Kahvia mustana

Fear of the Blank Page

2012-01-24T08:02:00.002+02:00

Blogista on tullut paljon tasaisempi, ehkä varautuneempi eli tylsempi. Vaikka vararavinnosta ei ole puutetta niin päässäni on black outteja ja paljon, ykskaks en osaa taivuttaa suomenkielisiä sanoja, ja jokainen kappaleeni hävettää vähän lisää. On vaikeaa olla sarkastinen tai naseva halutessani vain käpertyä rullalle ja nukkua horroksessa talven yli. Toistavani raivostuttavasti joitain sanoja koska verbaalinen mielikuvitukseni ei pysty parempaan kielijumppaan. Kuten nyt, ping, ajatukset katosivat. Mistä olinkaan puhumassa?

Lipsauksia sattuu, mutta linjaukseni on välttää blogissa läheisteni asioista puhumista, samoin kommentoimatta ajankohtaisia aiheita tai muita blogeja. Se on vain.. kiusallista ja tunnen tunkeilevani toisten asioihin. Kaikista isoin nou-nout on kuitenkin kertominen omista makuasioista tai muista "teeman ohi" menevistä asioista. Ne pari vapaa-ajan tagia (tuolla oikealla menussa) on tahallaan jäänyt vähäiselle käytölle. Ei ole sattumaa etten ikinä julkaise yhtään reseptiä, tehnyt teemapostauksia, linkannu lemppari blogeja, promonnut lempi pressaehdokastani tai uskaltanut vastata mihinkään memeen (vaikka olen ollut hyvin otettu jokaisesta tagauksesta). Itse rakastan lukea tuollaisia random faktoja, arkisia makuasioita ja nippelitietoja kiinnostavilta tyypeiltä! Mutta jos minä alan kertomaan musiikkimaustani niin olen röyhkeä ja sietäisin hävetä.

Moitin jatkuvasti itseäni koska hölötän IRL kaikkea, mikä *ei voi* kiinnostaa muita. Näin käy yleensä aina jos jännitän tai hermostun. En voi sille mitään, jos olen reippaalla tuulella käyn ylikierroksilla, kuin yrittäisin ottaa kiinni masennukselle menetettyjä vuosia. Luokkatoverini pitävät minua taatusti itsekeskeisenä, koppavana ja pröystäilevänä tyyppinä. Suomalaisessa mentaliteetissa itsensä nostaminen on tuomittavaa ja lapsesta asti on kotona tehty selväksi että kaikki rahaan ja töihin liittyvä kuuluu pitää omana tietona. "Älä sitten sano kellekään meidän tavaroista tai rahoista! Ne ei kuulu kellekään!"

Aprikoin yhä teinkö suuren virheen 1 kirjapostauksella, sillä se sivutti sekä "muiden asioiden" kommentointia että omia mieltymyksiäni. Toinen vähemmän radikaali temppu oli idätys how-to, jossa käytin omia valokuviani. Koko blogi on kooste aroista aiheista, ja minä menetän yöuneni miettien oliko foto lasipurkista ja pavuista liian vulgaaria paljastaa..

Ylianalysoinko liikaa ja pitäisikö kirjoittaa muistakin intresseistä? Vai jatkaa samalla linjalla eli ei teemapostauksille, harrastuksille, makuasioille ja sh:n liittymättömille arjen kuulumisille? Mitä mieltä te olette? Aihetoiveita otetaan vastaan..

Fear and Loathing in..

2012-01-22T22:42:00.002+02:00

Kolme-neljä päivää ahmimatta (ja oksentamatta)! Fanfaarit ja serpenttiini-insertti nyt tähän, kiitos. Joo, saattaa kuulostaa säälittävältä, kyllähän jokaisen pitäisi osata lopettaa se safkan mussuttaminen. Tiedän miten paljon fiinimpää on pistää blogiin kaikki anorektiset ahdistustekstit ylimääräisistä juustoviipaleista tai Läkerolien kaloreista, mutta ehkä olen mennyt jo sen säälittävyys/nolous-rajan ylitse.

En usko olevani laihtunut, mutta tämän onnistumisen myötä oloni on paljon huojentuneempi, henkisesti kevyempi ja kontrolloidumpi. Eniten minua pelottaakin että menetän taas otteen itsestäni, himon tai pakon demoni käy kimppuun ja hukuttaa mut takaisin b/p-kierteeseen. Eteneminen on kuin lasinsirpaleilla tai hiilillä kävelyä, pitää astua eteenpäin oikein ja tarpeeksi hitaasti etteivät jalkapohjat ole entiset. Onneksi sisälläni asuu pieni masokisti...

Fiilikseni on polaariset, ahminta-banni on tehnyt musta hypersensitiivisen ja ylireagoivan. Flippaan pienistäkin kömmähdyksistä, vahingoista tai pienestä epävarmuudesta. Käyttäydyn tosi lapsellisesti, pahalla tuulella valitan pystyn ja hyvällä puhua selitän turhuuksia minkä kerkeän. Ihan kuin olisin elänyt aikuiseksi saakka laatikossa ja päässyt ekaa kertaa päivänvaloon. Ahdistus nousee kerralla lujaa ja korkealle, koska en pääse turruttamaan tunteitani ahmimalla ja oksentelulla. Rauhottavia on tarvinut enemmän kuin normaalisti, ja satunnaisella jumppatunnillani pompin enemmän bentsopilvessä kuin lattareiden tahtiin...

Olen aika varma ahmivani nimenomaan tunteiden turruttamiseen, niin vahvasti olen lähipäivinä reagoinut. Osoitin mieltäni ruokakaupassa marssimalla ulos ostamatta mitään, koska Poikakaverini ei keksinyt mitä halusi päivälliseksi. En ajatellut ilkeileväni, pelkästään etten pysty syömään mitään.. olin niin loukkaantunut etten saanut tahtoani läpi light-version ostosta normaalin sijasta, että kiukuttelin ja itkin. C'moon, eikö tästä vieläkään pääse yli? Itkua seurasi paljon, paljon lisää näinä parina päivänä. Porasin meikit poskilleni saatuani koulussa rakentavaa kritiikkiä (vaikka pidän palautetta arvokkaana), raivosin lumihangessa kastuneista lahkeista, kirosin kuskia jäätyäni väärällä bussipysäkillä ja haastoin lisää itkuista riitaa ruuanlaitosta.

Jos en olisi ollut ihanan Poikakaverini lähellä niin olisin taatusti kääntänyt kaikki itsevihaani ja purkautunut perinteisesti oireilemalla. Olen niin onnellinen ja kiitollinen että hän jaksaa, kestää ja jopa rakastaa minua. Olen saanut hänen panemaan vastaan, jotta saisin itkupotkuraivari-purkautua kunnolla, sekä ymmärrystä ja lohdutusta tilanteen rauhoituttua. Kiukku on yhä vieras, uusi tunne. Rationaalinen puoleni tiedostaa käytökseni mielettömyyden, mutta silti haastoin riitaa mm. säilyketölkin avaamisesta. En tarkoittanut, mutta tein tahallani.

Niiiin toivon selviäväni ensi viikon stressaavan ja hektisen aikataulun kanssa. En tahdo jaksaa koko koulupäivää, mutta olen uteliaana ja innostuneena haalinut harteilleni ~~liikaa~~ kaikenlaisia hommia koulutöiden ja tenttien lisäksi. Ihan siitä ilosta että saan tuntea muutakin kuin passivoivan depression. Jaksamista ensi viikkoon! ♥

Sanokaa mua keijukaiseks!!1

2012-01-03T20:12:00.001+02:00

Nyt kun iloiset rasvasolut pitävät huolta aivoni synapseista ja välittäjäaineista, olen kasvattanut jotain perspektiiviä (omaa) sairasteluani kohtaan. Toivottavasti mä osaan muotoilla tän aiheen niin neutraalisti kuin mahdollista, sillä todellakaan ei ole tarkoitus loukata ketään, vaan hertellä hiukan ajattelemaan. Huomautan myös etukäteen että ulkopuolisuuden, huonon itsetunnon, surun ja kukaan-ei-ymmärrä tunteminen on sairastellessa ihan normaalia, ja en yhtään vähättele aiheesta kitisemistä (es. oikeasti idiootit läheiset tai hoitohenkilöt).. Joo, ja tiedän tekeväni tätä kaikkea itse. Siksi oonkin *ekspertti* puhumaan asiasta.

Siis kitinään!

Nykyään minua häiritsee syömishäiriöisten (tai muiden mt-hlö:iden) jatkuva draamakuningatar / marttyyriakti. Erityisesti tavassa kun ihmiset perustavat blogeja ja kirjoituksillaan suorastaan kerjäävät huomiota ja lohtuttelua. Melankolia on ihanaa, mutta joskus tulee raja missä itse on uhri ja koska hakeutuu uhrin rooliin. Meinaan tällä puhetta, jossa ihannoivasti korostetaan tai märehditään syömättömyyttä/oksentamista/yletöntä liikuntaa/itsensä satuttamista ja samalla välitetään lukijalle epäsuorasti avunhuuto. Se kun joku yrittää saada syömään tai kysyy onko kaikki hyvin, sillä välin kun sinä terä ranteessa itket itsesi uneen syötyäsi porkkanan 25km lenkin jälkeen. Uli uli uuuu. Pahimmillaan tekee noista jotain ETTÄ voisi kirjoittaa johonkin internettiin. Tai istuisi johonkin diagnoosiin. Tuliko parempi mieli? Säteileekö ylpeys sisälläsi? Olin vielä sanoa jotain kaunista siitä kun jengi camwhoraa nettiin valokuvia alimmassa painossaan, mutta editoin pois. Otsikkoni riittänee.

En halua antaa esimerkkejä, sillä sairaana tulee valehdeltua ja oireiltua, vaikka miten silmissä sumenisi, hävettäisi tai nälkä kaivelisi. Tarkoituksenani ei ole mollata ketään, koska asioita tulee tehtyä itseään vastaan ja kas, sen takia sairaudesta puhutaankin. Mutta miksiköhän minulla ei ollut ystäviä jos en ikinä lähtenyt mistään minnekään, mutta uliuli kun on niiiiin yksinäistä. WAKE FUCKING UP. Mitään ei tapahdu jos et itse tee jotain!

Vaikka tekisi niitä vastaan, minä uskon että jokaisessa on toiveita. Toiveita kumpa joku ymmärtäisi, kuuntelisi, välittäisi, pakottaisi tai estäisi - ilman että tätä pystyy ilmaisemaan suoraan tai sanomaan ääneen. Totta kai tuntuu pahalle ja asiat pysyy pahana jos et itse anna lupaa asioiden menevän toisin. Terveys houkuttelee, mutta ei kukaan tahdo parantua, koska ei parantuminen ole kivaa. Mutta tahtoisitko mahdollisuuden tuntea toisin? Olla vapaa? Enempää ei tarvi tehdä, antaa vain lupa.

Tämä ei ole pullamössöhippi-optimismia vaan ihan realistinen mahdollisuus. Toivonkin siis että tämän luettuasi et samaan tapaan surkuttele käytöstäsi ~~("löytyipäs taas lisää syitä inhota itseään")~~ vaan antaisit itsellesi luvan. Luvan ottaa apua vastaan, luvan sanoa ääneen, luvan jättää kärsimättä.. Elaboroi itse. Koska SINÄ olet uniikki, arvokas, riittävän hyvä ja aivan vitun varmasti ihana.

Hyvää uutta vuotta '12!

2011-12-31T14:55:00.000+02:00

Viime ossareissustani on ~vuosi, ja kutsu kävi pieneen tarkastukseen juttelmaan mitä minulle kuuluu ym. Haastattelun jälkeen täyttelin läjän papereita: beckiä (klassinen masennustesti), bulimiatestiä, sh-ajatuskyselyä ym. Koetin googlaa noiden muiden testien nimiä, mutta en löytänyt, ehkä ne ei ole Suomessa niin yleistä riistaa ollakseen nettilevityksessä? Sivukaupalla ympyröintiä, jossa testattiin esim. masennuksen voimakkuutta, oire- ja vakavuusasteikkoa, kehonkuvaa, toimintakykyä, lapsuuteen kaipausta ja perfektionismia.

Tulokset sain sairaanhoitajaani tavatessa, ja pojot painottuivat melko oikein (paperitestit eivät ole ihan 1:1 elämän kanssa), vaikka yllätyin että tilanteeni näytti niinkin vakavalta paperilla. WTF, enhän mä enää halua edes kuolla tai ole anorektinen!! Jos kiinnostaa niin masennus oli yhä vaikea, vaikka oon par.. pahimmillani saanut +15p. Oletuksiani vastoin myös bulimian oire- ja vakavuustasot olivat vakavat. Kolmas testi oli aika itsestään selvä: laihdutustarve ja kehonkuvakriittisyys oli korkeat, kun taas toimintakykyni oli melko hyvä (jee!). En oo koskaan kaivannut paluuta "turvalliseen lapsuuteen" tai ollut perfektionisti - enemmänkin vain ra'asti rehellinen ja kriittinen itselleni.

Paljon olisi ratkottavaa, joten toivon ja rukoilen että terapiarahoitustani jatketaan vielä ensi vuonna, otherwise I'm fucked. Kuntoutustuki on onneksi kevään loppuun, joten mulla jää aikaa taistella itseäni terveempään ja hoikempaan kuntoon, sekä pitää kiinni koulusta ja erityisesti ihmissuhteistani. Totta vitussa pelottaa ja epätoivo valtaa ajatellessani über ~~rehellisesti~~ negatiivisesti itsestäni, laihdutuspakko ei anna rauhaa, ja kaikki mikä täytyy tehdä ahdistaa niin helvetisti. Pakko myöntää että mieltäni ylentää ettei syksyn rakkaudenhaavat enää vuoda, enkä ole enää ihan yksinkään... ♥ ♥ Jos ymmärrät mitä tarkoitan, hehee.

Tehkää tekin tänä iltana parempia lupauksia itsellenne, unohtakaa läskien laskeminen ja painukaa hymyillen hyvässä seurassa kohti v. 2012!
Lämmintä ja aivan ihanaa uutta vuotta kaikille! ♥

Mulled wine and mince pie

2011-12-27T19:09:00.003+02:00

Joulu meni ok, vaikka söinkin mielestäni turhan paljon (tosin, kuka ei?) ja en ollut missään super-hyper joulufiiliksissä. Hyvään mieleen riitti silti läheisten näkeminen, ne pari normaalia yhteispäivällistä, lahjojen antaminen ja aattona illalla videopelien mättäminen. Ei juuri haittaa vaikka lunta ei ole maassa, voisin mielelläni nyt skipata talven ja mennä suoraan kesään. En mahdu yhteenkään talvitakkiini ja ajatus uusien vaatteiden ostosta iljettää, sillä pelkään paisuvani vain lisää ja lisää.

Eli paljon on tehtävää ennen kesää. Mm joku 'kesäkuntoon' hankkiutuminen, vaikka voisin hakata päätäni seinään joka kerta kun TV:ssä mainostetaan "kinkkujen sulattelua" tai väännetään kättä mikä ~~huuhaa~~ trendiruokavalio on paras. Pakko silti on jotain tehdä tälle ruholle, sillä kohta olen jokaisen normaalinkin ihmisen mielestä muodoton, ja tällä kertaa aion pitää kiinni päätöksestäni. Plärään nettiä ja mietin millaiseen liikuntamahdollisuuteen olisi rahaa ja jaksamista, sillä kaikki kiiltävät kuntosalijäsenyydet ja vihaamani lenkkeily pois suljettu.

Pelottaa silti onko musta yhtään mihinkään, sillä aina kun silmä välttää ja jään yksin, niin olen sotkemassa psyykettä ja ruumistani ruokavammailulla. Olen lihavempi kuin ikinä, mutta samalla kun anoreksia on ensimmäistä kertaa aikuisiälläni hellittänyt niin en tunne samanlaista kauhua ja pelkoa ruokaa kohtaan, tai tunne itseäni samalla sielua repivällä tavalla lihavaksi, että en uskaltaisi kaivaa jääkaapista porkkanaa. Pelkästään lihavaksi. Monet yleistää lihavat ihmiset tyhmiksi tai laiskoiksi, koska "eivät muuta tilannettaan", mutta tunnen itseni täysin kyvyttömäksi ja aseettomaksi oireiluani kohtaan.

Ollessani muiden seurassa koetan käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, ja syödä vain toisten seurassa tai jos on oikeasti nälkä-nälkä. Kotona helposti nakerran jotain ylimääräistä, petyn ja ahdistun, ja taas se on menoa. Juuri kun ruvet rystysistäni olivat parantuneet ja kynnet kiiltävät kauniista lakasta, ei, allekirjoittanut kakoo viidesti illassa. Lähiaikoina ahdistus on vain kasvanut ja kasvanut, puristanut kovemmin rintaa ja olen itkenyt mitä lievemmistä asioista. Haluan tästä paskasta eroon enemmän kuin ikinä, mutta olen avuttomampi lihavuuttani kohtaan kuin koskaan.

Mieleni tekee itkeä ja hiljaa huutaa

2011-12-20T15:50:00.001+02:00

Lähipäivinä on ollut tosi vaikeaa, oon ollu herkkä stressille ja onnistun tekemään pienistäkin asioista valtavia, valtavan vaikeita. Tämä näkyy mm. jatkuvana itkemisenä. Mun syvin tuntemuksni on ettei mua haluta, oon tiellä, liikaa, taakka joka mädättää olemassaolollaan muiden ilmapiiriä. Pelkään jatkuvasti tekeväni jotain väärin, enkä uskalla purkaa tätä epävarmuutta läheisillenikään. Pelkään että jos ilmaisen jotain negatiivista itsestäni niin muut loukkaantuvat ja kypsyvät seuraani. Haluaisin vain kertoa miltä minusta tuntuu, ilman että toiset heräisivät samaan totuuteen ja dumppaisivat minut kuin läjän paskaa. Onko väärin toivoa että edes joku ulkopuolinen näkisi minussa hyvää, jos olen sille itse alituisesti sokea?

Olen ahdistunut ja surullinen, mutta koska en saa lupaa pukea niitä ajatuksiksi kellekään niin purkaudun käyttäytymällä vaikeasti ja kiukkuisesti muille, samalla ottaen itseni jokaisesta toisten eleistä. Otan iskut naamalleni ja itken joka päivä (sängyssä, koulussa, kaupassa, kadulla). Tunnen olevani ihan vitun se ja sama, jonka jälkeen mädätän ilmapiiriä.

En kaipaisi muuta kuin jotain rohkaisua, jotain joka jaksaisi hetken rauhotella minua ennen kuin bentsot alkavat vaikuttaa ja potkivat pahimmat palat pois kurkustani. Mutta koska noita eleitä ei tule, loukkaannun lisää ja lisää, sillä olen varma ettei kukaan minusta voi pitää, ei jos ei kukaan edes yritä pitää kädestäni kiinni. En jaksa taistella kaikka vastaan olemalla reipas ja ekstrovertti, ahdistun jo kuollakseni kun pitäisi päättää mitä laitan päälleni.

Paska nakki

2011-12-16T01:57:00.005+02:00

Käyn illalla va'alla. Sorruin illalla taas ahmimaan ja oksentamaan puuroa. 5 kiloa enemmän kuin ei kauaa sitten, toiset 5 kiloa enemmän kuin sitä ennen. Ja sitä ja sitä ja.. Vedän lääkkeet ja painun nukkumaan, unirytmi on totaalisen sekaisin ja viimeiset koulutyöt puristettavana. Ahdistus puristaa kurkkua ja kyyneleet painavat silmiäni, kunnes itken ja vollotan lohduttomasti. On pakko päästä ylös, tonkia kaapit jos löytäisin edes yden vintage partaterän. Viimeisestä kerrasta on yli kuukausi, vaikka ajatus onkin käynyt usein mielessä. Edes yksi skraadu, edes yksi pienen pieni pisara.. En mä enempää tarvi, kunhan pieni naarmu, yksi äänetön lohdutus tummassa yössä.

En löydä sanoja sille miten iso olen, en muita paitsi ylipainoinen. Ihan totta, ylipainoinen. Ei mitään aliravitsemuksen väärentämää luulotilaa omasta kehosta vaan ihan oikeasti iso, syntisen lihava, läski. Minä. Silloin ennen tunsin, ei, tiesin itseni ihan valtavaksi, mutta nyt oikeasti olen. Voitteko vain uskoa ettei minäkuvani ole kuitenkaan muuttunut niin paljoa kuin peilikuvani on? Pari vuotta sitten katsoin alas reisiäni ja ajattelin ettei ne niin pienet ole, päinvastoin todella suuret ja lyllyvät. Ihan samanlaiset kuin nyt, vaikka nyt erona on osuvatko reiteni yhteen ja aika paljon päälle.

Mutta tämä vartalo ei silti ole minun, ei ehkä ennenkään, mutta tämä on jo absurdia. Selluliittiä, painavia rintoja, jenkkakahvoja, t-paidan hihoista pursuvia alleja, reisiä, jenkkakahvoja, ylimääräisiä ulokkeita vatsassa ja kyljissäni. Saatanasti läskiä. Jalkani eivät taivu yhtä hyvin kun ihraa on tiellä, pistelee, ihan kuin jalkani olisivat jatkuvassa nesteturvotuksissa ja nielleet ylimääräiset tynnyrit, jotka kumisevat toisiaan vasten kyykistyessäni. Ei lihaksia vaan yhteen hölskyvää silavaa. Epätodellista, iljettävää, hikistä ja niljakasta, puristuksia ja valuvia sukkahousuja, makkaroita.

En vain kestä itseäni, ja silti syön, syön, ahnehdin, syön salaa, ahmin, oksennan, mussutan, turrutan tunteita, ahdistusta, inhoa ja pelkoani. En tajua miten oon voinut kehtaa olla toisten ihmisten seurassa, kiskoa pitkähelmaisia hameita ja pitkiä paitoja pokalla päälleni, ja kulkea kadulla. Olla toisten tyttöjen seurassa, joilla on sitä kaikkea mitä minulla ei: kroppa, iloa, energiaa, kunnianhimoa, ja ennen kaikkea - heiltä puuttuu syömishäiriö. Saatananmoinen synti, joka mädättää mut sisältä ja turpeaa ulkoa. Kuinka kukaa voi ikinä haluta mua? Koskea tai rakastaa? Kuinka mulla voi olla ikinä elämää tai edes mitään jos olen näin auttamattomasti pilalla, hirviönä.

