Monday, September 05, 2016

Opiskelu ressiä

Viime kuu oli todella rankka, aloitin yhden intensiivikurssin, ja vaikka aihe olikin rakas, opettaja ihana ja itse etulyöntiasemassa ryhmässä, jännitti ja nolotti. Pyytelin anteeksi virheitä, kävin vessassa vetämässä henkeä etten näyttäisi itkua pidättelevältä, juuri ja juuri jaksoin parin tunnin päivät. Selvisin paljon paremmin kotona tekemässä kasaa läksyjä ja painamassa uusia asioita mieleen, mutta lähtö kotoa tuntui välillä ylitse pääsemättömältä.

Herään todella aikaisin, ja kl. 8-9 mennessä olen jo ehtinyt vatvoa..

Siellä ollaan oppimassa.. Entä jos en osaa? Häpäisen itseni. 
Kaikki tekevät virheitä - ihmiset tuomitsevat jos minä teen?
Ihmiset keskittyvät omiin asioihinsa mutta halveksivat jos läksyni on kesken
Opettaja on ihana ja kannustava petän hänet heikkouksillani
Kaikki katsovat kirjoja ja muistiinpanojaan mutta aistivat läskeyteni kun astun huoneeseen

Sen lisäksi, ahdistus ja masennus on iskenyt kovaa. Mikään ei motivoi, tunnu miltään, ja rintaan koskee ja painaa rauhottavista huolimatta. Saatan kotona riitaantua ja surkeana itkeä olemassaoloani.

Haluan olla positiivinen, mennä omassa rauhassa, antaa armoa ja aikaa itselleni. Hengittää syvää, yrittää uudelleen, pääasia että olen mukana ja teen oman panokseni ja jaksamiseni mukaan. Haluan nauttia, mistä teen. Kroppani on elinikäisesti kehityksessä, saan muokattua hiljaa ja terveellisesti siitä hoikemman, kiinteämmän ja kestävämmän. Minulla on kädet ja jalat ja ei pysyviä vammoja, joista olen kiitollinen. Pääsin opiskelupaikkaan kaikkien muiden hakijoiden joukosta, olen siis potenttiaalinen unelmieni ammattiin. Minulla on ihana kumppani, äiti, isovanhemmat ja ystävä, jolle voisin soittaa vaikka kolmelta yöllä.

Miksi silti aamuisin herään ja saatan vaan vajota maan uumeniin? Miksi jokin lyö pylvään rinnastani lävitse ja solmii makaamaan sohvalle viltin alle, ottamaan kissan lohduksi syliin. Haaveilen vanhoista itsetuhon keinoista, mutta taistelen niitä vastaan lääkkeillä ja vetämällä huomiota asioihin, joista ennen nautin. Tarvitsisin enemmän tukea, mutta olen umpikujassa, ulkopuolisille asiani on kunnossa.

5 comments:

  1. Hehei, olen lukenut blogiasi jo vuosia. En nyt silti saa mieleeni oliko niin, että oireilullesi ei ole löytynyt ns. syytä..? (Mulla hajos kone ja en pääse lukemaan vanhoja kirjoituksiasi ennen kuin se palaa huollosta.) Itse kävin nuorena terapiassa samantyylisen oireilun vuoksi ja turhauduin ja äkämystyin, kun syytä etsittiin aina vain lapsuudesta ja vanhemmista. Vasta vuosi sitten, liki 30-vuotiaana aloin muistaa sen ilmapiirin ja ihan konkreettisia tilanteita, että millaista lapsuudenkodissa oli.

    Asiat loksahteli paikoilleen kun tajusin, että on ihan oikeasti olemassa se hetki, mistä tämä ja tämä ongelma on saanut alkunsa. Kirjallisuuden tuella olen sitten selvitellyt, kuinka näitä asioita voi surra ja käsitellä, että pääsisi eheytymään.

    Välillä ahdistaa, mutta en enää ihmettele mistä se johtuu. Terapiassa hyppääminen aikoinaan oli aivan turhaa, koska ei saatu kaivettua ongelmien juuria esiin. En tiedä, kuulostaa vaan jotenkin niin tutulta tuo kuvailemasi. Kunpa voisin auttaa! <3

    -Katarina

    ReplyDelete
  2. Voin vaan niin samaistua tähän tekstiin<3 ;(

    ReplyDelete
  3. Moi!

    Perustin keskustelufoorumin mielenterveysongelmista kärsiville. Aiheina mm. masennus, ahdistus, paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko ja muita.

    Tervetuloa mukaan keskustelemaan jos kiinnostaa!

    http://www.hullujenhuone.com

    ReplyDelete
  4. Heips, musta tuntuu että vuosi ei oo vaihtunut ennen kuin teet sun vuodenvaihteen yhteenvetoanalyysin... :)

    -Karin

    ReplyDelete

HUOM ole kiltti ja käytä jotain nimimerkkiä anonymous-sijasta, että eri vastaajat erottuisivat. Vastaan kommentteihin tähän samaan boksiin. :) Ethän kommentoi vain mainostaaksesi omaa saittiasi. Kiits. Nyt haluan kuulla jokaisen ajatuksesi, hyvät ja pahat. Avautuminen on sallittua, ellei jopa suotavaa ♥