Monday, October 12, 2015

Tunneryöppyä lääkärillä

Pidän lääkäristäni, yleisestikin poliklinikoilla minulla on käynyt asian suhteen "hyvä tuuri", ja olen saanut käydä erittäin ammattitaitoisen, kuuntelevan ja yksilön tarpeet huomioon ottavan psykiatrin vastaanotolla. Tuntuu usein, että arkeni on kuivattanut kyynelkanavani ja kovettanut minut selviytyjäksi, mutta vastaanotolle astuessani alankin itkemään murheitani.

Kun puhuttiin jaksamisestani, kuulemma minulla on hyvin kriittinen ja soimaava (sisäinen?) "ääni" itseäni kohtaan. Sukulaisten, terapeutin, läheisten ja blogiin kommentoineiden sävyt soivat korvissani.

"Olen laiska. 
Minulla ei ole motivaatiota opiskeluuni; ei kiinnostusta tai jaksamista. 
Miksi olisin edes paikalla? 
En jaksa ottaa itsestäni ja opiskelustani vastuuta.
En ole tarpeeksi aikuinen".

Lääkäri selitti minulle näiden olevan masennusoireita skeematerapian avulla, piirtäen ja kirjoittaen paperille ympyröitä. Se tuntui hirvittävän valaisevalta, ajattelin jakaa teille sen mukaan mitä tajusin ja muistan. Siinä istuessa ja nyyhkyttäessä ihmettelin miten vaikeaa omalla kohdalla oireita on tunnistaa, vaikka on vuosia sairastanut. Vai liekö tuo juuri syy miksi oma käsitykseni sairaana olosta vain erilainen, ja vaikea tunnistaa.

Kuulemma puheistani välittyy kovasti avuttomuus, kun taas yksilöterapiassa olen oppinut yhden kovan pelkoni olevan hylätyksi tuleminen. "Ääni" itselleni on rankaiseva tai vaativa, ja estää elämääni toimivana aikuisena. Oireita tai haitallisia selviytymiskeinoja rankaisevalle tai vaativalle äänelle voi olla omalla kohdallani esim. mukautuminen: perfektionismi, työllä kompensointi, tilanteen mukailu. Toinen voi olla suojautuminen: syömishäiriö-käytös. Tämän itsepintaisesti otteessaan pitävän lapsuuden trauma-sisäinen ääni-selviytymis moodi kierteen oireena on masennus. 

Henkilökohtaisesti en koe lapsena kokeneeni traumoja, mutta myönnän olleeni ja olevani aika herkkä. Herkkyys on kuulema hieno piire ja voi toimia voimavarana, mutta herkälle lapsi voi ottaa väärin hyvätkin aikomukset vuorovaikutussuhteissa. Tämä itseasiassa jäi minulle vähän epäselväksi, miten hyvillä aikeilla voi haavoittaa lasta, onko kyseessä "väärinkäsitys" vai mitä. (Joku tunnelukoista tai skeematerapiasta lukenut, kommentoi ihmeessä!)

Traumaattista on voinut olla isän tai kavereiden "hylkääminen"; vanhempani erosi kun olin vauva, mutta isä ei ottanut osaa huoltajuuteen. Hän painui maalle opiskelemaan, ja jäi kaukaiselle seudulle asumaan, enkä häntä kovasti nähnyt. Ala-asteen lopulla isä oli tullut voimakkaasti uskoon ja halusi päästä ohjaamaan elämääni (kotiintuloajoista hameen pituuteen, tietokonen käyttöön, poikien näkemiseen tai piirustusaiheisiin), joka 99% tapauksissa päättyi parin tunnin riitoihin puhelimessa ja minun hysteeriseen itkuuni. Moitittavaa löytyi joka kerta, mutta mieshän on perheen pää ja tietää, minä taas "kovapäinen ja vanhempiaan kunnioittamaton lapsi, jolla ei voi olla yhtään ystävää". Puuh. En muista kokeneeni suoraa väkivaltaa, koska muistot on varhaisia ja hyvin syvällä, mutta en kokonaan kiellä. Ainakin isän antamissa parisuhdekirjoissa opetettiin, että lapsille "kurittaminen" on sallittua. Samalla toiset sukulaiset olivat vaativia ja suorituskeskeisiä, näin ihan pienenä töissä ja koulussa käyvää äitiä vähän.

Anteeksi ihme sekamelska-avautuminen, oli vain pakko saada tämä ulos systeemistäni. :P Lähdin lääkäriltä labralähetteen ja vapaamuotoisen todistuksen kanssa, että koulunkäyntiäni voisi keventää. Pari päivää ja nappasin itselleni ja poikaystävälleni lentoliput Japaniin ensi kevääksi. ♥ Olen asiasta niin innoissani ja onnellinen, on taas jotain mitä odottaa ja eteen taistella.