Olisinpa aamulla tukehtunut kaksoisleukani alle, aamen.

Ulina seis, romaani pois ja töihin!

2011-12-05T22:31:00.005+02:00

Pitkästä aikaa piirrustusta, tämä tosin keskeneräinen, mutta kerrankin vähän pidän jäljestäni.
Klikkaa isommaksi!

Yyh, ihan mega koulustressi. Matkasin viikonloppuna kauan venailemiini pikkujouluihin, ja törmäsin dösässä luokkalaiseeni, joka lungisti informoi jälkeenjäämistäni aiheista, sekä dissasi opiskelun vaikeustasoa. Päästyäni pippalopaikan ovelle olin valmis huulta purren itkemään ja kiukuttelemaan etten tule sisään. (Mutta tulin kuitenkin, ooooh! Olen nääs skarpannut edes tässä sosiaalisessa maailmassa! Aaltoliikkeitä!)

Loistin kumminkin poissaolollani melkein ~1kk koulusta, ja katsos vain en jäänyt vain yhdeltä kurssilta jälkeen, vaan missasin kolme. Mitä, oon siis saanut arvosanan tällä lukukaudella yhdeltä kurssilta? Ei yhtään auta ettei kaikista kursseista tipu mailia, koulumme nettiportaali on epäkäytännöllinen, epäinformatiivinen ja monimutkainen (lue: perseestä) ja nettilukkarin tunnit eivät pidä paikkaansa. Tällä viikolla sitten puristan kasaan rästitehtävää, yhtä megalomaanisen isoa projektiduunia, luen kahteen tenttiin ja istun iltatunneilla. Niin, kaikilla deadline tällä viikolla.

Poissaolosta, pitkäaikaissairaudesta ja laiskuudesta huolimatta, olen vuosien varrella oppinut että olen aika tehokas vikana-iltana-työskentelijä, sekä kova painamaan ventovieraista aiheista reaalitekstiä päähäni. Se mikä mua ottaa päähän on olla aina outsider, pihalla kaikesta. Luokkalaiseni on niin saa-tanan lahjakkaita, coolin osaavia, alalla sivuduuneja heittäviä, ja itsevarmoja - myös kaikilla "vaatimattomasti hissukoilla" taitureillakin paistaa se naamasta. Poissaoloja on muillakin paljon, ollaan niin korkealentoisesti artsyjä että läsnäolo on passé, mutta silti kaikki muut ovat niin perillä kaikesta (deadlinet, avaruusohjausjärjestelmiltä näyttävät tietokonesoftat, what's goin' on), eivätkä alusta alkaen kaatuneita omaan vitumoiseen itsekritiikkiinsä. Huom! Älkää käsittäkö väärin, jumaloin luokkalaisiani ja en mielestäni edes ole järin itsekriittinen kouluhommissa, enemmänkin realistisen tiedostava siitä ettei rahkeeni riitä. No yhyy.

Olen monesti huokaillut että pitäisikö hakea johonkin tiedekuntaan, missä riittäisi jos lukee, eikä tarvitsisi näppäillä tietokonetta tai olla "luova". Kaverini totesi että "No jos ei tämä tunnu omalta.." mutta kun tuntuupas! Kyllähän mua kiinnostaa, rakastan kouluani, alaani, tuntejani, työskentelyä! Mutta oon vain niin hautautunut itseinhooni, ulkopuolisuuden tunteeseen, enkä pysy oppiaineissa mukana, koska minulta puuttuu niin pirusti peruskursseja. Kun muut loistavat niin minä käperryn oksentamaan ja kiihtyvään salassa syöntiin ja ahmimiskierteeseen. Nice. Epätoivo ja ahdistus murskaa jo ennen alkuun pääsemistä, enkä pysty palauttamaan mitään täyttä paskaa. Ei voi kirjoittaa jollei osaa lukea, mutten ymmärrä edes aakkosia..

Tyttöjen kesken

2011-12-02T13:31:00.002+02:00

Istuin eilen iltaa porukassa, jossa sukupuolijakauma oli sattumalta 50/50. Sattumalta tytöt istuivat pöydän ympärillä vierekkäin, ja vanhojen kavereiden kesken tuli vaihdettua kuulumisia, koska viime kerrasta oli vierähtänyt tovi. Sitten jossain vaiheessa tuli viinin maistelun ohella haaveilut tyttöjen illoista, tyttöjen risteilyistä, tyttöjen siitä-ja-tästä porukalla. Hymyilin ja kilistin lasiani, mutta sisälläni muljahteli jotenkin epämiellyttäväksi. Nyt tiedän miksi, se on tämä tyttöpainotus.

Ensin: tämä ei nyt ole mikään feminismi- tai syvällinen sukupuolianalyysi, no worries. Ei ole mun juttu, vaikka kyllä naisten pitäisi olla tasavertaisia, oikeutettu samaan palkkaan, sekä vapaita yksilöitä. Mutta niin miestenkin. En silti sano että sukupuoliroolit pitäisi nyt kärventää tulessa, sillä erot ovat ihan biologisiakin, mutta on naurettavanaa että kaiken pitäisi aina mennä 1800-luvun kaavojen mukaan.
Tokaksi: myönnän että minulla ehkä on enemmän naispuolisia ystäviä, mutta en tule ajatelleeksi sitä koska he olisivat naisia - ennemminkin koska visuaalisissa kouluissa on ollut naisenemmistö yms. Läheisimmät tyyppini kuitenkin miehiä, who cares? Toisin sanoen, en tunne erityisesti lokeroivani ihmisiä naisiksi, miehiksi, lesboiksi tai heteroiksi, siksi tästä asiasta puhuminen on vähän vierasta, sillä minua äklöttää puhua erikseen Naisista ja Miehistä. Siksikö mua kauhistuttaa ideat tyttöporukoista?

Ei, vaan koska olen itse henkisesti epävarma, ulkonäköäni arvosteleva, sekä analysoin jatkuvasti seuraani. Minua tyttöporukassa pelottaa helvetisti olla huonompi, vieraampi, nuhjaisempi toisten seurassa - kyllä muussakin seurassa, mutta ehkä naiset ovat tässä arvostelevampia. Minulla on (yhä) ujoutta jos keskustellaan seksiasioista, vielä enemmän jos keskustellaan vaatekokoista. Toisten iloisuus, ulkonäkö ja makuasiat saavat mut vajoamaan maanrakoon, sillä ne saavat minut jatkuvasti mittailemaan ja arvostelemaan omiani. Kuinka en välitä suklaasta, jaksa puunata ja huolehtia itsestäni, ole intohimoinen happyjoy samoista asioista. Helvetti, minä mieluummin pelaan sotapelejä ja kaivan vaikka kissanpaskaa kuin katson frendejä ja laitan manikyyrejä.

Ja ei, en ole mitenkään erityisen "äijä", vaan ihan tavallinen hamejalkainen ja meikattu ~~tyttö~~ henkilö. Mutta ehkä jotain asenteessani on erilaisempaa, ehkä olen vähän tomboyish ja lonely rider. Tai sitten vain vitun epävarma, epävarma että kaikki itseään sättivät naishenkilöt ovat kiinnostuneet laskemaan lisääntyneitä makkaroita ja kilojani. Uskallan nykyään kysyä tylysti asioista, joista olisi korrektimpia ehkä hiljentyä, sillä en pelkää - tiedän olevani nuija. Mutta että en jaksa olla samasta iloisesta virtapiiristä ja mietin enemmän jaksoinko käydä eilen suihkussa kuin ranskalaisia rakennekyrsiäni. Ja vielä, koska olen epävarma niin muistutan että kukin tavallaan, ja kynsienjatkeista saa pitää jos siltä tuntuu - vaikka ne ei olisi mun juttu.;)

Tämä aihe tuli alunperin mieleeni kun luin lehdestä artikkelia "naiskavereiden" välisesestä kitkasta, kateudesta, syyllisyydestä yms, vaikka en periaatteessa ihan niitä tarkoittanutkaan. Ääh, samoja fiiliksiä kellään koskaan? Anyone?

How are things on the west coast?

2011-11-30T08:18:00.002+02:00

Tässä samalla olen pohtinut myös hoitojuttujani. Viime lääkärikäynti oli raastava ja kiusallinen, en löytänyt mitään oikeita sanoja kuvaamaan vointiani. Jos on mennyt 'hyvin' niin ehkä en ole vakavasti otettavissa, en oikeutettu saamaani hoitoon ja lennän oman onneni nojaan.. Jos taas vastaan 'huonosti' niin mut voidaan leimata kroonikoksi, auttamattomaksi sairaaksi joka ei edes yritä, parempi sellainenkin lempata pois! Oli vain vääriä vastauksia, vaikka mitään ei varsinaisesti käynytkään.

Seura tekee kaltaisekseen: lähiaikoina oon lukemalla ja kuuntelemalla altistunut pienten ihmisten valitusvirsille, kuinka he eivät ole oikeutettuja hoitoon koska 'viimeksikin painoin vähemmän', 'on olemassa huonompikuntoisia', 'vien hoitopaikan joltain toiselta'. Tosi tyypillisiä ja ulkoa opittuja sh-selityksiä, joita vasten mun pitäisi olla kypsä ja aikuinen ollakseni välittämättä. Mutta en ole, ja ulinat lyövät naamaan kuin epäsuorat nimittelyt läskiksi. Jos pikku anorektikot eivät ole oikeutettuja hoitoon, niin mitä vittua minä teen?! Mähän olen jo normaalipainoinen (yli vuoden!), eikä papereissani enää edes lue anoreksia vaan bulimia! ~~Eihän se ole vaarallista.~~

Toisaalta tuntuu myös väärältä pelätä ja märehtiä hoidosta myös väärältä pelätä ja märehtiä hoidosta, kun sen saaminen ei ole kaikille itsestäänselvyys. Ei aikoinaan ollut mullekaan, Tiedän myös kamalia tapauksia, joissa vakavasti sairas on "lentänyt" sh-hoidosta pois yleispsyk. puolelle motivaation tms takia. Miten toi voi olla mahdollista? Motivaatiopuutekin kun voi olla oire, samoin tunne kelvottomuudesta ottaa apua vastaan..

Tiedän tämän hyvin itse, sillä vasta kun oirekuvani alkoi muuttua anorektisesta niin olen paljon ns. ymmärtäväisempi omaa pahaaoloani kohtaan. Otin tietty jo silloin koulusta lomaa, mutta vasta kun ~~läskinä~~ aivoissani leikkaa ja muistini pelaa (jotenkin) niin osaan objektiivisemmin vertailla vointiani. Aliravittuna raastaa sisältä, tuntuu kevyeltä päästä ja jaloissa on miellyttävä tunne kun lihaksisto syö itse itseään, mutta ei se mitään. Huomaa sana 'miellyttävä' = pahaolo on oikein jees, sillä tietääpähän että ~~kuolee~~ laihtuu!!1

Avauduin eilen sairaanhoitajalleni joistain viime aikojen positiivisista muutoksista, ja ahdistuin jälleen kuinka kaikki on hänestä niin hyvä!wau!mahtavaa!.. Ohan se, mutta oon mä yhä aika pimee toisinaan (es. 24/7 ruokarituaalit, pakkoajatukset) nyt hyvinä päivinä vaan unohdan sen koska olen kiireellinen virnumaan hyvästä fiiliksestäni - en koska aivoissani olisi liian vähän rasvaa. Pelottaa aina kun hoitopuolella ollaan tosi tyytyväisiä - oonko mä nyt valmis jatkaa tästä omin avuin? Sairaanhoitsun sanojen mukaan: ehkä en, sillä hyvistä viboista huolimatta se arkinen jaksaminen on yhä niin kortilla. Olen viime kk sisällä tehnyt pari keikkahommaa liittyen harrastuksiini, ja kivankin aiheen kanssa työskentely on ollut shokkiväsyttävää ja ahdistavaa. On vaikea niellä faktaa ettei vieläkään jaksa, vaikka fyysisesti siihen ei olisikaan mitään puutteita.

Mutta, missä vaiheessa syömishäiriöissä ja depressiossa oli mikään kyse fyysisyydestä? Se kannattaisi jokaisen muistaa, varsinkin kun ottaa apua vastaan.
Hyvää loppuviikkoa, murut.♥

Kuulumisia ilman skandeja

2011-11-12T14:28:00.000+02:00

En oo nyt pystynyt kirjoittamaan, koska oon ollu oman koneeni ulottumattomissa..
Kai mulle kuuluu ihan OK, paivisin oon reipas ja hyvantuulinen, enka niin valita syomistani kaloreista, hiilareista, sokereista, rasvoista.. illat taas on jotain ihan muuta. Syyllisyys ja ahneus kay yhtaikaa kimppuun. Valilla on niin helvetin vaikeaa, etten tajua miten voin yha olla nain sairas tai sairaan sekaisin..

Munhan pitaisi olla jo terve, oon ollut niin monet kertaa tana vuonna paiviksella, istunut terapiassa puhumassa, ruvennu tietoisesti kaymaan enemman ulkona, olla sosiaalisempi, ajatellut etta ihminen (ainakin noi muut ihmiset) voi ja on kauniita ilman sairaalloista alipainoakin. Etta terve ja onnellinen on natti, ja kaikki muut mielipiteet on oikeasti psykoottisia, sairaita.

Mutta en oo silti terve vaikka haluaisin, kaikki ne samat demonit on aina mun kintereilla vaikka mihin karkaisin. Iltaisin lyo epatoivo, turvotus, ja itsetuhoiset ajatukset, joita olen silti onnistunut valttamaan hankkiutumalla eroon kaikista teravista esineista ja niiden lahelta. Oon lihonut ihan valtavasti, koska en ole laskenut kaloreita ja syonyt paljon ulkona ja mita tahdon. Paljon.

Silti, ihme kylla, paskoista asioista ja helvetinmoisesta todellisuudesta huolimatta, mulla on ollut upeat pari viime viikkoa. Olen reissaillut paljon, tavannut uusia ihmisia, seikkaillut kohti tuntematonta ihan ypoyksin. En juuri nyt kaipaa kotini turvaa ja sohvalle kapertymista, silla sinne pystyn vajoamaan koska tahansa muulloin. Terapia olis ainoa jota ikavoin, mutta Tati Terppa on ollut lomalla.. Just nyt yritan elaa ja antaa itselleni luvan nauttia siita, siitakin huolimatta etta olen yli ihannepainon, en siro tai hento, en voi shoppailla uusia sopoja vaatteita tai pukeutua vanhoihini, en ole mitaan sita mita ulkoisesti haluaisin olla. Mutta kai, siita huolimatta, etta on niin viallinen ja lihava, on lupa elaa ja joskus tuntea onnea, joka ei tule siita miten vahan on paivalla syonyt kaloreita ja mahtuuko kokoon 34.

Afsgfadg... kirjoitan sit taas fiksuja kun nappiskin toimii.
Pitakaa huolta itsestanne <3

It takes money and airplanes

2011-11-01T12:54:00.000+02:00

Nyt on aika hyvä olo. Olen tehnyt kaikkea poikkeavaa entiseen, ja vaikka samat demonit yhä mekastaa päässä (unohtamatta niitä "normaaleja" ihmisen ongelmia, kuten koulustressiä, ihmissuhdekräniä ja arjen hankaluuksia) niin taidan tarkoittaa mitä juuri sanoin. Yhä vierastan kehua ääneen vointiani, sillä pelkään että seuraavaksi tapahtuu jotain kamalaa, mutta viime päivinä on käynyt niin ihania asioita että hampaisiin sattuu.

Olen yrittänyt olla myös mahdollisimman rehellinen itselleni tunteistani: antaa anteeksi tapojeni vastaisen kiukuttelun, mennä ihmisten ilmoille huulet punattuna vaikka läskini löllyvät, pyrkinyt tekemään asioita huolimatta mitä muut ajattelevat-pelosta, sekä ennen kaikkia ollut avoimempi ja rehellinen. Haasteellista, ihan kauheaa ja kauhean ihanaa.

Tiedän ettei asiat muutu sormia napsauttelemasta, ja olen hyvin itsetietoinen yhä virheistä, ongelmista ja itseinhostani, mutta siitä huolimatta mulla on ollut aika kivaa. En ole kuollut vaikka oon viikon sisään hajonnut ja pillittänyt niin luokan edessä, kuin kaverini pippaloissakin. Maailmani ei ole kaatunut vaikka olen juonut boolia kotibileissä, maistanut macaron-leivosta, ostanut valtavat farkut valtavalle perseelleni, sekä lähtenyt keikkatyöpäivän jälkeen tanssimaan. Bizarre, I know! Ei, mulla on ollut aika kivaa - koska olen tehnyt asioita itseni varten huolimatta hirveydestä ja läskeistäni.

En ole ikinä ajatellut minkään ton olevan mahdollista, koska olen niin valtava ja arvoton. Tuntuu utopistiselta että ikinä tuntisin itseäni erilaiseksi, sillä tämäkin pään nostaminen tyynystä on tarvinnut niin vitusti aikaa, työtä ja rohkeutta. Silti tässä yhä kärvistellään, kaikesta huolimatta. (Mutta tärkeintä on etten ole nyt ihan yksin.. ♥)

Kumpa joskus elämä ei olisi ehdotonta

2011-10-30T23:19:00.001+02:00

Pari viime lekurikäyntiäni on olleet kiusallisia.. aina ne ehkä on, mutta nyt erityisesti. Yleisesti ottaen inhoan hoitokokouksia ja lääkärikäyntejä, sillä häpeän hirveästi itseäni ja emmin sanomisiani. En ikinä pysty katsomaan silmiin, vaan katseeni hapuilee lattiaruuduissa tai nojatuolitekstiileissä. Nykyään sairaalassa ei edes kätellä niin vältän silloinkin silmiin vilkuilun. Anteeksipyydän myös mielessäni etten ole enää se pieni anoreksia-Kafi, vaan iso nykyminä. Ihan kun mua ei tarvitsisi enää tavata tai tuhlata aikaa säälittävien vaivojeni kartoittamiseen.. No tartteeko?

Tiedän että tuo ajatustapa on myrkyllinen ja väärin, sillä sairaalassa on pakollinen trendi voivotella ääneen omaa arvottomuuttaan hoitoon koska on: a) liian läski b) vie hoitopaikan toiselta c) tuolla ulkona on vielä laihempia!!1 En tiedä ajattelevatko kanssapotilaat lainkaan noita värssyjä hokiessaan miltä "isommista" tai normaalipainoisista häiriöisistä tuntuu? Oman itsensä äänekäs lyttäily voi olla toisille lyönti naamaan tai kuin epäsuora kehoitus painua vittuun = "Mitä vittua mä täällä teen jos noikaan ei kelpaa hoitoon?", ja ketjureaktio on valmis. Tiedän miltä tuntuu kun ei pidä itseään ihmisarvoisena, mutta tartteeko hoitoa aina ansaita? Ja jos 'joo', niin mikä tekee henkilöstä niin vitun erityisen ja poikkeavan, että juuri hän ei X kg:ssa kelpaa hoidettavaksi, mutta tekopyhästi se ei muita luonnollisesti koske?

Lääkärin vastaanotolla oma arvottomuuden tunneeni syöksyy kuitenkin katosta läpi. Lamaannun kun mun pitäisi yleisesti luonnehtia vointiani. Jos on mennyt 'hyvin' niin ehkä en ole vakavasti otettavissa, en oikeutettu saamaani hoitoon ja lennän oman onneni nojaan.. Jos taas vastaan 'huonosti' niin mut voidaan leimata kroonikoksi, auttamattomaksi sairaaksi joka ei edes yritä, parempi sellainenkin lempata pois! Oli vain vääriä vastauksia, vaikka mitään ei varsinaisesti käynytkään.

Seuraavalla kerralla sama lääkäri käski käsitellä terapiassa muita keinoja hallita ahdistusta ja tunteita kuin b/p, mutten tiedä olenko ihan niin pitkällä. Ensin pitäisi tunnistaa (ja hyväksyä) loputkin pinnan alla olevista tunteista, jotta voisin vaihtaa sairauteni johonkin käsitöihin, kävelylenkkeihin tai vaikka postimerkkien järjestelyyn.. Lääkäri ehdotti myös että mun pitäisi kokeilla mindfulnessia ja alkaa meditoimaan. :--D Excuse me, O RLY? Kuulostaa tosi kiusalliselta, sillä kerran-pari kokeilemani jooga ei lainkaan ollut lajini. Samoin mua epäilyttää jokainen muotifitness-ilmiö, jollaiseksi myös terapeuttini luonnehti tämän nk. läsnäolontaidon.

Mutta olisi ihanaa jos tunteita saisi purettua konkreettisesti johonkin turvalliseen, jopa miellyttävään tai kehittävään asiaan. Niitä miettii mielellään, mutta lohduton totuus vaan on, että oikein pahan olon iskiessä kaikki ne vaihtoehdot vaan katoavat..

Olisipa joku jolle puhua

2011-10-17T22:03:00.002+03:00

En päässyt viikonloppuna lähtemään mihinkään. Kävin perjantaina hyvällä keikalla, mutta edes drinkki ja loistava musiikki ei saanut rentoutumaan, niin pahoja edellisen postaukseni ajatukset olivat. Yleensä rakastan keikoilla käyntiä, tapaa jolla ne irrottavat arjesta, mutta tällä kertaa laskin minuutteja että bändi lopettaisi. Oli pakko hakea takki ennen encorea ja painua itku silmässä kotiin murtumaan.

Lauantaina otin takapakkia parin viikon edestä, nukuin tai makasin lamaantuneena, sekä purin ahdistustani oksentelulla. Ei ollut tarkoitus, mutta mikään isompi ei pysynyt sisällä. Sunnuntaina lähes sama show. Olen terapiassa viikkokausia käsitellyt ajatusta, että dumppaan tunteitani oireiluun, mutta nyt ensimmäistä kertaa siltä minusta myös tuntui. Havahduin ettei ruokapelleily ole vain ahneutta ja läskeyttäni, vaan seurausta surulle ja pahoinvoinnilleni.. joitten tuntemiseen minulla on painavat syyt.

