkä että tiedän just miltä susta tuntuu? Eroavaisuutena vaan se että oon jo töissä, haluaisin siellä olla tehokkain kaikista mutta enhän mä siihen pysty ja sekös masentaa :--) yritän vaan hokea että en mä muita kurjempi työntekijä ole, vaan ihan hyväkin varmasti joidenki mielestä!

    T. Katti

    ReplyDelete
  2. Osittain tuttua huttua! Minäkään on osaa leimata itseäni perfektionistiksi, mutta jotenki käy usein niin, että luovuttan ennen ku olen aloittanutkaan koska löydän miljoona ongelmakohtaa ja asiaa, jotka tulee menemään vikaan. Odotukset ja vaatimukset on niin korkealla, että tietää, ettei niitä pysty täyttämään.

    Luottamusta ja uskoa itseen ei usein löydy. Eikä siinä lopulta auta mikään: vaikka itse joku guru tulisi ojentamaan palkinnon taidoista, niin ei se hetkeä kauemmin lämmittäisi. Aina epäilykset luikertelis mieleen ja sitten tulis muita, joihin alkais taas verrata itseään. Vertailu on kyllä ihan loputon suo, mutta aina sinne itse ainakin uppoan. Jos ei löydy vertailukohteiksi muita ihmisiä, niin sitten vaikka vertaa kuvitteellisiin ihanteisiin.

    Joskus mokailen ja teen asioita rimaa hipoen. Välillä alittaen. (aika useinkin.) Ennen se hävetti hirväesti ja siitä piiskasi itseään, jos ei pystynyt eikä kyennyt. Nykyään saattaa jopa suhtautua itseensä vähän rennommin. Ainakin välillä. Pikku hiljaa sitä ehkä "hioutuu" vähän pehmeämmäksi ihmiseksi. Ja ehkä se ei olekaan nössöilyä ja lusmuilua ja laiskuutta, vaan hengissä selviämistä.

    Mitä sinun blogiin tulee, niin se on ollut itselleni tärkeä. Kiitos siitä, että olet jakanut henkilökohtaisia asioita ja tunteita. Toivoisin niin sulle hyvää, että vihdoin joillakin alueilla vähän helpottais...
    Mutta toisaalta näen myös muutoksen! Muutosta siinä, miten kuvaat tilannettasi ja suhtaudut elämään. Ja toki blogi on usein myös paikka, minne purkaa ajatuksia silloin kun on vaikeampaa.

    Uskon siis todella, että tsemppaat paljon, mutta totta on tuo mitä kirjoitat: mielenterveysongelmat ovat sairauksia. Ei niistä päättämällä parane. Mutta uskon parantumisen olevan mahdollsita niin omalla kuin sinunkin kohdalla. Ei meistä ihmisistä kukaan ihan täysillä kulje, ei ole 100% mieletään (ja fyysisestikään). Onneksi lempeyttä voi oppia. Uusia tapoja nähdä itsensä voi oppia. Uskoisin, että aina on mahdollisuus muuttua ja kehittyä ihmisenä.
    Hyvää viikonloppua :) Älä luovuta.

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