10 comments:

  1. Niin mukavaa kun taas päivitit! Tuntuu ihan hurjalta lukea kahta viimeisintä blogimerkintääsi, pitkiin aikoihin en ole samaistunut kenenkään muun tekstiin kuin sinun... Joka puolelta toitotellaan sitä että olen liian kriittinen, jopa ankara itselleni, ja on kuin minulla olisi pieni ääni pääni sisällä joka komentaa ja moittii ja kommentoi kaikkea tekemääni jatkuvasti. Tuntuu etten riitä, opintojenkin suhteen olen alkanut luovuttaa kun "ei minusta ole siihen, en ole tarpeeksi hyvä ja pätevä" vaikka aihe (englanti ja kääntäminen) onkin rakas ja mieluinen. Phuuh.

    Niin, ja tuo vanhemman uskoon tulo ei sekään ole minulle vieras aihe, äitini kääntyi helluntalaiseksi ollessani 8, ja kasvoinkin niissä piireissä... Vasta 21-vuotiaana osasin irtaantua.

    Mutta joo. Niin. Et ole yksin, meitä on moneen junaan. Ja voi että, lentoliput kevääksi, mahtavaa! Mikään ei motivoi ja piristä yhtä paljoa kuin mieluisa matka mieluisassa seurassa, jotain mitä odottaa!

    Ja, no, tämä nyt on typerä ja turha sanoa, mutta näin sut sarjisfestareilla mutten uskaltanut tulla sanomaan mitään. Ajattelin että ahdistut tai ettet muista minua tai ettet pidä minusta. Näin jälkikäteen kyllä harmittaa, mutta silloin en vain kertakaikkiaan uskaltanut. :c

    ReplyDelete
    Replies
    1. En tiedä mikä saisi hiljentämään kriittisen äänen, sillä en tiedä mitä muutakaan haluaisin tehdä kuin rakkaita asioitani. Vaikka välillä mietinkin jos menisi lukemaan jotain ihan muuta alaa, joka ei olisi kaikista mieluisin, niin odotukset ja pettymykset eivät olisi niin kovia. Mutta ainakaan parisuhteessa tuo ei toimi, joten miksi opiskeluissa? Kuulostaa toi helluntalaisuus tutuille.. Iskä vaan ei tuntunut tulemaan toimeen toistenkaan uskovaisten kanssa.

      Totta kai muistan ja PIDÄN sinusta! Etkö lähettänytkin kauan sitten meiliä? Anteeksi, mutta olin tuolloin (ja yhä) todella väsynyt, ja jännitti kirjoittaa takaisin tarpeeksi fiksua vastausta. Olin sarjisfestarit on aika hektiset, joten ymmärrän jos silloin jännittää, mutta ensi kerralla jos törmätään niin vaadin että tulet juttelemaan! Höpö

      Delete
    2. Itsekin etsin sitä voimaa jolla supistaa pään sisäinen ääni olemattomiin... Kerron sitten jos se löytyy, tai jos vaikka edes oppisi olla välittämä siitä.

      Meillä äiti käännytti koko perheen, ja oli kotikokouksia ja rukousiltoja... En kyllä tiedä kumpi on parempi, hellareita kaikkialla vaiko eristäytynyt sellainen.

      Voi ei muistatko? Vitsit miten ilahdutti! Ja joo, lähetin mä sähköpostia sulle, mulle riittää tieto että se tuli perille, ei vastauksella niin väliä. Tiedän kuitenkin itsekin millaista se on kun on niin uupunut ettei viesteihin vastaaminen luonnistu millään... Mutta mä lupaan ens kerralla tulla moikkaamaan, tämä kun vain rohkaisi, heh. ❤

      Delete
  2. Kiiiiiitos tästä! Syntyi itselläkin mielenkiintoisia ajatuksia etenkin "sisäisen äänen", "mukautumisen" ja "suojautumisen" avaamisesta.

    Sulla kuulostaa tosiaan olevan fiksu lääkäri. :) Mutta varsin fiksuilta kuulostaa myös sun omat ajatukset ja analyysi!!

    Oon pahoillani, että olet joutunu kohtaamaan hylkäämisiä... niillä varmasti on vahva osallisuutensa tämän päivän ongelmiin. Henkinen väkivalta on todella tuhoisaa ja etenkin lapsuudessa oman vanhemman tai läheisten ihmisten toteuttamana sitä on joskus vaikeaa "osoittaa" ja tunnistaa, ymmärtää sitä... todella uskoa, että lapsena ei ansainnut sitä kohtelua, ei ollut väärässä ja viallinen...
    Fyysisestä väkivallasta ei (onneksi) ole kokemuksia itsellä.