Alunperin meinasin lähteä lauantaina ulos. Turhaan yritin psyykata positiivisilla ajatuksilla, kuinka lähtisin sosialisoimaan omaksi ilokseni, ehostaisin punaisella huulipunalla, viihtyisin, olisin vahva ja kaunis toisten seurassa (mutten liikaa ettei surumielinen herkkyyteni piilottuisi).. mutta ei. Pelko Exäni näkemisestä yhteisten tuttujen parissa pelotti niin paljon etten päässyt ulos. Pystyin kuvittelemaan kuinka yhteen törmätessä jähmettyisin kauhusta, pakenisin paikalta, kiemurtelisin kotona lattialla, yökkäisin ylleni surusta ja itkisin silmät ulos päästäni. Jos perjantain (mahdollinen) 1,5 km välimatka toisesta oli ajaa mut hulluuden partaalle niin en tod. ole valmis näkemään kasvotusten. Pelkästään toisen FB statusten katsominenkin on liikaa..

Tämä on niin kamalaa. Ja silti minulla on loputon ikävä..
(Sori jos tekstistä tuli sotkua. Oon niin rikki ja väsynyt etten osaa pukea kaikkea sanoiksi tai oikolukea.)

Kipu kun ei vähene

2011-10-13T20:54:00.001+03:00

Toivon ettei iltoja olisi, ne pari viimeistä tuntia ennen nukkumaan menoa ovat pahimmat. Ikävä-ahdistus-suru-ällötys kourii kun näen Hänet chatissa. Pelkään ihan tajuttomasti törmääväni Häneen kadulla, tutuissa vaatekaupoissa, en pysty menemään baariin sanomaan 'moi' yhteisille ystäville jos yhteentörmäys on mahdollista. Epäreilua miten minun täytyy jättäytyä kaikesta, ihan kuin paha olo ei valmiiksi eristäisi. Aivan kuin kadut, elokuvateatterit, kahvilat, baarit, bussipysäkit hieroisi muistoja ra'asti päin naamaani. Toinen kun saa mennä ja tulla miten lystää, jatkuvat bileet päällä, ja tehdä mitä tahansa. Kenen kanssa tahansa.

En pysty viettämään omaa perjantai-iltaani koska ajatus hänestä bilettämässä toisessa seurassa kuvottaa minua. Sain sentään chatissa sanotuksi ettei kommentoi minulle, ei vaikka olisi ikävä, en kestä ja tartten tilaa. Mutten voi käskeä toista jäämään pois yhteisistä menoista, eihän Hänellä ole mitään ongelmaa asian suhteen tai aikomusta rajoittaa omaa olemistaan.

Elän päiväosastolla ja koulussa, ravaan kummassakin vuoronperään. Jähmetyn ja kuolen yksin kotona. Käännän surun ja ahdistuksen itseeni, turrutan tunteet ruualla ja oksentamisella, vihan puren terin omaan ihooni. You know, the usual stuff. En voi näyttäytyä koulussa ilman pitkähihaista, päiväosastolla lakkasin välittämästä, esitteleväthän siellä muutkin ~~läskejään~~ luitaan miten lystäävät. Lyön unilääkkeet pari tuntia etukäteen naamaan, jotta aamu tulisi nopeammin.

One fragment stronger

2011-10-05T20:46:00.003+03:00

Oksennan viikonlopun suu veressä, maanantaina tahtoisin kouluun, mutta en jaksa mennä suihkuun, pukea, meikata, lähteä. Lähteminen ulos on taas samanlainen tuska ja taakka kuin Kiinanmuurin juokseminen päästä päähän syömäpuikoilla. Teen pesän sohvalle, se haisee jo liikaa kissoille. Läski läski läski!! painan enemmän kuin ikinä.. Olen vuoden junnannut tässä samassa ihrassa ja paskassa.

Pakollinen ja peruuttamaton meno lähenee kun aika on valunut iltapäivälle.. Fuck-this-shit, ei näin vaan kestä tätä enää päivääkään. Havahduin kun katsoin kalenteria ja tajusin miten pian lähden maksamalleni matkalle. Vaikka (ero) ahdistaisi, surettaisi ja vihloisi jatkuvasti niin on pakko yrittää jotain. Muuten joudun maksamaan lentokoneessa vitusti jonkin muun kuin laukkuni kertyneestä ylipainosta! Jos kestäisin itseäni ja päivääni edes hetken, yrittäisin valita paremmin. Nyt päivä-pari takanapäin ja on sujunut.. jotenkin (huomaa sana 'sujunut'!). Jaksoin menoni, näin edes tunnin-kaksi kavereitani, raahauduin seuraavana päivänä kouluun ja oon pitänyt itseni äärettömän kiireellisenä. Päättänyt etukäteen mitä syön, järkeviä annoksia. Ateriasuunnitelma on ihan mahdoton noudattaa vaikka sitä olisi miten räätälöity, mutta ruoka-ajat jäsentää jotenkin struktuuria päivään, koulun ja muun tekemisen lisäksi. Mm, rutiinit. ♥

Terapia Tädin kotiläksy, tunnepäiväkirjan pitäminen, on tuntunut hyvältä tavalta vastata ahdistukseen, eikä dumpata tunnetta ruualla. Se toimii näin: kirjoitan ylös tilanteen/tapahtuneen, kaikki tunteet jotka tunnistan, sekä ns. sisäisen puheeni/ajatukset. Kävelen jatkuvasti seinää päin, mutta olen tällä viikolla koettanut kammeta ylös ja reagoida muulla kuin ruualla pelleilyllä. Pelottavan usein tunnen ärsyyntymistä tai kiukkua.. Soosoo! Paha tyttö! Et sä surkimus oo oikeutettu toisille suuttua! Käänny itsees ja mee saunan taa! Terapeuttini on tästä varmaan riemuissaan. Exäni sanoi että ymmärtää jos minulle olisi helpompi vihata tätä.. mahdotonta, sillä ikävöin ja kaipaan tätä äärettömän paljon.

Mutta juuri nyt on parempi olo kuin pitkään aikaan. Teen varovasti jotain asioita, mutta teen niitä itselleni.. siksi että minä pääsisin tavoitteisiini, minä viihtyisin edes 1h-2h kavereitteni parissa, ei siksi että koettaisin sopeutua Entisen poikakaverini tuttavapiireihin tai miellyttää. Ja vaikken viihtyisi niin tein sen minulle. Syön ja yritän siirtyä muihin asioihin. Ehkä toimin hampaat irvessä suorittaen, ehkä överipaljon ja väsähdän huomenna tämän takia seinään, mutta ainakin olen tänään tehnyt ja yrittänyt itselleni. Vaikka suru ja ikävä sekoittaa samalla pääni.

Toivottavasti teilläkin on ollut parempi viikko, tai edes parempi hetki, edes sekunti luettuasi tämän. ♥ Onko kellään suuria sydänsuruja viime aikoina tai menneisyydessä? Kaikki rakkaustarinat käy, kuulisin mielelläni.

Jokatoinen päivä

2011-09-28T18:24:00.006+03:00

..On katatoniapäivä. En ole viitsinyt blogata, koska ei yksinkertaisesti tapahdu mitään.

Herään ja nousen tuhat kertaa, mutta en oikeasti tahdo olla valveilla. En tiedä onko lääkityksellä pientä osaa väsymykseeni, sillä aika monena päivänä olen liian "väsynyt" ottaakseni edes lääkkeitä. Dumppaan ahdistusta ruualla, mutta en ole sentään niin villisti oksennellut kuin ennen päivistä (jotain hyvää?). Se iso painomäärä joka tipahti eron sattuessa hiipi takaisin, of course. Niissä samoissa lukemissa digitaalinumerot pysyttelee, ehkä valas on ominaispainoni, mutta en halua uskoa tai hyväksyä. Se on näin iso vain koska en ole liikkunut, en ole syönyt säännöllisesti, olen turvonnut, olen pilalla. Näköjään kun mun elämässä ei ole mitään, voin sentään tarkkailla painoani, oh well.

Kiloista viis, pakollinen syömishäiriöpuhe pois, mun elämässä ei ~~ole~~ tapahdu mitään. Murhaava ikävä murtaa jos ajattelen mitään. Mitään ei voi tehdä ilman että muistuttaa yhteisistä asioista. Jätän näkemättä yhteisiä kavereita, mä oon se joka uhrautuu ettei tulisi kiusallisia yhteentörmäyksiä. Passiivipaska. Mitä ruokaa syön, mitä päälleni puen, televisiota katson, pelejä ajattelen, kaupungilla kuljen, kahvikuppia käytän, kissaa silitän.... kaikissa vihlaisee muistot ja ikävä, kuin ajatukseni katkaisisi partaterän viilto ranteeseeni. Jos ajattelen näitä niin itku murtuu padostani läpi, yksinäisyys ja kaipuu täyttää sisälmykseni. Mussa on Hänen tekemä tyhjä paikka, eikä sitä korjaa mikään. Olen saanut seuraa vellomiseeni, mutta se ei ole sama.

Yhdessä sovitut, puhtaaksi puhutut ja selvitetyt asiat, itkut ja halaukset, ystävyyslupaukset. Hänen aloite, mutta yhdessä päätetty. Ei lohduta, bullshit. Entäs jossittelu kiusaa mieltäni silti. Jos olisin ollut erilainen, parempi, aktiivisempi, kelpaavampi, sopivampi, riittävämpi. Jotain edes.. Ajatteleekohan edes minua? Muistaako yöelämän ja kavereittensa kanssa riehunnan, pusuttelun keskeltä..?

Makaan, kiemurtelen sohvalla, teen siihen pesän. Kissat koettaa lohduttaa, toinen kääriytyy sohvalle viereeni, toinen saa hepulin kun itken lattialla tai viillän itseäni. Elukat myötäelää paremmin kuin ihmiset, heidän tylsät letkautukset ja lohdutukset, mutta sekään ei ole sama. En halua päivänvaloon, menen siitä pilalle. Älkää vaatiko multa mitään, menkää POIS! Pistän puhelimen äänettömälle, en vastaa vaikka ystäväni tyrkyttää hanakammin seuraansa kuin ennen, ja soittaa kiusallisen kauan. En lue viestejä, katso puheluita, jaksaa vastata maileihin (anteeksi), jos ignooraan tarkistamatta niin en loukkaa muita.. muka. Voin rehellisesti sanoa etten ole nähnyt. Tiskivuori, panaanikärpäset ja pölypallot valtaa asunnon, ihan sama. Maailmalta suojeleva villavilttini alkaa haiskahtaa, haen sängystä untuvapeittoni ja kääriydyn takaisin piiloon. Suihku, hampaat, lääkkeet, whatever. Kun ajattelen mitään niin itseinho viiltää samalla lailla kun ikävä, ja tiedättekin ehkä mihin mieluummin viiltoni puran jos vain saisin...

..Ja tulee päivä kun puhtaudenkaipuu kiskoo pystyyn. ("Tää on muuten eka päivä tällä viikolla kun kävin suihkussa" "..Kiitti että kerroit... meen täst kauemmaks!") Suorituspäivä! Äkkiä asunto kiiltää jälleen: on tiskattu, imuroitu, järjestetty ja pesty lattiat. Istun koulussa pukeutuneena ja pakkeloituna, kirjoitan sivukaupalla muistiinpanoja, olen tuntiaktiivinen (anteeksipyytäen mielessä äänekkyytäni, tilanvientieäni), vedän Temestani ja sinnittelen koululounaalla, piirrän ja opiskelen lisää ajankuluksi. Kulissit hyllä, hymy päällä, kynä käy ja nautin suorittamisestani. Totta vitussa suoritan. Olen on tai OFF, henkilökohtainen helvetti tai hikipinko päällä/pois. Ruotsintehtävät ja lauantaipäivä, mikä utopinen yhdistelmä. Sitten jokin taas muistuttaa, kauhu valtaa mieleni ja äkkiä vedänkin paniikkikohtauksen koulussa hyperventilaatioineen..

Mikähän päivä on huomenna päällä?
PS: Kiitos kaikille, ihanat, kommenteista & muistamisesta. <3 Luen ja huomioin tärkeänä jokaisen, en vaan ole nyt pystynyt vastailemaan kummemmin.. ehkä vähän myöhemmin. Kiitos kovasti.

Kuulakärkikynäsydän

2011-09-22T21:09:00.001+03:00

Ruokalassa. Ryysis, osa safkasta/aterimista aina loppu, metrittäin kassajonoja, odottelua, ja istumapaikan harontaa ihmismassasta. Leipääkin pitäisi vielä noutaa. Kuinka luokkani voi haluta tunnin jatkuvan 30min kuluttua?

Jengi mättää lounaansa, tai sen määrän mitä eivät jätä (tarkoituksellisesti) syömättä. Jokaisen pitää olla sankari ja näyttää miten mahaan ei vaan mahdu sitä 1/2 pottua/2rkl salaattia/3cm kalapuikkoa. Mukavat luokkatoverini kailottavat melun yli, lähes huutaen vastapäätä istuvalle, siinä samalla "ohosori osuinko suhun"-tuuppaus tuntuu kuin lattialle taklaukselta, tahallisesti henkilökohtaisen tilani rikkomiselta. On kamalaa. Kuin istuisi Auswitchin kaasukammiossa, väenpaljouden onnellisen tietämättöminä ympärillä leijuvasta kuolemasta.

(piirsin tunnilla.. klikkaa paremman kokoiseksi)

Puoli tuntia aiemmin Eksältä tekstari. Ahdistus, ihmismassat, lautaset, tekstari ja alitajunta, kaikki vyöryy päälle. Ne uhkaa mun koskemattomuutta, ne tönii ja haluaa pahoinpidellä vyörymällä niskaani. Suuttumus ja itsesuojeluvaisto vihlaisee, tahtoisin heittää tarjottimeni ilmaan, kaataa keiton maahan ja iskeä vesimukini seinään. Painukaa vittuun, en kestä teitä enkä taatusti itseäni tässä ja nyt! Ei sentään, poistun mahdollisimman vähäeleisesti alettuani kyynelehtiä pöydännurkassa

Ahdistus ja pelko leviää jäseniin. En saa enää hillittyä itkuani, kätkettyä äänekästä nyyhkytystäni, joten hoipun hyperventiloiden kohti käytävän perällä olevaa säilytystilaailaa/vessaa. Istuttuani alas itseinho käy läpi ahdistukseni ja ikäväni. Päästyäni piiloon piiloon eka rakentava ratkaisu ajatuksissani on partaterä, mä tarvin terän nyt, ja kuinka saisin käsivarteni jälleen punaisiksi. Ikävöin ~~entistä~~ rakastani. Itken ja ikävöin ja suren ja inhoan itseäni. Mulla on vaan niin helvetin paha olo.

Itken itken itken kunnes räkä ja maskara valuu kyynelten mukana, mustina raitoina alas kohti leukaani.

I could watch you for a lifetime

2011-09-20T22:00:00.000+03:00

It's final.

2011-09-18T19:59:00.004+03:00

Anteeksi etten pysty juuri nyt päivittämään. En pysty puhumaan tai kirjoittamaan selkeämmin. Sanani eivät yksinkertaisesti riitä tähän..

Olen vain niin järjettömän surullinen, että en jaksa muuta kuin eristäytyä ja maata kotona paikoillani. Ahdistus painaa keuhkoja kasaan, silmiä kirvelee itkusta ja väsymyksestä, yöisin uni ei tule, ja herään epäinhimillisen usein ja aikaisin. Juuri nyt kaipaisin viiltelyä, mutta puolentoista viikon takaiset haavat irvistävät ilkeästi ja ennätyksleveästi. Käsitellä tunteeni kehollani.

Olen niin käsittämättömän tyhjä sisältäni.

Olen jätetty. Eikä ole mitään paikkaamaan yli 3 1/2 vuoden muodostamaa aukkoa aukkoa sielussani. Hiljalleen tunteet alkavat tulla pintaan, vallinnut katatonia rakoilee itkuksi ja hysteriaksi.

Kamala ikävä.

2011-09-06T23:22:00.002+03:00

it's something i must live with every day
and all the pain i put you through
that's why i need you to hear

i found a reason for me
to change who i used to be

a reason to start over new
and the reason is you

Pedon luvut

2011-09-04T11:16:00.000+03:00

Note to self: Tuhdintamalla turva-annosta x grammalla napostelutarve ja santsaus vähenee. Ei pidä myöntää. Vaikea. ~~Kumpi?~~

Nämä vuodet kun olen punninnut safkojani (huomaa kun, sessioidessa ei todellakaan ole voimassa), en ole ikinä ikinä kasvattanut annoksiani. Nyt en tarkoita keiton tilavuuden kasvattamista vedellä tai muita puolikaloritomia laimenna+lisää kikkailua, vaan x grammaa 'oikeaa ruokaa'. Ärsyttävä metafora! "Syö jotain oikeeta, äläkä kittaa mehukeittoa!", "Ota kerralla enemmän niin ei tarvitse uudelleen", paskaa! Epämuodikkaasti valitsen enemmän kevyttä mahantäytettä kuin pienen palan suklaata. Punnitut määrät on tärkeitä, absoluuttisia, vaikka en olekaan absoluuttinen juuri mistään. Eri merkkisissä raejuustoissa on 5kcal ja 3g P eroja per 100g, mutta minulle proteiinilähteen annoskoko on grammalleen sama. Omenan painon osaan sanoa käsituntumalla.

Sairaalassakin ruokaa otettiin (jos sai ottaa itse) millin tarkasti. Tavallisesti maitolasin piripinnasta tuli erimielisyyksiä, ja helvetti saattoi revetä jos oli enemmän kuin vierustoverilla. Kotonakaan rajat eivät ole mun hallinnassa, astioiden ylle tulee näkymätön seinä, kun x grammaa näkyy digitaalinäytöltä. Grammat on yhtä kuin vakio. Äh, en osaa edes selittää! Se vain menee niin. Hoitajat käskee ottamaan muussia ja kastiketta yhtäaikaa haarukkaan, ne ei tajua että se kuuluu mennä yksi kerrallaan, järjestyksessä ja oikean kokoisina paloina. Kurkku ja mustikat aina ensin, koska sekin menee niin.

En ole neuroottinen tai OCD, mutta tärkeilen. Ja olen ylpeä perintöaterimistani. Taviksillakin on suosikkikahvimukit ja omat lautaset eri tarkoituksille. Kuten tietty lusikka ja kulho marjarahkalle, mutta toiset pelkälle rahkalle. Kolmas kulho jäätelölle, paitsi kevytversiolle, mutta sama lusikka kuin edellä. Lista jatkuu... Itsestäänselvyyksiä, mitä ongelmaa siitä on? (Tiskiä, mutta vain vähän.) Miksi edes miettiä poikkeuksia.. turhaan kiusata ja pelotella itseäni.

Syksy vei rakennuksilta hanslankarin

2011-08-29T20:33:00.000+03:00

Taas päiväosastolle. Itkupotkuahdistus ja masennus painaa mieltä, sillä en tahdo mennä. En näin vitun isona, nyt Isosti Oikeasti aivan valtavana, isoimpana oliona. Päiväosastolla on kuulemma nyt jopa niin vähän potilaita, että se on väliaikaisesti yhdistetty kokovuorokautisen kanssa. Lisää pieniä potilaita, joita voin litistellä seiniin läsnäolollani. Millä mä edes rahoittaisin koko lystin? (ketään kiinnosta tilata piirrustusta?)

Paheksun myös poissaoloani koulusta, mutta vielä enemmän etten palannut kouluun kesän jälkeen laihempana, nätimpänä, vähemmän tilaavievänä. Valmiina olemaan laihana fiksu, lahjakas, ahkerasti työskentelevä, ja saada paljon ystäviä. Opettajat ovat ymmärtäväisiä (luovalla alalla hulluus ei ole originaalia tai yllättävää), mutta poissaolot ja jälkeenjääminen ei kurssilukuja kasvata. Ihan sama, en kuitenkaan kelpaa sinne..

Monesko kerta tämä edes on? En tahdo tietää, mutta kolmas (3.) näin vuoden sisään.. Adsdsfd se on paljon!? Absurdia ja pelottavaa. Eikä 2 viikon jaksolla edes voi tulla mitän läpimurtoa, vuorenvarmuutta etten enää ikinä uudelleen tuonne joutuisi.. Muttei lääkäri tätä ehdottaisi, ellei tarkoittaisi mun varmasti tarvitsevan tätä (intin ja kysyin). Silmät kostuvat katkerasta totuudesta etten hallitse syömisiäni ja pärjää itsekseni. Siis.. menen, I guess?

You're in then you're out/ You're up then you're down

2011-08-21T19:50:00.000+03:00

Lyijäriluonnos valokuvasta

Elokuun puoliväli ja koulut on alkaneet. Ahdistaa, en halua olla paikalla näin isona. Minun piti kesällä sparrata, tiputtaa pois 8-10 kg, ja yhdessä välissä laihduinkin, enkä jäänyt monen kilon päähän tavoitteestani. Huokuin ylpeyttä ja itsekuria, kaiken piti mennä oikeen kun olen laiha. Sitten tuli ahdistus, mökkiviikonloput, ja kohtuuton mussutus ja oksentelu. Tunnen luokkatovereiden halveksivat vilkaisut ihollani kuin polttomerkinnät. Sika sikasika!

Pahanolon iskiessä koen ettei muu auta kuin itsensä rankaiseminen, ja kaikista ällöin ja repivin keksimäni keino olisi sessiointi. Mistään ei tule pahempaa katumusta ja itseinhoa. Antaa mennä kun kaikki on jo pilalla, fillarilla kauppaan ja takas, ehkä saisin mahani samalla tyhjäksi edellisistä ruuista? En saa. Toistuva oksentelu vieläpä turvottaa, ja tosi turvonneena koko homma kusee kintuille. Normaalisti kaupassa kaikki ahmimisruuat pelottaa tai ei käy edes mielessän. Deletointitarve ei ikinä laukea kaupassa, en koe kiusausta leipähyllyllä tms. Itseasiassa on parempi ettei poistettavat ruuat ole herkkujani, kunhan on halpaa. Mutta anivarhain tai iltamyöhään tunnen tehneeni jotain kiellettyä, epäonnistuneeni, ja ajatukset pakottaa toimimaan itseäni vastaan. Kaupan kautta, jääkööt muut asiat väliin.

Kesän alussa peruin päiväosastolle menon, sillä koin sen turhaksi. Olen perunut perumistani sairaanhoitaja-aikoja, koska olen hävennyt läskejäni ja pelännyt punnituksia. Sairaanhoitajakin siristää ivallisesti silmiään, ja salaa nauraa mulle ja kuperkeikkaa heittäneelle laihdutukselleni. Alan pelätä etten pian jaksa ilman apua. Olisiko sittenkin pitänyt mennä tsekkauskäynnille aiemmin, vaikka en koe saman jaarittelun parantavan oloani? Olisiko asiani voineet olla nyt jo paremmin? Ensi viikolla on pakko mennä, alkaisipa terapianikin vihdoin..

Epäilen pystynkö kertomaan pahasta olostani, puristamaan suurta kukkivaa saastapalloani. Hyvinä hetkinä torjun mielestäni kaikki mokaukset, apukeinoni parempaan itsekontrolliin toimii, ja leijaillen utopiassa ettei virheet enää toistu. Mutta enimmäkseen vain masentaa, ja pahimman tapahtuessa pelkään etten enää hallitse itseäni, en vaikka minähän se tiedostaen päätän satuttaa itseäni. Tuntuu vaan ettei päätöstä tee minä, en omasta tahdostani tai toisten käskystä, oli kyse deletoinnista tai syömättömyydestä. En vain osaa, vieläkään.

"Te kaikki ympärilläni olette ruokavammasii!"

2011-08-15T00:16:00.289+03:00

Järkeilystä huolimatta en aina vaan tajua normaaleja ihmisiä. Ahdistun kun seurani alkaa iltapäivällä perustella nälkäänsä "En ole syönyt tänään mitään". Minäpäs olen, en ole ikinä paastonnut, ja tunnen huonommuuden pallon painavan kurkkuani. Tälläinen syömätön tavis voi silti olla popsinut leipää, jugurttia, karkkia, croissanttia, hedelmiä, mitä tahansa nyrkin kokoista tai pienempää. Excuse me, sittenhän olet syönyt!? Ei oo loogista! Jos ei ole syönyt niin sitten ei todellakaan ole! Ei lainkaan! Syömättömyys on sama kuin 0 kcal. Kokemustasolla ajatusmallini ei muutu, vaikka pitkän havainnoinnin & järkeilyni tuloksena: 'ei syönyt mitään' = 'ei [vielä] syönyt lämmintä/kunnon ateriaa'. Eli aina kun muut eivät ole syöneet 'mitään' koetan pitää turpani kiinni etten pikkutarkasti luetteloi jokaista grammaa jugurttia, porkkanaa, torin maistiaismansikkaa ja hypoteettista kahvimaitoa. Jos siis käyttäisin maitoa, hyvin olennaista korostaa. ;--)

Muuten en hätäänny toisten niukemmasta huomiosta omaan kroppaan/ruokaa/epäonnistumiin, päinvastoin. Enemmän saan slaageja jos terveet tuttuni hössöttävät suu vaahdossa yllä mainituista aiheista. Säästän jääkaapissani kananmunia siltä varalta jos joku vielä tulee raportoimaan mulle karppauksesta in detail. Karppikarppi karppiii, voin ja pekonin nimeen aamen! Huh. Tiedän tuttavapiiristäni tarpeeksi karppaajia pieneksi pakanaseurakunnaksi. Ne trendikkäät pinaattipirtelöt ja raakasuklaat vois myös kaikki pitää omana tietonaan. Joku päivä vielä hajoan ja avaudun kaikesta bullshitistä paasto/raw/super food valistuksessa. Mistä lähtien treenaaminen on kans joku partiomerkin arvoinen juttu, jota täytyy jakaa sos.median statuspäivityksissä? Siksi koska liikunta on kivaa ja tulee hyvä olo? Epäilen. Ne tahtoo mut vertaamaan kuinka laiska ja läski olen. Entä miksi muotibloggareiden pitää valokuvata jokaikinen puputtamansa lounassalaatti? Sekä kotona leivotut ihqusöpöt pellilliset cup cakeja.. leipomusten syömistä ei kuitenkaan ikinä kehdata dokumentoida.

Kävin sukulaisellani kylässä, ja hän välttämättä halusi nauttia ostamaansa vadelma&macadamia -jäätelöä kanssani. Ei ole harvinaista jos tarjoaja kiljuu "Ei kun anna mulle se pienempi!", se on tätä pula-ajan suomalaista kohteliaisuutta, mutta en ollut uskoa kun sukulaiseni intti munkin ehdotonta pakkoa ottaa - koska yksin ei vaan voi. WTF, she knows!? Ei tietenkään voi herkutella seurassa jos muut eivät tee samoin! Kaikkia kiinnostaa yksin syöty pulla, koska olet niin läskiahnerohmukakka.

Onneksi olen yrittänyt päästä tuosta neuroosistani eroon, ja uskallan ostaa leffateatterissa pehmiksen vaikkei Poikaystävä tekisi perässä. Mutta että sukulaiseni noudattaa samaa.. logiikkareksiaa? Niin tiukasti että empiessäni pakastinovi vaan paukkui. Lopulta istuttuamme alas lasimaljat kädessä, hän alkoi toistamaan: "Eikö ole hyvää? Minä niin EN PIDÄ jäätelöstä!" Repeat x 3 ... Miksi sitten oli niin tärkeää ottaa yhdessä! Arrgh! Ehkä pitäisi iloita voivani käydä sukuloimassa, jossa pätee sama logiikka, kaikki on ehdottomasti rasvatonta ja Hermesetas-purkki vahtii pöydällä.
To me, it's just weird..

(Huom!! Nyt ei saa ottaa karppi/raw/etc angstejani henkilökohtaisesti! Marinani on kohdistettu yleiseen ilmapiiriin, kahvipöydän keskusteluun ja mediaan, ei teihin. Anteeksi myös huonoa kielioppiani.. väsyttää)
Otsikko on toisen perheenjäseneni vakiofraaseja, ja kohdistuu löyhästi samaan aiheeseen. EDIT: Postaus no. 444!

Taste of my life - vomit!

2011-08-12T21:42:00.003+03:00

Guess what? Paska päivä, katkeamaton henkilökohtainen helvetti off/ON. En voinut päivittää aiemmin, mulla ei ole ollut mitään lisättävää. Edellisen viestini parasta ennen-päivä on voimassa. Enkä ole vaan jaksanut. Ei keksi ääntä päästä pahoinvointiani sanoiksi, ei voimia nousta syvyydestä, jossa ruoka on saatana ja minä sen pirullinen orja.

Kävelen kotiin kauppakassien kanssa katsellen asfalttia ja puita, pitäis blogata, mutta ei vaan pysty. En katsomaan itseään peiliin. Vieressä on uusia omakotitaloja, kivoilla terasseilla, petunia-amppeleilla ja aidatuilla pihoilla. Vieressä kasvaa lapsiperheiden idylli, taloissa jotka vielä talvella olivat keskeneräisiä ja asumattomia. Aidat kasvaa vieressä kun pääsen kotiin, rumaan elementtirakennukseen, piha ripoteltu tupakantumpeilla ja ikkunat vuorattu Iron Maiden-kuvilla. Niitten lapsiperheiden aidat on tarpeen, olispa mullakin muurit rumaa maailmaa vastaan.. Mutta suojelisko esteet itseltäni? Siltä etten puolipukeissa polkisi ostamaan sessiointisafkani, ja juoksisi kotiin portaita niin lujaa ettei jäätelö sulaa.

Odotan että aamutv alkaa, kahvit lojuu tuntikausia pannussa. Se naksuu välillä. Mukavaa että minulla on seuraa. Yes, I'm losing it. Syön, löhöön ja nukun koiranunta. Oon syönyt liikaa, pilannut itseni, tehnyt jotain peruuttamatonta, tuhonnut kaiken! Kaiken! Kaikki on tuhoon tuomittu. Saatana pakottaa sovittaan syntejä, huijaa syvemmälle lankeamukseen. Ei auta kuin ahmia, (yrittää) oksentaa ja käpertyä takaisin. Lukea kirjaa ja hoitaa kissoja. Pullistelen mahaani peilin edessä, oon pilalla enkä saata mennä toisten silmien eteen. Ikävöin Poikkistani. Kaverit, bileet, polikäynnit, anteeksi muttei mua saa nyt nähdä. Anteeksi. Anteeksi sekavat tekstinikin.

Olen päivän vapaa ja oon kuin ongelmia ei olisikaan. - Ai muka MÄ söisin TOTA?? En mitenkään voisi syödä NOIN PALJON! Excuuuuse me, menen tästä takaisin punnitsemaan maitorahkaa ja syömään salaattiani syömäpuikoilla (oi kyllä).

Kunnes se taas käy - eikä kun siis mä käyn. Tapahdun. Pilaannun. Huomasithan otsikon? Yritän mutten tiedä miten pystyn tästä pois. Masentaa aina vain enemmän, ja mua on vaan enemmän ja enemmän. Ei toi olio voi olla minä, ei tolla mahalla, ei tolla painolla. Eitoioleminäeioleeiole!! Miksi näin tapahtuu? Maailma on kääntynyt ympäri ja en kestä tätä enempää. Toi en ole minä. Parantuuko pintahaavat nopeammin Bepantenilla? Sain tänään tietää terapian jatkuvan vasta syyskuussa.. Silloin vasta?! Iloinen alkukesä tarvitsematta ahdistuslääkkeitä ja laskevalla painolla tuntuu niin kaukaiselta.. Haluan vain lopettaa, en kaipaa itseäni enempää.

Mitä teille kuuluu?

Raging and raving

2011-07-27T15:22:00.002+03:00

Muistan vuosia sitten lukeneeni lääkärinlausunnostani sanan "ambivalentti". En ymmärtänyt niin hienoa sanaa, enkä todellakaan miten se minuun muka liittyi. En muista silloista asianyhteyttä, mutta nykyään ajattelen sanaa aina kun heittelen ääripäistä toisiin syömisteni kanssa.

Ahdistaa, hävettää ja vituttaa. Olen niin läski, niin iso ja vammainen. Kotona punnitsen kaiken, kirjoitan ruokapäiväkirjaa, huokailen ihastuksesta jääkaappini tyhjyyttä ja turvaruokia. Rehuja, kissanruokaa, maitorahkaa. Pompin va'alla pari kertaa päivässä, ja hymyilen tyytyväisenä talvesta tippuneille kiloilleni. Ei niitä tässä makkaramuodossa muut huomaa, mutta toinen samanlainen satsi vielä ja.. Mikään ei tuu estää, vittu mähän näytän teille vielä.

Paska päivä off/ON, ja herään ennen aamuaurinkoa, haparoin jääkaapille ja mussutan tieni YLE:n uutislähetysten alkuun. Sleep, repeat. Perun asioita kakomalla ja skippaamalla loppupäivän safkat. Illalla täytyy varoa ettei asiat toistu. Mutta päätin lopettavani sessioinnit, sillä a) tartten kipeästi siihen menevät rahat b) kehoni on niin kipeänä etten saa mitään ylös.

Paskin päivä ja meen stadiin pehmismaahan tai äidille, jossa nopeat hiilihydraatit valtaavat suuni, mahani, turvotuksena koko loppu ruumiini. Vihaan itseäni, en välitä, syön itseni niin pinkeän pulleaksi että voin kotona taas palata päiväkausiksi punnitsemaan mustikoita, viilatakseni mahni pienemmäksi. Nyt ollaan tässä hiilarimodessa, hyi vittu. Olen alkanut syömään asioita, mistä olen vuodet kieltäytynyt koska ne ovat niin vaarallisia. Leipä, karjalan- ja mustikkapiirakka. Syön ne vaikka toisten puolesta. Miten mä voin olla tällainen, miten mä voin olla näin PILALLA ihmisenä? Mä haluan saada peukalon ja keskisormen päät yhteen hauikseni kohdalta, nyt mä tarttisin siihen ylimääräisen sormen.

Haistan vahingonilon ilmassa, ja toivon että lakkaisin olemasta ennen kuin painan grammankin enemmän.

feel like I'm living a teenage dream

2011-07-19T19:51:00.003+03:00

Poikaystäväni teki eilen illalla mahtavan löydön: "Hei 'Kafi', miksi sulla on porkkana sängyssä?" ... Oho. Vähänkö on noloo. Eikä mitään selityksiä tai porsaanreikää karata kiusallisesta tilanteesta (huomaa kielikuva: porsas.) Skeemani= oon herännyt aamuyöllä, suunnannut ensimmäisenä jääkaapille, ja kesken mussutustani päättänyt yrittää vielä nukahtaa. Olisny edes ollut kokonainen, eikä puoliksi syöty juures vttu..

Tänään on ollut ok, joka hetki ilman sessiointia tai muuta ruokailua helvetin esikartanossa, on hyvä syy olla tyytyväinen. Sain vähän helpotusta napsimalla enemmän lääkkeitä. Nukkumattomat yöt (porkkanoiden kera) asettaa huonon lähdön aamulle, mikä mulla aamuihmisenä usein määrää myös loppupäivän. Jos aamulla syö liikaa niin koko päiväksi on syönyt peruttamattomasti ihan liikaa. Päätin kokeilla ottaa hiukan lisää Ketipinoria aamuyöheräilyyn, ja ainakin viimeiset pari yötä on olleet lupailevia. Kaikki polin hoitoapuni ja Terapeuttini ovat kesälomilla, mutta sain kuin sainkin vinguttua reseptin rauhottaviin. Nyt myös koetan tajuta koska kannattaa ottaa bentso, eikä tyhjentää jääkaappia.

Sitten jotain arkeen kuulumatonta! Olen kauan puoli-tosissani suunnitellut matkustavani Japaniin, jos ystäväni pääsee vaihtoon. Ilmiselvistä syistä koulu perui hänen lähtönsä viime keväänä, ja vaikkei olisi, minä pysyisin kotona kurkkuani myöten sairaalalaskuissa. Mutta onni kääntyi ja hän sai lähtöluvan syksyksi, ja totta helvetissä minä ~~tahdon~~ menen käymään! Ei että vieläkään olisi rahaa, mutta varmana menen! Pakko kun mahdollisuus päästä ystävän luo yöksi Tokiossa!!

Olen kerran aiemmin käynyt Japanissa, ja rakastin pelkkää olemista. Kummallinen, vapaa onnellisuuden tunne, kotoisuus ja rauha miljoonakaupunkien vilistäessä ympärillä. Olen päättänyt jo pääseväni takaisin. En tiedä miten voisin stressata yhtään enemmän rahasta, varsinkin ilman työkykyä ja ansiotuloja, mutta nyt on pakkopakkopakko.

Löytyisikö kuvataiteelleni lisää kiinnostusta?
Olen pohtinut tuota jo ennen matkahaaveita, kuitenkin rakastan piirtää ja nyt jos ikinä joka jeni olisi avuksi hyvään tarkoitukseen.. Mistä te juuri nyt haaveilette?

Busy people going nowhere/ See me soak in the rain

2011-07-15T22:40:00.008+03:00

(tikkari jos tunnistat otsikon lyriikat ilman googlea)
Ulkona oleva sadesää kuvaa hyvin mielialaani: itkuinen, väsynyt ja alakuloinen. Ulkomaailmasta tahdon pakoon sisälle, solmuun peiton alle, mutta kotona sama tyhjyys kummittelee huoneiden läpi. Tekisi mieli kääriytyä solmuun peiton alle, ja pistää kaikki pois päältä. Kuulostaa ehkä oudolta tai tyhmältä, mutta oloni on enemmän oma itseni, kun ympärillä velloo alakuloisuus (masennus) ja ajoittain kovaa iskevä pahaolo (ahdistus). Sen sisässä on jotain turvallista tuttua, stabiilia ja rauhallista. Tuona aikana ei tunteita tai niiden kaipausta paljoa olekaan.

Inhoan olla äkäinen tai riehakas, ne saa mut tuntemaan isolta ja itsekeskeiseltä. Inhoan sitä tunteetonta halua testata itseäni tunkemalla ruokaa in/out, ja kuinka pahalta sitten tuntuu. Vapiseeko jalat? Frogface ja turvonnut maha? Kurkku ja rystyset viittä vaille verillä? Kaduttaa, toki, mutta vielä nyt kerran vaikka ekan kerran kiksit loppui jo, samoin hallinta oman ruhon kurittamiseen. Tavoitteeni on ihan muualla kuin kiskan ja pöntön välillä, ja sessioinnit saa vaakanikin irvailemaan diginumerot rivissä, vaikka muuten se on yllätellyt parilla kadonneella desimaalilla.

Vien roskat ja jynssään kämppäni kukkaruukkuja myöten, toivoen sekoilujeni menneen biojätteen ja lavuaaritahrojen mukana. Sadekuuro ropisee ja tuoksuu ihanasti. Kääntelen romaanin sivuja suklaakahvin jäähtyessä, teen fatboylle kissan kanssa pesän. Mitä sinä teet? (Onhan leipäteksti nyt luettavampi?)

you're in and you're out/ you're up and you're down

2011-07-12T12:50:00.002+03:00

Aamuyö, aamu, väsymys, mussutushimo ja aivan liian monta miniaamupalaa. Saman tien voisi vetää vituiksi, vaikka en ole koskaan tällä lailla sitä harrastanutkaan: poljin kauppaan hakemaan safkaa ja jaffaa. Likaisena, yöpaidassani, jotkut nuhjuiset verkkarit tungettuna jalkaan. Sitten jäätelöt ja karjalanpiirakat tarakallani takaisin oksentamaan. Kaikki pitää syödä, vaikka ei jaksaisi, sitten kaikki pitää saada ulos.

Loppupäivä menee kevyesti, jopa aika lailla mukavasti, vain jugurtin, vesimelonia ja kahvia kitanneena. Ei ollut erityisen ahdistavaa, ei erityisen paha mieli, ei riitoja taustalla tai itseviha-ajatukset 200%. Mutta päätin toistaa saman illalla, astetta tuhdimmilla eväillä ja ties millä, mikä käteen osui. In n' out, one two three. Tällaisissa tapauksissa ei ole enää kiinni mussutushimoista, vaan itsemutiloinnista. Jos ei voi olla täysin syömättä niin ruumista pitää kurittaa ääripäitten vaihtelulla. Keksillä, jäätelöllä, juustolla, karjalanpiirakoilla, letuilla, pitsantäytteillä, pick'n'mix. Samantekevää miellyttääkö maku, kunhan se on kiellettyä ja pehmeää.

Vessa täyttyy kehoni tyhjäämästä paskasta, ja suoritan kaiken kuin bulimiaoppikirjasta tavattuna. Paitsi etten osaa oksentaa vain vatsalihaksillani. Jatkan kunnes olen mahdollisimman varma saaneeni virtuaalisesti kaiken ulos. Varmistan vielä kunnes vaahtoa alkaa tulla veden pinnalle, mutta en haluaisi lopettaa edes mahanesteitä köhiessä. Yleensä lopetan aiemmin, ettei yrjö ala haisemaan, suuhun tule hapanta makua ja hammaskiilteeni vedä vikaa hengenvetoaan.

Menen keskellä yötä suihkuun, tongin vähän aikaa tavaroitani, kunnes olen ykskaks tosi hikinen ja uuden kylmän suihkun tarpeessa. Päässä vähän heittää, ei pyörrytä, mutta jalat tuntuu löysiltä ja on heikontuntuinen olo. Kädet vapisee ja tavaroita on vaikeata pitää kädessä ilman rikkomisvaaraa. Oi pienet epätasaiset jälkioireet, tätähän mä vain kerjäsinkin, vähän fyysistä pahoinvointia; todistetta että hahaa! teinpäs jotain. Sanon vähän, koska mulla ei ole ikinä heitellyt vaarallisesti kalium/elektrolyyttiarvot, sillä olen teräsihminen. Himoan yli kaiken ostamaani vesimelonia, ja tuhoan ison palan vettä hörppien, kunnes sammun kolmen aikaa aamulla.

Mistä vitusta tämä tulee jos mä enimmäkseen tunnen vain tyhjää. Ohan niitä hetkittäisiä syömishimoja, mutten mä En kieri ja taistele lattialla pakkoajatustani vastaan, not a biggie deal. Yhtä hyvin voisin jättää kaiken tekemättä, en menettäisi mitään. Mutta en voi. Mieleeni istuu ajatus, inception, joka häiritsee, muistuttaa, suostuttelee ja kummittelee. Sessiointi on outo rituaali, joka välttelystä huolimatta vain vainoaa edessäpäin. Antauduttuani olen taas tyhjä, kuitenkin kummallisessa rauhassa.

Yllä olevasta tekstistä on jotain päiviä, mutta en halunnut päättää postittaisinko. Hävettää mitä muut ajattelee ja oon sekaisin, eihän mulla ole ollut oikeaa bulimiaa? Ei nykyläskeistäni ja satunnaislaatoista huolimatta! Mutta nyt olen käynyt ostamassa ruokaa vain tyhjentymistä varten. Ja uudelleen. Pelkään ajatuksen toistuvan, jos en pysty estää itseäni, toimia fiksusti, ja soittaa esim. Terapeutilleni. On vaan pakko tehdä itseään vastaan..

Kesätuotoksia

2011-07-10T11:54:00.002+03:00

400.-lukijaa kisasta on aikaa, mutta kuten lupasin niin julkaisen voittajien palkinnot. Olen utelias, että ainakin minua kiinnostaisi, vaikka arpaonni ei olisi osunut itselleni. Erityisesti taiteessa ärsyttää jos joku jatkuvasti puhuu duuneistaan, muttei suostukaan näyttämään niitä ('mulla on salaisuus, mutta ähä enpäs kerro!'). Mielellään kuulisin mitä muutkin näistä tykkäävät! ;>

(A5/tussikynät, klikkaa isommaksi)

1. Toivomuksena oli joutsenia kimaltavassa vedessä, hiukan siirappisen valokuvan innoittamana. Googlasin sitten monta kuvaa joutsenista koska en halua tehdä suoraan mallista, ja loin omaan versiooni vielä aamuruskaisemman värimaailman.