    Yksi asia, joka on aiemminkin pistänyt silmään teksteistäsi: kirjoitat usein terapeutin tai lääkärin näkemyksistä "kuulemma" tai lääkärin/terapeutin mukaan.. jne. Tekstistä tulee vahvasti tunne, että kuuntelet, mitä he sanovat, mutta et hyväksy sitä, et jotenkin salli itsesi olla "uhri" (anteeksi, en osaa nyt ilmaista asiaa fiksusti)? Ainakin tässä kertomasi lääkärin sanat ovat hyvin asiallisen ja järkevän kuuloisia. Syy ei ole sinun. Et ole laiska. Vaikuttaa (jo koko blogisikin perusteella) että olet todella kova itsellesi. Toivon, että "ostat" vielä tuon ajatuksen siitä, että sisäinen äänesi ei ole aina luotettava. Ja toivottavasti sinun näköalat lapsuuteen avautuis vielä paremmin, että pystyis näkemään syy-seuraussuhteita selvemmin.

    Ja kateellisena luen Japanin matkasuunnitelmista :P Ihanalta kuullosta..!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ei, kiiiitos itsellesi kommentista! Tuntui tosi lämmittävältä ja hyvältä lukea palautetta, sillä pelkäsin tekstin olevan liian sekava ja pitkä.

      Olet tarkka lukija, olen otettu että huomaat nyanssi-eroja. Ehkä sisälläni en salli itselleni uhrina olemista, haluan suojella ja kieltää kenenkään tehneen minulle väärin, tai en anna lupaa itselleni olla vain heikko. Mutta käytän myös näitä "jonkun mukaan"-lauseita, sillä esimerkiksi hylätyksi tulemisen pelko on jotain, mikä on auennut vasta terapiassa; käytännössä on minulle vaikea huomata ja rationalisoida, että nk. ajatus/käytöshäiriöt johtuisivat edellä mainitusta. Ahminta/oksentamis -hetkellä ei mieti toiminnan olevan suojautumiskeino, kun pään valtaa pakkoajatukset ruoasta. Ehkä pelkään myös toisten arvostelua, jos teen omissa päätelmissäni virheitä.

      Kiitos vielä ihanista lauseista <3 Yritän kovasti haastaa sisäistä ääntäni, ainakin oppia sille vaihtoehtoja.

      Delete
  3. Voih, ihan samoja fiiliksiä opiskelun suhteen täälläkin. Koko ajan kerään liikaa hommia itelleni ja yritän edetä samaa tahtia muiden kanssa ja sitten itken kun en jaksakaan. Tuntuu että oon vaan laiska ja huonompi kun muut, vaikka oikeesti pitäis hyväksyä se ettei näillä voimavaroilla tarvitse pystyä samaan kuin muut.

    Oon muutenkin tässä viime aikoina selaillut sun blogia aiemmilta vuosilta ja samaistunut tosi paljon kirjoituksiin! Itelläkin on tää syömishäiriö mennyt anoreksiasta enemmän bulimiseen tai johonkin sekamuotoiseen oireiluun...

    Oot tehnyt tosi hienoja huomioita lääkärin ja terapeutin kanssa. Toivottavasti siitä on apua myös käytännössä pidemmällä aikavälillä! Muista olla armollinen itsellesi, aina ei voi eikä tarvitse jaksaa. Voimia! ♥

    ReplyDelete
    Replies
    1. Haluan kompata että käytät noita viimeisiä lauseita myös itseesi! Jatkuvasti minullekin sanotaan, että ei saisi verrata muihin, sillä oma kunto ei vastaa terveitä. Liian kiltti ja tunnollinen ihminen vain ottaa vastaan kaikki tehtävät ja työt. Luulen että omat rajat voi kuitenkin oppia, ja "karaista" itseään pitämään ensiksi omasta itsestä huolta, sen jälkeen muista ja tehtävistä.

      Voisin kirjoittaa kokonaiset uudet tekstit häpeästä ja surusta ja vaikeudesta, mitä liittyy ana-> bulimia sairastumisesta. Olen vähentänyt paljon ahmintaa ja oksentamista, mutta ajatukset on joka suupalalla mukana mittaamassa. :( Paskamaisia juttuja käydään läpi. Haleja ja voimia, kiitos kauniista sanoista - muista sanoa ne myös ITSELLESI! ♥

      Delete
  4. Ei ole sanoja eikä energiaa päivittää blogia, mutta halusin käydä jättämässä halit❤️ Toivottavasti voit hyvin❤️

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