(A5/geelikynä & musta tussi, klikkaa isommaksi)

2. Mustavalkokuva, jonka aiheeksi toivottiin jotain tatuointeihin liittyvää. Tussattuani huomasin mokanneen ruhtinaalisesti anatomian kanssa, mutta sain toivomani tunnelman & tekniikan onnistumaan.

3. Yllätyspalkinto sisälsi Objectin huulivoiderasian, muistivihon, kahvi+kaakao annospussit Jenkeistä.

I Have Friends In Holy Spaces

2011-07-08T13:18:00.003+03:00

Ystävä: Mä olen Kafi susta niin ylpeä!
Kafi: ..Ai miks?
Ystävä: Sä tulet [nykyään] mukaan, käyt koulussa ja oot tollanen reippaampi!

Oli juhannus, ja yksi parhaista ystävistäni yllätti noilla sanoilla ja halausten keralauseella. Aiemmat ikävät kommentit on tatuoitu muistoihini, että oli kysyttävä hänen varmasti huomanneen eroa. En voinut iloita vain kehusta, vaan että joku huomasi miten valtavasti olen tsempannut. Tietenkin itse laittaisin ton vikan sanan lainausmerkkeihin, ja väistelisin norrrmaalin ja terrrve liittämistä muhun. Ihan väärinkäsityksestä ei kuitenkaan ole kyse; olenhan mä tsempannut, ja totta munassa pienestäkin on syytä olla ylpeä.

En suinkaan viihdy joka kerralla ollessani sosiaalinen, vaan teen sen nimenomaan sos. tekemisen vuoksi. Pääasia on mennä ulos! Jaksan jo kuitenkin istua kauemmin toisten seurassa, ja kesäaurinko tuo ennen kuulumatonta energiaa. Ilman koulua voi rauhassa henkisesti valmistautua menoihin. Poikaystävästä on suunnaton apu. ♥ Yleensä pyörin side kickinä hänen kaveriporukoissaan, jolloin minulla on myös psyykkinen lupa olla mukana. Hän on turvapeittoni ja mallini small talkille. Toisarvoinen läsnäoloni takaa kanssa luvan tulla/kadota jos siltä tuntuu, eikä huomiota jätettynä tarvitse pelätä arvostelevia katseita. Ja joskus minullakin on ihan kivaa.

Haluaisin olla myös muuta kuin avec, ja omia ystäviä. Mutten halua ketään kylään, koti on niin henkilökohtainen ja uskoakseni se kertoisi minusta liikaa. Puhelimessa on rivi numeroita, mutta selatessani ei löydy ketään, jolle voisin soittaa. Tuttuja on vähän, ja pelkään yhteydenotoissa että tungettelen. Verkkokarvoilleni porautuu kuvia sanomattomista kirouksista 'kuinka edes kehtaan'.. Inhoan kuinka kännykäni contact list vain muistuttaa yksinäisyydestäni.

Kaipaan yhä lohdutusta ja rohkaisuja, lupaa olla kelvoton oma itseni, vaikka kuollakseni pelkään tulla hyvin tunnetuksi. On vain liikaa salaisuuksia, liikaa pahaa auraa ympärillä. Mutta ulos kannattaa yrittää, vaikka suoritusasenteella. Ärsytän ja vedän vähemmän huomiota, jos raahaudun kiltisti kissanristiäisiin normaalien ihmisten lailla. Miellytän (eipä oo uutta). Ennen kuin taas mokaan tekemällä virheliikkeen, ja oon nolo, tyhmä, läski, ruma, tilaa vievä ja antakaaollaälkääkattokomua!! Onneksi lyijytäytekynät ja kirjot ei lopu, mielikuvituksessa ja keskittyessä ei koskaan tunnu yksinäiseltä..

Miten teidän fiilikset & ystäväpiirinne? Mitä kautta tunnette? Samoja ennakkoluuloja? Saa kertoa & lukisin mielläni, kesällä on ollut niin hiljaista..

And Tumblr killed Livejournal

2011-07-05T21:46:00.000+03:00

Öh, mitenköhän mokasin, että pari Formspringiin tullutta kysymystä karkasi tänne. Anteeksi joku "meikkaatko bla bla" sekoilu.

Jaetaanpa pieni teaser-foto kisavoittajien kirjakuorista. Sisällöt paljastuu piirrosten kera vähän myöhemmin. ;> Samoin kunnon entry, mm. yksinäisyydestä ja syömispeloista.

Salted wounds

2011-07-03T14:32:00.001+03:00

En ole päivittänyt, koska ei ole ollut mitään järkevää sanottavaa. Kaksi viimeistä viikkoa on ollut ihan paskaa syömisten osalta, b/p, hiilaridarraa ja pehmisjäätelön yliannostuksia kaksin käsin. Painoni on salee noussut ja turvotustakin on kuumailmapallon verran, just kun taas sain va'an numerot laskemaan.

En ole vain välittänyt itsestäni. Jos päässä alkaa soimaan neonvalot ahmimukselle ja ruoka-aine X:lle niin olen juossut sen perään. Obsessiot ensin, muu vasta sitten. Päivisin valitsen kaapista samat virttyneet ja kissankarvaiset vaatteet, sillä ihansama miltä näytän, ja mihinkään en mahtuisi kuitenkaan. Ei siis hätää jos päivänä-parina ei käy suihkussa tai pese hampaita. Juoksen kaupassa, sotken ympärilläni, mussuttanut mussuttanut, torkun pitkään aamuisin ja istun valveilla aamuyöhön asti. Tsik, not good.

Onhan kaikki omatekemäni myös oma vikani, mutta tulin ajatelleeksi etten ole päässyt kesäloman takia terapiaankaan pariin viikkoon. Ehkä osasyy henkiseen epäjärjestykseeni, vaikka en tullut aiemmin edes ajatelleeksi tota.. Muuten en keksi miksi päivät ovat välillä menneet paskasti. Kunhan olen väsy ja välinpitämätön? Ruokasotkujen lisäksi inhottavaa on ollut äkäinen tapani reagoida ahdistukseen tai vaikeuksiin. Sisäisesti en pysty hyväksymään tunteitani ja pahaa käytöstä, sillä eihän mulla ennen pinna koskaan katkeillut. Vihaan tunnistaa kun olen äkäinen ja en pysty tahdonvoimalla tukahduttamaan sitä. Satutan toisia ja ärsytän itse itseäni, voi miten ihanaa teinikäytöstä reilusti parikymppiseltä. ^__^

Jos jotain mukavaa sanottavaa pitäisi keksiä niin nautin kesästä. Äkkilämpimistä ja aurinkoisista päivistä, ja mahdollisuuksien mukaan mökin rannasta ja järvessä vilvoittelusta. Jos en ole nukkunut päivääni niin oon lukenut (Wikipediaa tai kirjoja tai blogeja kirjoista), sillä mässy- tai kuumina päivinä piirtäminen ei vaan luonnistu. Huomenna on tarkoitus vihdoin ja viimein postittaa kisavoittajien palkinnot! Pahoittelen että on kestänyt niin kauan, en vaan meinannut saada värittämistä ja skannausta aikaansa. En halua pilata yllätystä niin kuvat tulee blogiin vähän myöhemmin!

"I've often seen a cat without a grin"

2011-06-15T13:01:00.004+03:00

En ole ikinä lukenut kirjoja, ei ole ollut mun juttu. En yleensä lukenut lukiossakaan niitä kahta pakollista kirjaa per vuosi, vaan revin joltain tiivistelmän pistokoetta varten. Lenkkeily ja lukeminen, yök, niin monotonista ja pitkäveteistä. Sitten viime syystalvena luin jotain erinomaista, ja nyt olen rakastunut kirjoihin. Ehkä koska niitä lukiessa unohdan olevani yksinäinen.

Heti huomasin että elämänkerrat on suosikki kirjallisuuttani, sillä niihin uppoutuu ja samaistuu intensiivisemmin kuin fiktioon. Mielenterveyteen liittyvistä kirjoista olen saanut uusia ajatuksia, vertaistukea, itkua ja naurua. Ne eivät kiinnosta vain siksi että olen itse batshit crazy, vaan koska olen tosi utelias psykologiasta ja bilsasta. Vaikka lukiossa inhosinkin psykan tunteja.. joita silti kävin kai kuusi, ihan vapaaehtoisesti.

Koska muistini on reikäinen kuin polarjuusto niin teen tähän pienen kirjalistan itselleni, alkaen viime talvesta ja tosiaan - ne mitkä muistan. Ehkä tekin löydätte tästä jotain, suurin osan löytyy pääkaupunkiseudun kirjastoista ja osa suomeksi.

Elämänkerrat:

The Kiss, Kathryn Harrison
- Rakkaus ja vapaaehtoinen insesti aikuisen tytär ja isän välillä)

Madness, Marya Hornbacher.
- Pirun hyvä, aiheena bipolaari. Tätä lukee yhtä maanisesti kuin se on kirjoitettukin, antaa myös täydennystä kirjailijan nuoruuden syömishäiriölle. Paljon myös addiktiosta, itsensä vahingoittamisesta ja itsemurhasta.
Wasted, Marya Hornbacher
- Luen tätä uudelleen ja uudelleen, oma kappaleeni onkin hiirenkorvia ja alleviivauksia täynnä.

Girl, Interrupted, Susanna Kaysen
- Nopealukuinen kuvaus psyk.hoidosta ja potilaista 60-luvulla, tästä on Winona Ryderin, Angelina Jolien ja Brittany Murphyn tähdittämä elokuva. Leffan nähneenä minulla oli korkeat odotukset kirjalle, jolle leffa on kyllä uskollinen, mutta kirjassa tarina jää vähän ohueksi. Olisin kaivannut tältä enemmän jotain.

Today I'm Alice, Alice Jamieson
- Ehdottomasti suosikki kirjojani. Aliaksella kirjoittettu, raaka ja koskettava elämänkerta nuoresta naisesta, jolle vuosien seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttamana syntyi +9 sivupersoonallisuutta. Tämän lukeneena ymmärtää paljon paremmin hyväksikätön kauheutta, sekä miten psykoottinen mieli toimii.

Kirja on erittäin graafinen myös aineiden käytöstä, itsensä satuttamisesta ja loputtomista itsemurhayrityksistä, joten EN suosittelisi tätä kellekään, ellei kirjan aihe olisi tärkeä tulla kuulluksi. Siitä huolimatta lukisin tätä erittäin varovaisesti, sillä kirjailija avaa raiskaamisen, psykoosin, viiltelyn ja kuoleman haavansa yhtä repivästi kuin avasi omat käsivartensakin. (Huom, enkä tod. kauhistele nyt provosoidakseni, mutta itkin lukiessani..)

Good girls do swallow, Rachel Oakes-Ash
- Ikuinen laihdutus ja huomionhaku, kirjavasti kaikki syömishäiriöt läpikäyden. Kirja on humoristinen, mutta tuo puoli ei oikein muhun iskenyt, ei huvittanut. Käsittelee kuitenkin häpeilemättä myös ahmimishäiriötä (vihdoin!), sekä tuo vähän feminististä näkökantaa laihduttamisen motiiveille. Uskoisin että moni muu pitää tästä.

Fiktio:
Wintergirls ja Second Star To The Right, kumpikin näitä hömppä sh-nuortenkirjoja. Paljon sälää, vähän asiaa, jeejee-en-osaa-syyä. Blah. Eka ihan kivasti kirjoitettu, mutta kumpikin menee samaan kastiin niitten suomenkielisten ana-teiniromaanien kanssa. Boring ja ei jää mieleen. Olisin jälkimmäisessä mieluummin lukenut kirjailijan omakohtaisista kokemuksista enemmän kuin epilogin, ja erehdyinkin lainaamaan kirjan elämänkertana. En koske tämän tyyppisiin kirjoihin enää ikinä.

Stalinin Lehmät, Sofi Oksanen
Olin lukenut tätä joskus kun kirja oli uusi, oikaisten muun tekstin bulimiasta kertoviin lukuihin. Lukiessani tätä uudelleen alusta loppuun huomasin kuitenkin Viron lähihistorian todella mielenkiintoiseksi, vaikka en ole yhtään hissafriikki. Itseasiassa parhaiksi paloiksi tuli kaikki muu kuin sh-kuvaukset! Tykkäsin erittäin paljon, ja jos joku on vältellyt Oksasta tämän suosion takia niin kehoitan ennakkoluulottamasti lukemaan. Suosio on ihan ansaittua.

Kesken:
Sybil, raamatunpaksuinen klassikko jako-persoonallisuuksista, ja toivon saavani tämän jostain takasin käsiini - mutta englanniksi. Eilen aloitin lukemaan The Center of Winter:iä, Hornbacherin ensimmäistä fiktiivistä romaania. Näiden jälkeen Alice's Adventures in Wonderland, Just my type (tarinoita typografiasta!) ja Jänis ulvoo (toinen raamatunpaksuinen jakopersoonallisuuksista), jonka lukemisen olen sivuuttanut koska en ole tätäkään saanut englanniksi. Ai niin, vielä pitää sanoa Zen and the Art of Motorcycle Maintenance ja jotain Jane Austenilta! En tiedä vain mistä aloittaa, mutta ehkä Pride and Prejudice, sillä tahdon lukea sen zombie-version, haha! Hyllyssä lymyää myös lisää..

Suositelkaa kommenttiboksiin lisälukemista! Saa olla mitä vain, mutta erityisesti makuni varmaan kävi ilmi yllä olevista: mielenterveys ja tositapahtumiin perustuvat. Onko teillä ehdotonta suosikkia, ja minkä tyyppisiä yleensä luette? Joku lukenut samoja kanssani?

ps. Kilpailuvoittajat, kuvat on hyvällä mallilla, ja pistän kaikki yhtäaikaa postiin - viimeistään ensi viikolla. Sori viive! :>

Ajatuskatkoja Ahminnasta

2011-06-13T20:38:00.010+03:00

Ahminta. Terrrveen ja norrrmaalin lisäksi sana, jota vihaan. Inhoan, häpeän, vaikenen koska yörgh vain ~~ällöt~~ ihmiset sortuu tollaiseen! Sellaiset 200kg amerikkalaiset hamburgeri-addiktit ihmiset, joista netti on solvauskuvia pullollaan!!! Näinhän se ajatus kulkee. Syömishäiriöiselle on kauheaa olla läski, likainen, ahne. Suomeksi sanottuna tarvitseva, nälkäinen, hallitsematon.

Ylensyöminen on aika subjektiivinen kokemus, jota tapahtuu myös normaaleilla ihmisillä (joulu, pippalot, sydänsurut) - ja useimmiten nestemmäisten kaloreiden muodossa (viikonloppubisset). Ruokavammaiselle ahminta voi olla toisinaan koko keittiön kaataminen ja lähikaupan ryöstäminen tai ylimääräinen annos valkuaisia ja salaattia. Hyvin usein mulle toi jälkimmäinen, mutta on se aika hillitön määrä mitä ihmiseen mahtuu jääsalaattia. Periaatteessa yhdestä päivästähän ei liho, ei ellei syö 15.09 kpl mäkkärin tuplajuustohampurilaista (tarkistin ja laskin! :--D), mikä vastaa yhtä kiloa. Mutta pahinta ei aina ole turvotus tai pelko painon nousemisesta vaan ne tunteet, mitä siitä seuraa. Läski, likainen, ahne! Niin ja kompensointi.

Looginen ajatushan on että jos syö liikaa niin päivä on pilalla, vittuun kaikki, ehkä syönkin sitten samantien *kaiken* koska olen läski, likainen ja ahne! Öö, siis millä logiikalla? Syödäänkö joulunakin ajatuksella "oho tulipas hotkittua kinkkua ja mahaan koskee niin syönpä samantien kerralla kaikki konvehdit ja laatikot!" Tietääkseni ei. Mutta olen varma että 99% ruokaongelmaista ajattelee ja toimii tolla lailla.

Mikä siis on syy ahmimiseen? Ts. trigger. Henkilökohtaisesti jos aamupaino on +400g, ahdistus, jokin tietty (trigger) ruoka-aine, väsymys liian aikaisena tai myöhäisenä iltana. Aa, niin, ja aliravitsemus! Jos syöt liian vähän niin todennäköisyys enemmän syömistä jälkikäteen kasvaa, mutta tätä vaihtoehtoa en yleensä ajattele. Koska siis, enhän mä ole aliravittu jos en ole huomattavasti alipainoinen ja jos silloinkaan. Terapiasta olen oppinut että obsessio johtuu turvattomuudesta. Kummallinen planeettojen välinen tasapaino ei katkeakaan vaan joudun tunnen jotain vaikeaa ja pelottavaa. Oh bummer.

Turvattomuuskin voi muodostua pahaksi tavaksi. Tästä esimerkkinä Äidilläni käynti. Viattomat aamut, kun Äiti on jättänyt suukon otsalle ja lähtenyt aamuvuoroon, ja heräilen yksin koulua varten. En tiedä enkä ymmärrä miksi tämä iskee shokkina: Ykskaks keittiö muuttuu helvetiksi, jossa piruina pomppivat voileivät kuin jäinen piparkakkutaikina. No hyi vittu, eihän noin toimi KUKAAN! Eikö? Anyone else? Jos ei kukaan muu, niin ainakin alleviivaamani kohta M.H:n elämänkerrasta lohduttaa (juu, mäkin yleensä skippaan lyriikat yms quotet blogeissa, mutta jos nyt kuitenkin lukisit loppuun):

"To this day, I cannot stand in my parents' kitchen without thinking about all of the possible foods I might eat. This doesn't happen in my house or anyone else's. /.../ I think that merely bein alone in my parents' kitchen flipped a switch in my head, and a glaring neon sign started to flash: BINGE"
(Wasted: p.222, 1998)

400. lukijaa kisan tulokset!

2011-06-09T12:50:00.008+03:00

Kiitos paljon osallistujille! ♥ Vaikka väkiryntäykseltä vältyttiin niin olin hiton iloinen ja otettu kaikista henkilökohtaisista tarinoista ja viesteistä, mikä teki 3. sijan valitsemisen oli tosi hankalaksi. Menin siis täysin intuituon mukaan, ja poimin sellaisen joka nyt tällä kertaa kolahti (+varasijan siltä varalta jos ko. kirjoittaja sijottuu arvonnassa). Kirjoittaja, viestin pituus, positiivisuus tai kritiikki eivät vaikuttaneet valintaan. Lopuksi pistin kaikki nimet random piste orgin listageneraattoriin, joka sattumanvaraisesti arpoi 1. & 2.-sijat:

Todiste-screenshot, obviously.

Ensimmäisen palkinnon voitti invisible,
toisella sijalla saijamoi,
ja yllärin (3.) myönnän Meerille! ♥ Paljon onnea!

–> Voittajille: Tarkistakaa ohjeet, ja kommentoikaa tähän viestiin:
1. yhteystietonne (nimi, osoite tai email jos et halua fyysistä kuvaa) huom! ei julkaista, so no worries
2. toivomasi aihe piirrokselle (esim. tunnelma/teema/fiktiohahmo/lemmikki/ taiteilijan vapaus, ei mitään superteknistä tai explicittiä). Jos on kysyttävää tai useampi idea tms. kuvaan liittyen niin laita se eri viestiin, jonka voin julkaista vastauksen kanssa. ;>

♥♥♥

Slam your body down and wind it all around /

2011-06-07T10:57:00.006+03:00

Viikonloppuni oli varmaan aktiivisempi kuin viime kuukausi yhteensä. Olen rätti-poikki-väsynyt ja koetan yhä palautua, koska normaalisti jaksan ehkä yhden-kahden asian/menon/tapaamisen per päivä. Hyvinä hetkinä kuvittelen niin vahvasti että jaksan ja pystyn kaikkeen, enkä ole ollenkaan sairas tai muissa ongelmisssa ongelmissa.. mutta kompastelen jokaisella askeleellani, kun henkinen kapasiteettini ei vain riitä. Välillä kokonaisvaltainen uupumus ja ahdistus veti polville ja ruville, mutta itkut ja vastoinkäymiset on niin arkipäivää, etten huomioi niitä poikkeuksina arkeeni.

Oon tässä pannut merkille, että syömiseen liittyvät rangaistushetket ovat usein sattuneet niinä aamuina, kun painoni on ollut huomattavasti edellispäivää isompi. Vaikken tapahtumahetkellä koe ajattelevani asioiden syy-seuraus -suhdetta sitten yhtään. Myös tosi aikaisin/myöhään syöminen saattaa alkaa painamaan omaatuntoa, ja siitä seuraava turvattomuus häröilemään. Tahdon niin näistä eroon, mutten yhä uskalla soittaa Terapeutilleni tai tajua napata bentsoa ajoissa.

Pari kertaa lähipäivinä oloni oli tosi sietämätön (let's not go into detail), mutta niistä huolimatta sain raahauduttua paikasta toiseen, ja vieläpä sosiaalisiin tilanteisiin. Puistossa istumista, anoppilassa käyntiä, lautapeli-iltaa, ulkona geocatchingiä, sekä yhdet villit syntymäpäiväjuhlat, jossa oikeasti jaksoin ja viihdyin! Ihan alkuillasta pikkutunneille saakka, vaikka olin cocislinjalla toisten tuhotessa 3-4 maljallista boolia. Ainoa mitä en tehnyt oli alusvaatteisilleen riisuminen, koska öö.. läskit ja arvet, mutta tanssin ja lauloin joukossa ysäribiisejä. Parasta oli etten tuntenut itseäni enää niin kamalan ulkopuoliseksi Poikkikseni kaveriporukan kanssa.. ehkä minäkin voin alkaa joitain kutsua omiksikin kavereikseni? Pikkuhiljaa?

Pahin ja syvin kolhu sattui kuitenkin samoissa synttäribileissä. Ex-kämppikseni oli myös kutsuvieraslistalla, ja vaikka olimme netissä keskustelleet erimielisyytemme ja minä pyydellyt anteeksi kaikkea käytöstäni (noh.. olin yhdessä asumisen ajan aika aivoporkkana), niin silti en olisi saanut edes kysyä 'mitä kuuluu'. Hän ei voinut edes istua samalla sohvalla kanssani, joten menin kysymään emmekö voisi olla edes puheväleissä, sillä olimme olleet lukiosta asti kavereita, enkä mielestäni ollut tappanut, valehdellut, pöllinyt tai pettänyt toista ts. tehnyt jotain anteeksiantamatonta. Plus niinä aikoina kun asuimme yhdessä olin tosi pahassa kunnossa, enkä todellakaan tarkoittanut mitään aiheuttamaani pahaa. Tuskin edes tajusin. Hän ei silti halunnut katsoa silmiin ja totesi niin kylmästi "onko hänen pakko (puhua/hengittää/katsoa samaa ilmaa kuin minä) ja eikö hän saa valita itse seuransa". Loppuvihjeen, ts. painu vittuun mun elämästä, ymmärsin sanomattakin ja vetäydyin.

Vetäydyin juhlista synttärisankarin huoneeseen, ja sain pitkästä aikaa ahdistuskohtauksen, jolloin itkua ei voinut hellitä tai kunnolla vetää henkeä. Yllätyksekseni tämä puolituttu päivänsankari tuli luokseni, sulki oven, ja lohdutti. Vaikka tiesinkin hänen jostain mt-ongelmista niin yllätyin miten hyvin hän ymmärsi pahoinvointiani, sovinnon yritystäni ja yksinäisyyttä. Lämmitti kuulla että hän ainakin on ystäväni(!?), vaikka emme kovin läheisesti toistaiseksi edes tunne.. ja sainpa häneltä yhden taikatabletin, kun omani eivät riittäneet.

Kai mun täytyy hyväksyä se että on myös ihmisiä, jotka avoimesti inhoavat minua, enkä vain kuvittele sitä. Totta kai harmittaa, mutta vastapainoksi oon tuhannesti onnellisempi niistä parista tärkeästä ihmisestä elämässäni, joiden kanssa riitoja seuraa aina sovinto. Etten ole ihan 110% yksin.

KILPAILU! Vielä huomisen ajan, piristäkää päiväni ja osallistukaa! <3

Keep calm, carry on

2011-06-03T22:06:00.002+03:00

Tämän kevät/kesäajan hoitosuunnitelmissa on ollut (taas) yksi päiväosastojakso. Huonoimpina, riipivinä hetkinä oon oikein toivonut ja odottanut sitä. Hetkinä kun kasvot ovat täynnä pieniä verenpurkautumia, kädet naarmuilla ja suussa maku itsensärankaisusta. Viime kerrasta oli aikaa, kunnes tänään. I fucked up. Ruoka kävi kimppuuni ja mä vastasin tuleen tulella. En himoitse tai mätä mitään herkkuja, en käy kaupassa vaan sponttaanisti kiskon jotain perusmoskaani että pääsen deletoimaan.

En tajua miksi tollainen itserankaisutilanne toimii ihan päälaellaan, epärationaalisesti: kun olen syönyt "liikaa" niin jatkan jotain suuhuni. Mikä vitun logiikka tossa on? No jotta saisin paremman motivaation poistaa itsestäni kaiken, isomman sotkun ja isomman loppumorkkiksen. Itsensä henkinen nöyryyttäminen, my treat! Vai tekeekö kukaan muu jotain näin ällöttävää ja hullua? Seuraavana aamuna paino on aina noussut, koska kaikki yökkäily sotkee nestetasapainon ja turvottaa. Mm, sweet. Mistähän tänkin päiväinen alko? En tiedä, oli ahdistunut olo, se vain kävi. ..Aa, totta, ja paino oli parisataa grammaa enemmän.

Myönnän tekoni aina terapiassa, mutta en oikein pääse kiinni ongelman poistamisesta. Terapeuttini on ihana ja painottaa, että mun pitäisi aina soittaa kun paska olo alkaa hiipimään päälle. En muista soittaneeni kertaakaan, ehkä kerran ja ihan eri syystä? En vain kehtaa, en voi, ei saa estää pahaa sattumasta, koska olen itse paha.

Päivikseltä soitettiin pari pvä sitten, hoitaja oli mukava ja parin viikon jakso tuntui "silleen" ihan turvalliselta idealta. Sain etukäteen vieläpä ajan rav.terapeutille, jotta safkailut sujuisi minulle mahdollisimman kivuttomasti. Mutta soitin ja peruin. Enkä katunut sitä edes tänään, vaikka näitä aamuja yhä tulee ja menee, sillä ryhdistyin ja käänsin loppupäivän edukseni. En tunne tarvitsevani tukea kahdeksasta puoli kuuteen, en tahdo antaa pois vastuuta ja kontrollia syömisistäni. En myöskään jaksaisi sairaalaympäristöä juuri koulun loputtua, en myötäelää toisia potilaita, en margariinia leivän päällä, enkä hieroa tautejani naamaani. Mä tahdon olla kevyt ja siihen ei sovi safka.

Nyt parhaalta tuelta tuntuu vapaus, auringonvalo ja "normaali" ihmisseura. Lähipäivät tätä lukuunottamatta ovatkin olleet kivoja: kesäloma alkoi, kävin hyvällä keikalla, istunut sekalaisen seuran kanssa puistossa, ja sattumalta tehnyt pari ihan älyttömän hyvää kirpparilöytöä. En tykkää sulloa montaa aihetta samaan viestiin, niin kirjoitan koulusta, fäshönistä ja muista mainittavista arjen tapahtumista sit ensi kerralla. Tahtoisin muutenkin kirjoittaa enemmän 'daily life':sta, enkä vain aukoa päätäni toistuvista ongelmista.. mut ketä kiinnostaa?

Muistakaa KILPAILU! ♥
(huom. en vastaa kilpailu-kommentteihin vaikka haluaisin! pyhitän sen vain osallistujille)

Kilpailu!

2011-06-01T00:04:00.021+03:00

Sori olen tosi huono kirjoittamaan ilmoituksia, ja kaikkia ihku-imeliä kiitoksia olen tunkenut jo varmaan korvistanne ulos. Mutta eilisen aiheeni innoittamana tahdon kuitenkin ekaa kertaa tuulettaa blogini puolesta: Kahvia mustana 3 1/2 vuodesta, 423 postauksesta, 400:sta GR-tilaajasta ja 2389 kommentistani. Joista jokainen hetki on ollut mulle arvoskas - ja toivottavasti tavoittanut muutaman muunkin. ♥ sit hiljalleen asiaan..

Palkinnot

Värillinen A5 / b&w A4 piirrokseni, toivomallasi aiheella
B&W A5 piirrokseni, aihe vapaavalintainen
pieni yllätys

Kuvapalkinnot on siis huom! originaaleja, ts. otan siitä itselleni kopion ja pidän tekiänoikeudet, mutta voittajille postitan alkuperäiset työt. Sinä teetät, allekirjoittanut tekee, ja saat ilmaiseksi uniikin, fyysisen & ehdottomasti henkilökohtaisen taideteoksen itsellesi. (obs! artwork)

Osallistumisohjeet:

Vastaa tähän viestiin nimellä tai nimimerkillä
Kerro vähän miksi luet blogiani?

Muita yhteystietoja ei tarvitse luovuttaa! Vasta voittajat selvillä kinuan asianomaisilta kuvatoiveet ja osoitetiedot, eivätkä ne tule julkisesti näkyviin. Jos voitat ja et silti halua luovuttaa henkilö/osoitetietojasi niin voin lähettää palkintokuvan painolaatuisena sähköpostiisi (esim. printiksi).
Ainoastaan ohjeiden mukaiset viestit hyväksytään
Voittajat ilmoitan blogissa, ja jos yhteydenottoa asianomaiselta ei kuulu 1vko niin arvon varasijan
Kysymykset tänne! Tähän viestiin vain osallistumiset.

Osallistumisaika 1.6 – 8.6.2011 (keskiviikko klo: 00 asti)

Kuvapalkintojen voittajat suoritetaan arpomalla, mutta yllätyksen saajan valkkaan mielivaltaisesti kohdan 2. vastauksen perusteella! ;> ♥

Ole ihana ja osallistu!

Oh wow, 400 seuraajaa!

2011-05-30T17:12:00.003+03:00

Koetan viimeisillä jaksamisillani saada lukukauden viimeisen ja ison kouluduunin valmiiksi. Suurin osa ajasta on mennyt suunnitteluun, empimiseen, kaiken tyhmäävään itsekriittisyyteen ja ahdistukseen. Ei siis mikään ihme, että viikonloppuna tein pesän kissani kanssa sohvannurkkaan, ja karkasin todellisuudesta RPG-maailmaan. Tämän päivän keskeytys on tullut ihan toisesta, häkellyttävästä syystä, minkä näette tässä:

Vaikka en välitä mistään lukija/kommenttimäärillä kisaamisesta niin on iloni nähdä, että kirjoittamisellani on jollekulle väliä. En vain kykene käsittämään että noin moni on osoittanut kiinnostustaan tätä kohtaan! En, vaikka loogisesti luvut ovatkin nousseet pikkuhiljaa sitä mukaan, kun olen blogannutkin. Ällistystäni lisää se, että tämä blogi on mulle tosi henkilökohtainen aiheeltaan ja sisällöltään, olematta mikään tyyliblogi kissanristiäis- ja pukukoppikuva -kuorrutteella. Adasgaff mulla menee nyt lauseet ihan sekaisin, ja liikaa aikaa kun pitäisi vääntää kouluduuneja. Siis, long story short:

Mielettömät kiitokset kaikille lukioilleni & ihanille kommentoijille!
Osoitettu siis ihan kaikille lukioille, niin satunnaiskävijöille, kuin google readeriin rekkautumattomille. Kiitos että ootte jaksaneet katella mua näin pitkään, ja erityisesti kaikista kommenteista: että olette uskaltaneet ja nähneet sen vaivan kirjoittaa tänne. ♥

Tämän kunniaksi ajattelin repäistä à la rättiblogit, ja järjestää pienen arvonnan palkintoineen! ...mutta siitä lisää myöhemmin kun olen saanut vikatkin koulutyöt pois alta, huoh. Vai - kuulostaako liian kaupalliselta tai muuten vaan daijulta idealta?

"There is no magic cure, no making it all go away forever"

2011-05-25T18:02:00.005+03:00

Sain viimeksi pitkiä kommentteja, kiitos kaikille niistä. Mulle jokainen sana on arvokas, olkoon se luonteeltaan mitä vain. Mieleni tekee kirjoittaa vielä asian vierestä jotain, ihan itselleni ja vähän vastaten kommentteihin. Yleinen linjani on etten kommentoi omassa päiväkirjassani toisia (kommentoijia, muita blogeja, läheisteni asioita jne), sillä minun puolestani jokainen saa sanoa mitä haluaa, ja siihen puuttuminen ei kuulu mun asioihin.

Toivottavasti ei tule yllätystietona, että tarkoitukseni ei ole olla huomionhakuinen kusipää, joka ilkeyttään vaikeuttaa omaa ja muitten elämää. Itsesääli on aika suhteellista, sillä totta kai välillä ruikutan elämästäni, mutta en sillä tarkoita "Voivoi oon raukka ja maailma epäreilu paikka!". Nääh. Oikeasti tarkoitan joka haukkumasanaa itsestäni, sillä se on mitä todella tunnen. Riitely kanssani on yleensä aika turhaa, sillä mulle jokainen haukkumasana on vain bensaa liekkeihin.

Huomionhakuisuus on taas kaksipiippuinen käsite. Terapiassa keskustellessani kuulin ettei huomionhakuisuutta pitäisi tuomita negatiivisena asiana, sillä meistä jokainen tarvii välittämistä, muistamista, huomiota. Ilman sitä ei ihmistä "olisi". Oma tarkoitukseni ei ole ikinä ollut "näyttää maailmalle miten pahoin voin" tai saada ihmisiä passaamaan ja paijaamaan minua. Ensimmäiset kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteet tulee ala-asteelta, lukiosta eteenpäin olen kirjaimellisesti halunnut sulautua tapettiin, ja näin on yhä. En nauti esillä olemisesta. Koska aidosti häpeän ja inhoan itseäni, ja olen uskonut että se on aivan omaa syytäni. Karman laki?

Formspringissä tuli kysymys, että ihan kuin minulle olisi tärkeää saada olla syömishäiriöinen, ja en haluaisi parantua. Tavallaan totta, mutta tähän painotan ettei minun tarvitse *saada* mitään kun ongelmat on jo (voitte mennä jostain suomikaksneljästä etsimään niitä proana-teinejä jotka tahtoo prinsessataudin, ou jea!). Yleistäen jos on _sairas_ niin kuuluu ihan oireisiin ettei halua parantua, mutta paranemishalu ei ole sama kuin tahto olla terve tai onnellinen.

Minun on hankala puhua mistään paranemismotivaatiosta, sillä viimeisistä teinivuosista asti ihannepainoni on ollut 0kg ja kuolema kiitos perään. Sittemmin kuolemanajatukset on pompahdelleet esiin ajoittain, mutta ei ole enää ollut kiire hautaan - mutta ei varsinaisesti halua tai uskoa elää.
Yhyy oon siis lävistetty emokid, masentunut angstaaja tai syömävammanen.. no wait, niitä kaikkia. :-D Darn!

Miksi sitten käyn hoidosssa tai terapiassa jos mulle on tärkeä pitää kiinni rakkaasta sh:sta ja muista ongelmista? Koska ajattelin ettei mulla ole mitään hävittävää, jos vaikka joskus löydän toisen reitin. Kiitos nyt 2v terapiaa (olen tosi etuoikeutettu ja kiitollinen tästä!) ja miljoonan eri lääkitysvaihdon, sekä unohtamatta ihania läheisiäni, niin olen oivaltanut haluavani nähdä/kokea/iloita asioista. Osastojaksot ovat olleet sitä varten kun en ole enää pärjännyt kotona. Mutta ajoittaiset positiivisemmat päivät ja normaalipainoisuus ei tarkoita että olisin terve.

Vierastan kyllä tota terve/sairas-nimittelyä itseni kohdalla, sillä en oikeastaan "tunne" että olisin sairaus. Oireeni on arkipäivääni, ja aika dominoiva osa sitä. En siis ymmärrä miten "sairaus" ei voisi olla mulle tärkeä, sillä tämä kaikki on elämääni. Jokainen pitkään samoja kokenut varmaan ymmärtää ajatuksen turvasta, tasapainosta, kontrollista/elämänhallinnasta ja palasta omaa identiteettiä, mitä diagnoosien taakse petollisesti kätkeytyy.

Nyt olisin tosi iloinen saamaan kommentteja tähän: onko sinulle tärkeää olla syömishäiriöinen (tai masentunut/bipo/etc?) Tai vähän eri lailla muotoltoituna: onko sairaus sinulle tärkeä? Lyhyesti perustellen miksi/miksi ei? Kiitos etukäteen ♥

To the right/ To the left/ We will fight to the death

2011-05-23T20:19:00.005+03:00

En kestä tätä kroppaa, se on niin iso, etten mahdu mihinkään ja häpeä rajoittaa elämääni. Vaatteet ei purista - ne ei vaan mahdu. En kehtaa nähdä tuttujani tai perhettäni, en käydä missään, en ostaa mitään, en näkyä missään koska olen niin ruma. Mikään ei vaan ole tepsinyt jatkuvaan turvattomuuteen, levottumuuteen tai tylsyyteen, ja siitä johtuvaan mussuttamiseen. Ruoka ja syömiset 24/7 mielessä, usein oksennuksen maku suussa. En tajua kuinka olen joutunut tähän tilaan, pilannut itseni pikkuhiljaa. Näin vain kävi, oma vika. Me, of all people!

Pakko, pakko, pakko nyt oikeasti vähentyä, pienentyä. Nyt ei enää sanojen jankkaamista ja toisin toimimista. Ainoa vaihtoehto voida paremmin on laihtua, edes ihan vähän. Minulle se on tässä koossa jopa sopivaa, jopa Terapeuttini kannustaa muutaman kilon tiputtamiseen. Tippuu muka itsestään jos opin täsmäsyömään. Se sopii jos laihdun vanhaan ihannepainooni, jossa olin semiterveenä. Se mikä lienee ~~toinen~~ biologinen painoni, johon va'an luvut jumittuu.

Tartten vain vähän potkua. Meinasin ostaa halvalla netistä ateriankorvikkeita ja vetää niillä yhdeksän päivän nestemmäistä linjaa. Onneksi en, en tartte. Mulle riittää yliannostus IFA-pastilleja ja sokeritonta ketsuppia. Niistä ei lasketa kaloreita. Nyt uskon että mussa on sitä. On oikeasti. Mä pystyn, mussa on pystyminen. Pari kompastusta, lipsumista, mutta ne ei enää tule mun tielle. Ne ei enää pysäytä, en halua epäillä, enkä olla taikauskoinen, että paskon heti kaiken josta luulen selviäväni.

Syöminen tai syömisen vähentäminen ei ole olleet mulle vaihtoehtoja vaan sairaita ongelmia. Ne tulee ja tapahtuu, ja rukoilen että nyt toiseen suuntaan kuin viime vuoden sisällä.

♥

Gloooria in excelsis Deo

2011-05-18T10:52:00.004+03:00

Tussikynät, A5

Pitkä ohjelmaton viikko ja romahtamispelko. Yritin saada seuraa parista lähimmästä ystävästäni, sekä epätoivoissani tekstata niistä kauimmaisista jonkun kahville, mutta ei. Kiireitä, töitä, ulkomaanmatkoja (kolmella!). Tämä huono tuuri on jo naurettavaa? Menisin tekemään töitä koululle, mutta näihin duuneihin välttämättä tarvitsen kotona olevaa välinearsenaaliani: paperikasoja, läppäriäni, kynävuoria, maaleja, tekstinäytteitä. Opinnäytetyötä on turha suunnitella, sillä se ei ole 3-4 vuoteen vielä edessä. Miksei museoissa ole ilmaispääsyä opiskelijoille? Miksei kulttuuririennoista saa KELA korvausta jos nykyään jaetaan lekurissa kirja-reseptejäkin?

Mutta on jo keskiviikko - ilman maailmanloppua uhkaavia katastrofeja. Oh wow. Olen keskittynyt kirjaimellisesti tekemiseen, toisena vasta mitä se on. Kynsin hampain kontrolloidusti rakennan korttitaloa päivistäni, ja toistaiseksi se toimii odotettua paremmin. Juuri nyt kiitän kontrollifriikkeydestä ja ylitunnollisuudesta itseäni, koska ne kääntämällä koulu yms projekteihin olen saanut ajatukset pois ruuasta. Päättäväisyys lisää suorituksia, ja suoritukset merkkaa minulle tyytyväisyyttä, kelpaamista. Asioillani on nähtävästi taipumus ketjureaktioon (huom. "kaikki tai ei mitään"-ajatukset), olkoon se sitten hyvässä tai huonossa.

Jälleen kerran To Do-listojen, suunnitelmien ja aikataulujen laatiminen on auttanut. Kirjoitin kalenteriin joka päivälle tavoitteet esim. harjoitustyö x, y & z:n valmistelua, tenttiin lukemista, terapiat eri päiville, imurointi, pyödän raivaus, mahdollisimman kauas käymään kaupassa, kirjasto, pikavisiitti Poikaystävän työpaikalla. Maailman katsominen suorituksina ja niiden ~~obsessointi~~ yliviivaaminen listasta toimii maagisen hyvänä motivaattorina. Suunnitelmien laadinta ei tietenkään ihan vedenkestävä suunnitelma masentuneelle, jonka jaksaminen ja keskittyminen voi katketa kuin kalan lento, mutta ei mietitä sitä ja leikitään ah-niin-ihanaa positiivista ajattelua. Hautaan maton alle eiliset itkut stressistä ja ahdistuksesta jonkun koulutyön takia, koska se tulee esille kaikille muille, enkä ole tarpeeksi hyvä. Otetaan seuraava asia eteen. Lohdutan itseäni syömisten vähentämisellä ja kaikki on paremmin kuin hyvin.. Toivotaan että onnistumisten ketju jatkuu.

With shivering hearts we wait

2011-05-14T14:03:00.005+03:00

Perjantai 13 ja päivällä hoitokokous lääkärini (jota en ole nähnyt kuukausiin) ja sairaanhoitajani kanssa. Hirvittää, ahdistaa, mä oon vain läskeytynyt ja läskeytynyt viime näkemiltä. Pelkään ettei mua oteta vakavasti koska olen ollut tosikivareipas ja käynyt koulussa ja terapiassa. Pelkään että mua ei voi enää auttaa kun olen lihava. Häpeän ja inhoan niin hirveästi itseäni, kun annan ajatusten luvan tulla, enkä patoa niitä. Valmistauduin tapaamiseen tyhjentäytymällä ja raaputtamalla jälkiä taas itseeni. Ei se ole niin vakavaa, rumaa vain.

Kauhuskenaariot jatkuvat vain. Viikko alkoi sillä että terapeuttini ilmoitti olevansa sairaslomalla koko viikon, enkä minä tietenkään uskalla soittaa hänelle jos voin pahoin, en vaikka kuinka mua siihen kannustettaisi. Ajattelin että viikonlopun olisin turvassa, poikaystävän kainalossa, ilman mahdollisuuksia ruokahäröillä tai mädäntyä kotona. Mutta hän joutui lähtemään viikonlopuksi pois jonnekin tapahtumaan, ja ensi viikon alussa työmatkalle. Äitikin on töissä ja reissussa ensi viikon. Pala nousee kurkkuun, ikävä kalvaa ja harmittaa. Onneksi mulla on kuitenkin koulu, päivärytmi, hetkellinen turvapaikka omista nurkista ja muuta ajateltavaa.

..Kunnes kuulen ettei mulla ole lainkaan opetusta ensi viikolla. Sydäntä alkaa puristaa, ahdistus nousee alhaalta ylös kohti rintakehää, sormenpäitä ja jännittämään kyynelkanavia valmiiksi. Olen yksin koko viikon, ja olen aivan paniikissa. Juuri kun sain syömiseni tällä viikolla "haluamaani kontrolliin" niin se rakoilee pelkojen, epäilysten ja turvattomuuden alla. Löydyn uudelleen ja uudelleen pakonomaisesti tunkemassa ruokaa sisälleni, saadakseni oksentaa että päässä heittää, jalat tärisee ja kuset tulee housuun. Oh wow, how lovely. Ei läheisiä, ei koulua, ei turvallista päivärytmitystä: kaikki syitä jotka ajaa pääni ja syömisteni balanssi ja kuri päin mustinta helvettiä. Juuri kun sain kiinni siitä ettei mun tartte syödä niin paljoa..

En keksi mitään apua tilanteeseeni. Olen kauhun valtaama ajatuksesta että herään puoli viisi joka aamu kaatamaan jääkaapin sisälleni, ulos sisältäni, ja jään mätänemään likaisena kotisohvalleni, asuntoni peittyessä tahroihin, mahani turvotessa turpoamistaan kunnes tukehdun toivottomuuteen ja itsevihaani. Apua, mitä mä selviän vain itseni kanssa koko viikon? Yhtään ideoita tai ehdotuksia? Oon epätoivoinen en enää kestä yhtään ruokaa, saati itseäni..

Kafi neuvoo: Idätys

2011-05-08T14:38:00.010+03:00

Jostain syystä olen pitkään halunnut kirjoittaa ohjeet idätyksestä. Ihmettelen vähän itsekin että miksi, mutta oletettavasti: a) netissä ei ole liikaa hyviä & kuvallisia ohjeita idätyksestä b) se on kivaa, edullinen, helppo ja ekologinen tapa saada terveelistä ruokaa c) rakastan blogien vinkki-sivuja d) ruoka kiinnostaa aina kaikkia, ja nykypäivänä vähän liikaakin. Ja niin, kai mä myös salaa toivon että tällä lailla jokaisen sisäinen ituhippi nostaa päätään, kaikki kääntyy kasvissyöjiksi ja rakennatte kohta komposteja kerrostalonne kukkapenkkiin. Hehe.

Nyt asiaan ilman kilometriselityksiä, sillä muuten väsähdät pelkästä lukemisesta ja et taatusti kokeile. Idätykseen ei tartte mitään laitteita - ne luontaistuotesivut yms jotka niin sanovat tahtovat vain rahaasi. Tarttet tasan: kuminauhan, sideharsoa ja lasipurkin. Lasipurkin ei tartte olla mikään erikseen ostettu - erinomaisesti käy mm. pestyt makeutusaine- ja kahvipurkit. Sideharsoa saa apteekista, valitse noin ~6cm leveää ja venyvää. Hintaa välineille tulee max 2€ - kaupassa saat maksaa saman parista sadasta grammasta! Idätykseen sopivia siemeniä/papuja saa jokaisesta marketista kuivahyllystä, omat lempparini on mungpavut ja sinimalainen.

Laita siemeniä 0,5-1 dl purkkiin ja täytä x3 vedellä. Leikkaa harsosta sopiva pala ja kiinnitä se kumpparilla purkin suuhun, ja anna purkin seistä pimeässä yön yli.
Älä kaada liotusvettä lavuaariin, sillä se on kukille erinomaista kasteluvettä.
Huuhtele siemenet ja aseta purkki n. 45° astiakaappiin, että vesi valuu pois. Myös muu pimeä paikka käy, esim. komero ja tupperware lasipurkin alle - kunhan vesi pääsee valumaan pois.
Huuhtele siemeniä 2-3 kertaa/pvä ja pian satosi on valmis! Mungpavulla menee ehkä ~2vrk itää, sinimalaisella yksi yö pidempään, mutta niitä tulee todella paljon (n. 0,5dl siemeniä = +4dl valmiita ituja!)
LISÄYS: Ota valmiit idut pois pimeästä ja aseta valoisaan paikkaan hetkeksi, jotta itusiin muodostuu lehtivihreää. Säilytä jääkaapissa.
Muista hygienia (kädet, purkki, vesi ja älä käytä samaa harsoa uudelleen), sillä useissa ohjeissa varoitellaan pöpöistä ja homeesta - näitä mokia ei kyllä itselleni ole ikinä käynyt.
Syö leivällä/salaatissa/wokeissa/keitoissa jne.

Mung- ja sinimalainen (ja Kafin astiakaappi??!)
Idätyksessä vitamiinipitoisuudet moninkertaistuu, ne ovat ystävällisiä ruoansulatukselle koska ovat osaltaan sulaneita ja sisältävät myös lehtivihreää, mineraaleja, blaablaa ja maistuvat hyvälle. Eikä niissä ole paljoa kaloreita. Hoksottimet nyt esiin: älä heittäydy nyt siis tyhmäksi ja päätä että syöt nopeaan hautaasi asti vain ituja koska mä tässä niitä kehun. Olet sitten ruuasta friikki tai et niin iduilla voit kuitenkin täydentää ruokaympyrääsi ja tehdä kropallesi hyvää - ilman että tarttee pelätä tai stressata. ♥

Joo, lupaan ettei näitä tylsiä kodinhoito-ohjeita tule enempää. :--D
Mutta ottamiani kökkö-valokuvia ehkä..?

PS: Ihanaa äitienpäivää! Leivoin omalleni yllätykseksi sitruuna-kookoskakkua. Lukeeko tätä moni mamma (nyt saa tunnustaa)?

Koulutöitä ja keittokuureja

2011-05-06T15:16:00.002+03:00

Lyikkäri Moleskine-viholle.

Tällä ja viime viikolla olen lintsannut liikunnasta, siivoamisesta ja sosialisoinneista. Kouluun meno on päivieni selviytymiskeino numero yksi, päälimmäinen prioriteetti, ja muusta elämästä voin oikasta koulu-verukkeella (myös niinä päivinä kun olen lintsannut koulusta). Viime viikon istuin luennoilla, ja tällä viikolla tehnyt isotöisiä kuvitusharjoituksia. Oikeasti koulupäiväni ei ole mitään pitkiä, "rankkoja" ja epämielenkiintoisia. Kummallista kyllä, mutta mitä pidemmälle opinnoissa menee niin sen vähemmän istutaan tunneilla! Ala-asteella saatiin kärsiä kun ope halusi koulia koeviikkoja varten, lukiossa taas istuin lähes poikkeuksetta kahdeksasta neljään. Mutta nyt ammattikorkeakoulussa opetusta on korkeintaan kl 9.15-15, ja yleensä olen kotona vähän puolenpäivän jälkeen. Totta kai koulussa on paljon haasteita ja vastuuta, mutta opetus ei nypi samalla lailla kuin lukion ruotsintehtävät - ehkä koska olen unelma-alallani? Maybe!

Tänään oli jälleen kammoksumani kritiikkipvä (=kaikkien työt laitetaan esille ja yksitellen annetaan palautetta), jolloin yleensä olen vuoroni tullessa karannut paikalta. Käytetystä ajasta ja vaivasta huolimatta olin niin tyytymätön töihini (ylläri), ja häpesin ripustaa niitä taululle. Huono, tyylitön, teknisesti paska! En oikeasti ole mielestäni ylikriittinen vaan pidän rimani ammattitaitoisena ja realistisena. Pystyn laittaa joitain kuvia nettiin ja kestän kritiikkiä, mutta en haluaisi esitellä töitäni luokkalaisilleni tai heidän aikaansaannosten vierellä. Yllätyksekseni en silti saanut murskapalautetta tai vaivaantunutta hiljaisuutta. Olen ymmälläni. Pienet kehaisut ja kuvien rinnastus toisten aikaansaannoksiin, ja omani eivät enää näyttäneet niin extreme-huonoilta? Oooooh. Tässä kohtaa omantunnonarvoni soitti Final Fantasy-fanfaareja.

Kotona oivalsin iloita että ylipäätään olen jaksanut käydä koulussa tänä keväänä! Viime syksynä ajatus oli vielä aika utopistinen, puhumattakaan parista viime vuodesta. Tsemppiä vielä kaikille jotka pyrkivät uuteen oppilaitokseen/duuniin tänä keväänä! Mielelläni kuulen kans joku on päässyt pääsykokeisiin tai saanut (kesä)duunia.

Sitten taas ruokapöytäkeskusteluihin. Oon jotain ahdistustani kouluruokailusta vuodattanutkin, kuinka ihmiset syövät tosi vähän, jättävät pakonomaisesti ruokaansa ja suosikkini - kommentoivat paljonko ruokaa on lautasellani: "Salaattia salaatin kanssa!" tai "Oho, mikä kasa salaattia!" Vittu se on sa-laat-ti-a, ite syöt valkosta voiklönttistä leipää! Mitä se sulle kuuluu millä mä täytän mahaani! Antakaa mun olla! Hymyilen hiljaa, jäykästi takaisin.

Nojoo, tänään eräs luokkani kaunottarista kiskoi smoothieta ruuan sijasta, ja kuten ihaniin tapoihin kuuluu - me muut kuittailtiin millä ihmeen paastolla neiti on. Heko-heko. Mutta neitokainen heti perään myönsi juuri lopettaneen parin päivän kaalikeitto-detoxinsa, se kun "puhdistaa" niin paljon. Sori, mutta tällä ruokavalistuksen trendiaikakaudella ei sairaaladieetin terveellisyydet mene läpi. Onneksi eräs goottineito kommentoi asiaa "Kaali pierettää".. ♥ Tunsin itseni salaa loukatuksi että joku muukin vinoilee ruualla. Miksi? Kellään muulla samaa? Entä, uskallatteko ikinä kommentoida takaisin jos joku huomauttelee syömisistänne? Onko sekään normaalia luontevaa käytöstä? Edes niiltä jotka eivät tiedä mahd. ruokavammailusta..

Boohoo poo-food

2011-05-03T20:40:00.003+03:00

Toinen kisuistani. Tussit, A5

En tykkää vapusta. Yleisesti ottaen on aika vähän juhlapyhiä, joista osaisin nauttia. Kaikkiin kuuluu poikkeuksetta ruoka-ruoka-ruoka ja sosiaalinen riehuminen, joka vääntää vatsani tuplaten solmuun. En osaa iloita työväenjuhlasta, juhannuksen keskiyön auringosta tai jouluntuoksusta, kun näen ne kaikki vain tekosyiksi ryypätä, sotkea, ylensyödä ja pakko-seurustella. Ei tällainen vammainen arkajalka samaan seuraan sovi. Siksi olinkin ylionnellinen kun tänä vappuna sain hypätä junaan ja karata mökille järvenrantaan, kauas pois pääkaupunkiseudun iloista. Ainoa miinus tähän rauhaani oli kun enoni soitti ja tivasi lauantai-iltana kylään, mihin reagoin taas itkupotkuraivari-kauhulla. Tuloksena paljon kiukuttelua ja 6km edestakasrämmintä jäätävän kylmässä metsässä. Brr! Mä vaan *en kestä* sosiaalisia yllätyksiä.

Sain viikolla ruokamussutukseni aika hyvin takaisin aisoihin, ihanan tutun kontrollin käsiini, mutta ne kaikki on taas kaatui mökillä Äidin kanssa. Pistelin kaksin käsin hiilareita ja valkoisia jauhoja suuhuni, vatsa on taas turvonnut ja huutaa pohjattomuutta, josta saan takuulla kärsiä viikon. En tajua kuinka silti, vaikka syön syön syön, niin pystyn riitautumaan Äidin kanssa ruokailuista. Hermostutan hänet hajalle kun "kyylään vieressä" ja puutun safkan valmistustapoihin: miksi sä kuorit kesäkurpitsat, älä täytä mun herkkusieniäni juustolla, ei en syö mitään sun öljyllä pilattuja grilliruokia, et-voi-kiristää-mua syömään tota jos en halua! En!

Päälle vielä paljon sokeritonta ketsuppia ja miljoonassa osassa syödyn rahkapurkin rippeet lojumassa jääkaapissa (no täällä en sentään punnitse ruokalusikallisiani!), ja bensaa lentää haavoihin ja kyynelkanaviin. Aamulla sain kuulla taas kuinka Äiti ei ole nukkunut yöllä suriessaan mua: "Tuleeko susta koskaan ihmistä? Saatko sä koskaan töitä? Noi sun salaattijutut on niin 2007!!!" Bohoo. Olen niin paska tytär, vaikka suuni on kaiken aikaa ammollaan. En vaan osaa, en tarpeeksi, oikein ja terrrveellisesti ja norrrrmaalisti. Adafdgfagfs. Eilen&tänään olen tunkenut naamaani kaikkea taas vain liikaa, liikaa. Vttuvttu-!
---

Tiedättekö mikä pistää sappeni kiehumaan? (Siis yllätysvierailuiden ja syömisen lisäksi..) Noh, kissanruokamainokset! En voi sille mitään, mutta ylianalysoin yleisesti ottaen mainoksia/julisteita/tv:tä: sisältöä, värimaailmaa, ohjausta, jne. Ehdottomasti ärsyynnyn kaikesta valheellisesta mainonnasta, kuten danonevanukkaiden terveellisyydestä, ja 1-sijalla on erityisesti ne kissanruoka-mainokset.

Wshitkas ! Tussit, A5.

Mainokset on luotu ihmisille, ei eläimille, joten eläintenruuasta koetetaan saada houkuttelevampaa ihmisille, koska kissa ei käy kaupassa - vielä vähemmän ostaisi jotain tölkitettyä sontaa. (Tässä välissä TV:stä tulee joku GurmeeGöld-mainos.) Säästän teitä sotapuheeltani tiivistämällä että kissojen ruokaa on hiiri: ei kastike/mousse/pathé, ei myöskään hiilihydraattipitoiset raksut tai lautasen vierelle asetellut persiljat. Tiedättekö mitä on eläinruokien mystinen "hehkutusjäännös"? Tuhkaa, poltettuja luita. Tiedätkö paljonko sheeboissanne on proteiinia? En minäkään.

Toki aina on niitä kissoja jotka on eläneet 20-v pelkällä mummon perunamuusilla, mutta in a nutshell markettien kissaraksut on samaa kuin syöttäisi ihmiselle pelkkää McDonald'sia. Syötä siis paremmin lemmikkiäsi, ja opiskele hiukan kissan (ja miksei koiran!) oikeaoppisesta ravitsemuksesta (BARF).

t. obsessioin-myös-toisten-safkoista-Kafi.

Funeral for a friend

2011-04-26T17:36:00.006+03:00

(Lisää jotain omatekemää.. tykkään kovasti suhrata tunnilla ♥)

Kissa himoitsee keittiönpöydälle sulamaan nostettua pikkupussia, jossa on viime viikolla leipomiani chocolate chip cookieita. Ne on ystävälleni, joka on pian tulossa kotiini yökylään. Tämä samainen ystävä joka ~vuosi sitten sanoi minulle suoraan, että saisin olla kiitollinen hänen ystävyydestään. Nojoo, kyllähän sen ymmärtää kun en ole helpompia ihmisiä, mutta noi sanat on syöpyneet takaraivooni loppuelämäkseni. Nyt on oma vuoroni olla se "hyvä ystävä", joka kuuntelee, käy pyynnöstä ruokkimassa toisen kissoja ja majoittaa sohvalleen nukkumaan. Olen toki pahoillani ystäväni sydänsuruista, mutta kohottaa hiukan itsetuntoani kun kerrankin minä pystyn olemaan epäitsekäs ja avuksi hänelle.

Ystävä: ".. mä tuun sit sinne. Voitsä laittaa mulle jotain ruokaa?"
Kafi: "...??" (whaat.. ensin yöksi ja mikä kysymys toi nyt on?)
Kafi: "Öö.. joo okei, jos tuot omat eväät"

Jännittää ja tuntuu vähän epämukavalle, sillä kotonani ei ole taas pitkään aikaan käynyt ketään kylässä (lukuunottamatta Poikaystävääni). Varsinkaan yökylässä! Vaikka pidänkin kyläiliöistä, kahvinkeitosta ja rupattelusta niin tunnen itseni varautuneeksi kun joku tulee *mun* reviirille. Spekuloin ja jännitän "Mitähän toi ajattelee sotkuistani/kamoistani/kukkaruukkujeni järjestyksestä". Oma koti on kuitenkin niin iso peili omasta itsestä.. en kai vain luota tarpeeksi läheisiinkään ihmisiini, että pystyisin näyttämään jokaisen puoleni. En kuitenkaan viitsi jemmata kannustuslappujani etten oksentaisi/ahmisi/tekisi muuta älytöntä. Ne on mun arkea kuten on likapyykit tai tiskit, that's it, kummastelkoot sitten.. iik.

Eniten ehkä pelottaa miten pystyn olemaan seuraksi jollekin koko illan/yön/aamun, sillä sosiaalinen jaksamiseni on kortilla jos päivällä on ollut muuta ohjelmaa, esim. koulua. Vaikka lääkitys (~~ja ruoka,~~ needles to say) ja terapia on lisänneet enduranssiani niin silti useampien asioiden kestäminen per pvä tuottaa vaikeuksia. Erityisen kamalia on kaikki yllätykset ja muutokset suunnitelmaan, tässä tilanteessa tyhjästä tullut pyyntö yökyläilystä. En halua näyttää uupumistani ettei toinen loukkaantuisi tai tuntisi itseään epä-halutuksi. Muualla ollessa mua rauhoittaa ajatus että pääsen aina pakoon omaan kotiin jos siltä tuntuu. Hassua, mutta takaovi-ajatuksen avulla jaksan ja uskallan paremmin.

Huoh. Otetaan tämä hyvänä sosiaalisen elämän harjoituksena. Aina voin vaikka kaivaa jonkun avaruuszombie-pelin rikkomaan jäätä. Oh wow, positive thinking! ..'n' shit. Ehkä tulen uskaltamaan ja jaksamaan lisää. Toivottavasti joku päivä saan luokkatovereistanikin hyviä kavereita. Hymiö vielä perään: ^__^

Miten teillä? Tuottaako monen asian jaksaminen ja yllätykset ahdistusta? Vaikka näkisi hyviä ystäviään, läheisiä tai sukulaisia..

Kyllästynyt väsymys-vitutus

2011-04-24T20:08:00.007+03:00

Aurinko paistaa, jäätelökesä avattu, Poikaystävän käsi kädessä, välivuodenaika-takki ylilämmin, pari kuntosalikäyntiä ja kamera kaikkialla mukana.. too good to be true. Hetken päivät on hyviä. Hetket kun en katso peiliin, näe minusta otettuja kuvia tai tunne iltaisin kamalaa ruokamäärää sisälläni. Myönnettäköön ettei iso ulkonäköni ole täyttänyt ihan jokaista sekuntia aivokapasiteetistani, koska en paastoa ja pakene jääkaapilta, mutta se on jatkuva este näkemään ihmisiä ja ostamaan kaupassa mitä mieleni tekee.

Kaipaan mummoni näkemistä, mutta en kehtaa edes soittaa koska olen näin painava. Ajatus ensi viikon lääkärinajasta kauhistuttaa. Katsahdus peiliin ja päätän olla lähtemättä juhliin, vaikka olen täydessä tällingissä ja saisin kyydinkin. En kestä ajatusta että joku möläyttelee totuutta: "Näytätpä sä terveeltä!" Terve = läski. That's my translation. Onko oikeasti mitään kamalempaa sanaa keksitty syömishäiriöiselle? Terrrrrrve. Norrrrmaaali. Vähän niinku perrrrkele? Mussa ei ole mitään muuta kuin pullanaamani alle piilotettu demoni jos en ole se laiha tyttö.

Olen niin kyllästynyt jumittamaan tällaisenä jättiläisenä, joka ei muuta tee kuin katso töllöä, ja opi danonemainokset ja muun paskan ulkoa. Etten sössisi, lipsahtaisi ja tekisi mitään rajumpaa. Nyt kun kämppäkin on semi-siistissä kunnossa (eikä sessioinnin jäljiltä) ja käsivarret parantuneet. Obsessoin silti kaiken aikaa ruuasta, ajatukseni jumissa, ja turhautuneena kannan itselleni kaunaa. Miksi en voi olla vapaa jos en saa olla enää laiha, laihempi ja laihin? Koska olen turvaton ja oleminen puristaa yhä kurkkuani.

Saakelin televisio, eikö muuta tuu kuin niitä vitun ruokaohjelmia?! Topchef, masterchef, sokkokokki, jamieolovier, anthonybourdain, kurjat kuppilat, hell's kitchen, strömsöt, heikin/pertin/mertin herkut paikassa x ja y, kokataanko teillä, kokit kylässä, arvostele-mun-vitun-illalliset.. Get lost--!

ps. Anteeksi kun olen kirjoittanut tänä vuonna niin vähän. Parannan tapani kun ahdistus ei pätki sanojani.. (Juttutoiveita otetaan myös vastaan! Ja pikakysymykset formspringiin!)

Piirrän, siis olen..

2011-04-17T11:28:00.001+03:00

Olin tosi tosi otettu parin lukijani kiinnostuksesta nähdä mun raapustuksiani. :> Saamanne pitää, siis.

Koska oon mega-itsekriittinen niin eka pitää selitellä että pidin ~2 vuotta taukoa kaikesta piirtämisestä/maalaamisesta. ~~Siksi olen näin huono.~~ Kun en käynyt koulussa, välttelin ruokaa ja makasin masentuneena niin mikään inspiraatio ei juossut, ei kiinnostanut tai en jaksanut pitää kynää kädessäni. Muistan kun menin ensimmäistä kertaa osastohoitoon niin Äitini pakkasi värikynät mukaani, mutta en purkanut niitä kassista pariin vuoteen(!) Otin korkeintaan pari valokuvaa laihtuvasta ruumiistani, that's it.

Pitkän tauon takia kehityksessäni on iso aukko, jota aloin pikku hiljaa paikkailemaan viime syksynä aloittaessani koulun uudelleen. Piirtämisen jatkaminen on ollut mulle mielettömän tärkeää ja palkitsevaa, sillä oon aina ollut visuaalinen ihminen ja piirtänyt kakarasta saakka. Lopettaminen tuntui kuin olisin katkaissut osan itsestäni, ja nyt koetan kasata sitä takaisin: pidin lopputuloksista tai en, kunhan kehityn! En ole viimeaikoina tehnyt paljoa "valmiita" kuvia vaan harjoitellut tekemällä luonnoksia ja katsomalla mallista (pahaa aavistamattomat ihmiset, lehdetikuvat jne.). Koetan kehittää tyyliäni ja tekniikkaani varmemmaksi ennen kuin pistän sen normaalit ~10h yhden kuvan valmiiksi saamiseen.

Seli-seli blaa blaa blaa. Nyt jotain! Kuvat saa isommaksi klikkaamalla.

Tämä on tatuointi-tilaustyö eräälle ihanalle neidille. Tykkäsin kovasti duunin prosessista: ideointi lähti ihan tyhjästä ja rakennettiin yhdessä 'asiakkaalle' henkilökohtaiseksi suosikkiväreillä, onnenluku, nauhan&saksien symboli, toivottu paikka jne. (Sori kuvanlaatu, en ole vielä skannannut alkuperäistä).

"Gerbera vaikutelmia" Toinen tilaustyö: Ideoitu asiakkaan lempivärien, -kukkien ja chihuahua-unelman pohjalta. 2kpl A4.

"(Perhosia) ..vatsassani" - väritetty luonnos aiheena no-arvaa-mikä, duh.

"Aamu gloria" - pikapiirros omaksi iloksi

Joskus lisää, varmaan.. Mitä ootte mieltä? Ilahtuisin kovasti kommenteista ja kritiikistä! ♥

Koulua ja suorituspaineita

2011-04-16T10:31:00.002+03:00

En ole perfektionisti, vaikka pidänkin suoritusteni rimaa korkealla, ja olen taipuvainen "kaikki tai ei mitään"-ajatteluun. Teenkö sitten koulutöitä vai siivoan, kokkaan tai puuteroin nenääni niin keskinkertainen ei riitä. Aina on varaa parantaa, joten ei kelpaa jos huomaan suoritukseni puutteelliseksi. Tämä on turhauttavaa, sillä en kuitenkaan jaksa hinkata töitäni tuntikausia, vaan pakottaudun matalemmasta kohtaa aidasta, jotta saisin palautettua työt ajoissa ja kurssit läpi.

Ihmettelen ja kadehdin luokkalaisteni energiaa ja viitseliäisyyttä tehdä paljon hinkatuimpia, suuritöisimpiä duuneja vaikka loppupeleissä kaikki saavat melkein samat arvosanat. Ehkä ensimmäisenä vuotena arvostelussa ollaan lepsumpia, eikä kaikista kursseista tule edes numeroarvosanaa: ainoastaan hyväksytty/hylätty sen mukaan palautatko kaikki duunisi - laadusta viis. Miksi siis yrittää tehdä uutta Guernicaa tai Venuksen syntymää? Noh, totta kai itsensä kehittämiseksi ja saadakseen mallitöitä portfolioon! Stupid!

Noh, tuskin kaikki luokkatoverinikaan painavat joka työtä satanen lasissa, mutta siltä minusta tuntuu kun railo omieni ja toisten töiden välissä on valtava! Monet vaan ovat niin lahjakkaita että saavat minkä tahansa harjoituksen näyttämään ammattilaislaadulta.. Jos noudattelisin haluani olla kurssien paras tai parhaiden joukossa niin en ikinä saisi palautettua mitään.. Olen liian monta olen tehnyt saman asian 3-5 kertaa, inhonnut aikaansaannostani, ja hups, jättänyt työni palauttamatta. Onneksi tutor-opettajani on käskenyt ja kannustanut vaan saamaan asiat valmiiksi, jotta saisin tarvittavat opintopojot ja sitä kautta oikeuden pysyä asunnossani. Siispä nykyään olen vain tehnyt työni valmiiksi.. mutta livistänyt paikalta ennen esittelyvuoroani.

Inhoan tätä mielikuvituksetonta päätäni, kyvyttömiä käsiäni ja harjaantunutta silmääni, joka näkee asioiden virheet ilman että osaisin korjata niitä. Inhoan tätä ruhoani joka painaa kaiken päällä. Itkettää kun minulle pelkkä yhden työn valmiiksi saaminen on niin iso urakka, samaan aikaan kun toisten työt on samalla panostuksella ihan eri kastissa. Moni luokkakaverini on jo alan duuneissa, vaikka opiskellaankin 1. vuotta! Toisin kuin allekirjoittanut kuntoutuseläkkeellä.. käyden koulua vaikka oikeasti ei edes tarttisi..

Joskus mietin uskaltaisinkohan laittaa blogiini jotain vapaa-ajan duunejani: piirroksia tai luonnoksia, ehkä satunnaisia valokuvia. Olen niin kyllästynyt netistä poimittuihin kuviin, ja haluaisin saada blogista kiinnostavamman & henk.kohtaisemman näköisen. Joskus haaveilen että työni saisi enemmän yleisöä, vaikka nimeni haluankin jättää yhä mainitsematta.. Kiinnostaisiko allekirjoittaneen taiteelliset yritelmät? Vai onko ne blogin kannalta turhia/epäolennaisia (ja sopivat mieluummin jonnekin muualle)? Saa vastata rehellisesti, en pahastu! ;>

Ja hurjasti onnea ja tsemppiä kaikille pääsykokeisiin pänttääville ja ennakkotehtävien vääntäjille! Hakeeko kukaan mihinkään taidealan oppilaitokseen? Löytyykö netistä omia töitäsi? Saa lähettää linkkejä ja kommentoikaa! Thx. ♥

2011-04-14T08:30:00.001+03:00

Kirjoitan (taas) jotain salaisuuksiani. Tämä tulee itselleni henkilökohtaisena, ei miksikään paljastusmässäilyksi "oh!" ja "gasp!" ja "kuinka sillä Kafilla on otsaa!". Nämä on pieniä salaisuuksia, kiellettyjä asioita, tikkuja hampaankolossa, joita ei voi purra eikä niellä.

.1 Olen oikeasti normaalipainon yläpäässä. Fakta. FACE IT BITCH. Tee ittelles ny jotain!

.2 Muhun ei toimi mitkään kannusteet tai (th)inspiraatiot. Olohuoneen seinällä roikkuu minulle talvella mahtuneet turvahousut, työpöydän päällä on tussitaulu rakentavilla vinkeillä ahdistukseen, jääkaapinovessa ateriasuunnitelmani, ja en näe niistä mitään. Keittiönkaappejani ovat kuvittaneet punatekstiset laput täynnä laihdutuskäskyjä, tuttuni painoja, jne., mutta otin ne pois koska ne olivat minuun tehottomia ja rasittavia piillotella. Näyttöni taustakuvana pidän valokuvaa itsestäni viime kesältä, kuvaa jossa olen mielestäni iloinen ja kaunis. Ja jopa melko hoikka! Muttei silmäänpistävä.. Vaaka ja peili keskellä asuntoa. Tehotonta. Ne ei herätä mussa mitään, korkeintaan ahdistuspistoksen kun kaadan lisää mehukeittoa kuppiini ja lusikoin vaan lujempaa.

.3 Oon tosi epätoivoinen tilastani ja en usko sen muuttuvan, tunnen olevani addiktoitunut ruokaan/mussutukseen/laattailuun. En saa pirteyttä ja päättäväisyyttä ja itsevarmuutta pistämään vastaan, en mistään.

.4 Olen naïvi kuvitellessani että läheiseni Oikeasti Jaksaisivat minua tätä samaa menoa elämäni kanssa.. Luulen että ihmiset ovat avosylin odottamassa, kun en ole enää pakko-oireinen ja aivoiltaan porkkana, enkä tajua menettäneeni kaverini ja lähisukulaiseni.

.5 Tunnen syylisyyttä kyvyttömyydestäni tuntea syyllisyyttä joistain teoistani. Olen taas varmaan naïvi kun miellän ettei salaisessa uteliaisuudessani ole mitään vikaa. Minähän tutustun toisiin. Jos kukaan ei näe niin ei ole mitään hätää, vaikka katsoisin tai koskisin jonkin omaan. Huomhuom! En kaivele siis toisten taskuja, vie tai testaile itseeni mitään, mutta olen raottellut ovia tai laatikoita tai kylpyhuoneen kaappeja.

.6 Kaikkien kanssa ei voi tulla toimeen, vaikka kuinka tahtoisin.

.7 En kehtaa soittaa Äidille, sillä pelkään hänen kommentoivan kysyvän miten massiivisen määrän ruokaa tuhosin viime vierailullani. Söinkö koko pellin pitsaa, jämät piirakasta, jämät kasvisvuoasta, leipää, piparkakkuja tai jäätelöä.. joo ja guess what next then.

.8 En halua käydä makuuhuonessani kuin nukkumassa, en avata kaappeja nähdä kaikkia vaatteita, joihin en mahdu. En vaatteita jotka olen ostanut sitä päivää varten kun olen tarpeeksi laiha, kaunis ja tunnen itseni tarpeeksi arvokkaaksi saadakseni luvan näyttää nätiltä.

.9 Viime osastoreissulta kotiin tarttui kaksi vaaleanpunaista laitosyöpaitaa. Ne on hyvällä tavalla turvallisia, suojaavia, peittäviä. Ne päällä maailma ei pure. Ohutta kangasta, varmaan sata kertaa kiertäneet käytössä ja laitospesussa, vaaleanpunainen, paljon nappeja, pienintä kokoa ja silti täydellisen isoja ja löysiä. Pieni pala sairaaloiden kolkkoa suojaa kotona.

Huoh..

Rikkinäinen sydän ja murtunut motivaatio

2011-04-11T10:45:00.005+03:00

Jos äsken meni hyvin niin nyt tunnun olevan taas pohjalla. Täsmällinen syöminen on mussutusta, painonlasku nousua, iloni ahdistukseksi, toivoni viilloiksi ja jaksamiseni wc-pyttyyn. Ensin potki raha-asiat, sitten sosialiset suhteeni, ja kuinka ollakaan käännän kaikki vastoinkäymiset syömisiini ja kehooni.

En kehtaisi myöntää, mutta olen syönyt/ahminut ja tyhjentynyt lähes joka päivä viime viikon aikana. Sisälläni myllää tyhjyys, joka haluaa etsii lohduketta jääkaappini rahkapurkeista, porkkanoista ja puurosta. Se tapahtuu niin nopeasti etten ehdi tajuta miten ja mitä kaikkea olen kahminut. Parina päivänä olen ajautunut lähikauppaan ostamaan jotain paskaa, minkä olen kaatanut sisälleni ja taas ulos.. Jotain mahdollisimman halpaa, sillä rahaa ei ole niin yhtään. Pelkään verisesti että sh:ni alkaa muotoutua oikeaksi buliamiksi. Ehkä se on jo, en vaan ole lääkärillä asiaa todennut. Jos en syö kaiken aikaa niin yritän olla syömättä mitään ja elän askeesissa, ettei mikään triggeröisi mässyhimoja.

Sillon kun en ylensyö niin "normiruokailusta" on tullut hankalempaa.. punnitsen about syömäni, lasken kaloreita kun uskallan, mietin ikuisuuden kaupassa saanko ostaa raejuustoa ja saako se maistua hyvälle vai kengänpohjalle. Kävin viikonloppuna Poikkiksen kanssa ulkona syömässä, joka alkoi ensin paniikilla päätöksestä mihin raflaan mennä, ja ravintolassa taas kauhuun mitä voisin tilata. Mulle oli iso juttu että uskaltauduin kiinalaiseen (en ole sairaana käynyt kertaakaan ja lapsena rakastin friteerattuja banaaneja jäätelöllä ja siirapilla), vaikka hankaluuksilta en välttynyt: jouduin palauttamaan tilaamani annoksen koska listalla lukenut 'paistettu tofu' ilmenikin friteeratuksi. Aaa! En mä tota voi syödä! Myös bambunversojen kcal piti tarkistaa kännykällä netistä.. Onneksi ihana Poikkikseni ei pahoittanut mieltään säädöstäni, vaan jaksoi tukea, kannustaa ja iloita että mentiin ulos syömään.

Mutta pakko saada stop tälle vitun itsetuhoiselle ruokaoireilulle tai mässyttelyni alkaa lähennellä talven hurjaa menoani. En kestä kun painoni pomppii aamusta iltaan 5kg väliä. Selviänkin arjestani tosi hienosti kun olen positiivinen ja motivoitunut, mutta heti henkisen takapakin tullessa kaikki menee taas päin vittua: eka ne raha-asiat, sitten saan selville että entinen kämppikseni 'yllättäen' inhoaa minua, Äitini tiputtelee tosi kurjia lauseita ja Poikakaverini alkaa jälleen väsyä oikkuihini. Hänen kanssaan asioista voi onneksi kuitenkin keskustella, ja pienen riidan ja selvityksen jälkeen hän on ollut ihan mieletön voimavara ja lohdutu mulle.

Äidilleni taas en voi vaihteeksi puhua mistään.. Jotenkin suututin ja petin hänet taas koska en käy duunissa, syön lääkkeitä ahdistukseeni, en ole tiptop kotitöissä ja ties mistä muusta. Ihmiset ni~in rakastavat kuittailla minulle lääkkeiden syömisestä. ♥ Nyt Äiti majoittaa nyt kuukauden ajan yhtä perheystävän tytärtä: iloista ja reipasta, joka on HKI:ssä työharjottelussa ja ravaa joka viikonloppu maalle kenkäkauppaan duuniin. Toisin kuin minä, jonka arpiset ranteet saa Äidille itkun silmään. Vaikka tiedän että olen äidilleni se ykkösihminen maailmassa (no kuka lapsi ei vanhemmilleen olisi?) niin sydäntäni särkee kun en ole hänelle se menestyvä, reipas ja pitkätukkainen laiha tytär. Ja kas kummaa kun löydän itseni taas lettuvuoren ja vessan välimaatosta.

You know the drill!

2011-04-06T17:58:00.008+03:00

Avasin Formspring-accountin joskus tosi tosi kauan sitten, mutta jätin osoitteen julkaisematta, koska en osannut päättää jäisikö se ihan turhaksi vai ei, vaikka jenkeissä palvelulla onkin paljon käyttäjiä. Ajattelin oman tilin ainakin korvaavan hankalasti löydettävät, satunnaiset Kysymys&vastaus-postaukset. Anti siis mennä.. Ohi menneet asiat, epäselvyydet, nippelitiedot, makuasiat ja muut nimettömät kysymykset tai tervehdykset! Kaikki viestit jäävät julkisesti luettaviksi, mikä toiminee paremmin kuin ne satunnaiset blogien kysymys&vastaus-postaukset.

http://www.formspring.me/kahviamustana
[VASTAUKSIA]
Huom! postaukseeni liittyvät ajatukset ja kysymykset tavalliseen tapaan viestin omiin kommentteihin.. eli jos formspring on ihan tollo idis niin sano se tähän ;>

Money talks, shit walks

2011-03-29T14:56:00.004+03:00

En yleensä nillitä raha-asioistani, en ellei ole oikeasti tarvis. Vaikka olenkin huonosti palkatun yksinhuoltaja-Äidin tytär niin olen raha-asioissa niin olen raha-asioissa aina uskonut "Kaikki järjestyy"-uskomukseen. Ehkä koska olen terveenä pystynyt dollarinkuvat silmissä paiskinut töitä ja muuten vain ollut kamalan pihi ja kitsas koko ikäni. Paitsi jos on pitänyt ostaa pelikonsoli, mutta se ei liity tähän tarinaan, ellei no - säästämällä sekin on saatu.

Mutta jos puhutaan lääkkeistä ja sairaalalaskuista niin asia on ihan toinen. Tähän asti olen aina saanut jotenkin säästettyä vuokrani, laskuni ja sossun luukulta lääkemenot. Muttei tällä kertaa, ei vaikka uusin hakemukseni. Sossu laskee kaikki tulot ja menot, ottamatta huomioon ruokaa, vakuutusta tai kissanlääkäreitä (niitä ei katsota oikeaksi menoksi, mitä turhia!) ja jos just ja just saa itsensä plussan puolelle niin on liian varakas.

Ja mä olen mukamas liian "varakas" saadakseni toimeentulotukea. Siis hammaslääkärit ja monta vkoa sitten päätyneet päiväsairalaskut on myös minun harteillani. Ja koska toimeentulohakemus on myös kielteinen niin en saa maksusitoumusta lääkkeisiin - varsinkaan koska en esitä niistä kuitteja. Lääkemenojeni kanssa laskin että mulla taas menorajat menisi yli varojen - eli tulisi toimeentulotukea. Mutta enhän mä voi esittää kuitteja jos mulla ei ole ylimääräistä reilua *sataa* euroa lääkkeisiin! ARGH.

Totta kaihan se on mun vikani, mähän olen syönyt sillä rahalla. Kaduttaa ostaneeni kouluun lounaslippuja. Vituttaa että ostin kauppareissultani ketsuppia (3,05€). Ihanaa miten ajatukseni menee taas sen rakentavan kritiikin ja positiivisiin ajatuksiin kehostani, kun joku pieni tälli tulee naamaan. Ei lohduta vaikka tunnistankin peilaavani kaikkia maailman ongelmia läskeistäni. Se ei noita laskuja vie. Tämän kaiken tätyy johtua niistä Äidillä aamulla syömistäni kahdesta letusta. Niistä maailma mua varmasti rankaisee, ou jea.

Ehkä jos syynään kaiken ylimääräisen pois ruokalaskuistani, muutahan mulla ei ole ollutkaan kuukausiin, ja teen pari tilauskuvaa ja en maksa ensi kuun vuokraani niin saan sairaalalaskut pois (koulun lisäksi piirrän/kuvitan, ihan kalentereista sarjakuviin, tuttujen tatskoihin ja kissoihin tai koiriin). Enkä kyllä oikeasti. Äidiltäkään en voi itkeä, toisin kuin jotkut lusikka suussa syntyneet luokkatoverini, kuten eräs kundi joka saa vanhemmiltaan taskurahaa 400€/kk! Muttei tietenkään säästä vaan käyttää kaiken kaljaan+huumeisiin.. Ihanaa. Täytyy vielä soittaa takaisin sossulle ja kitistä että palauttavat myös hammaslääkärilaskuni takaisin, muutenhan se myöhästyy ja menee karhuksi. Kiitti vitusti.

PS: Miten teillä? Saman tyylisiä kokemuksia finanssipuolelta vai ei huolen häivää rahoista?

Positiivisia päiviä

2011-03-27T19:42:00.000+03:00

Tänään on ollut niin hyvä päivä. Oh, wow. Nyt myönnän, uskallan, taika ei rikkoudu. Sain nukuttua hyvin, ja kauheasta henkis-fyysisestä uupumuksesta huolimatta sain pakotettua itseni siivoamaan. Edes vähän, pakko, ajattelin. Kämppäni on ollut niin kauhea läävä jo hyvän aikaa. Kai tämä on sitä välinpitämyyttä itseäni kohtaa, in a way, sekä laiskuutta. Tiskatessa pääsin kuitenkin vauhtiin, hyvää musaa päälle ja pesin keittiön, kylppärin lattioineen pyttyineen päivineen, imuroin, jynssäsin kissanvessaa ja lattiaa. En yhä, vieläkään saa pakotettua itseäni salille, mutta sentään tein jotain muuta kuin istua lyllyttelin. Ja paikoista tuli siistimmät. Se oikeasti oli tärkeätä, sillä eihän tämmöisessä kämpässä muuten voisi asua!

No muuhun ne pari viime viikkoa on mennyt? Oon keskittynyt ykkösenä kouluun, en muuhun, en todellakaan jynssäämiseen. Pakko hypettää silläkin, että en ole lähes yhtää päivää lähtenyt etuajassa tai lintsannut! Oikeasti, tämä on mulle paljon. Itkua se ei poista: oon pillittänyt jokaisella julkisella paikalla, näyttelyssä, luokan edessä puhumisen jälkeen, etc, mutta siitä huolimatta olen ollut paikalla. Puristan keskittymistäni tunnilla, teen tehtäviä parhaani mukaan etukäteen, ja loppuajan olen vaan.. satunnaisesti miettien koulua. Tiedän että se kaikki on suoritusta, suoritusta, mutta pieni suoritus on edes jotain. Harmittaa vain etten osaa olla sosiaalinen, hävettää liikaa olla se läski toisten ympärillä. Olen nolo ja kömpelö jutellessani, ja huomaan suuni avatessa että itsetuntoni on 0-10 heikompi kuin toisilla.

Muuten oon vain tuntenut itseni niin väsyneeksi ja pysähtyneeksi, että muu huolehtiminen lyö. Silloin oon vaan syönyt, syönyt, syönyt.. Mutta tänään olen ollut tyytyväinen vapaaseen ajankäyttööni, tehnyt ja tekeminen on ruokkinut tekemistä. Tekeminen on super, buono, parasta. Olen iloinnut myös jokaisesta hetkestä kun olen jaksanut piirtää, pelata, lukea tai nähdä Poikkistani. ♥♥ Ajatukset sekuntiksi pois ruoasta.. jos lakkaan tekemistä ja olen vain, kuten koko talven, oon kerännyt kiloja. Miksi tänään olikaan erinomaisen hyvään päivä? En ole vaan syödä mussuttanut. Ja kiitos kuuluu minulle, ei pelkästään lääkkeilleni ja ympäristölleni. Vaan mulle. Että oon tehnyt työtä itseni eteen. Baby steps, baby steps..

Olipa sekava kirjoitus, ja vaihteeksi muuta kuin elämästä valitusta, mutta toiv. jaksoitte silti lukea. Oon silti sama ihminen, hehe. ;--)

Tasapainoilua

2011-03-24T16:59:00.001+02:00

En ole kirjoittanut pariin päivään, sillä pelkään hirveästi myönteisten kuulumisten kertomista. Uskon epäjohdonmukaisesti että jos sanoo jotain hyvää niin pilaan kaiken, romautan päivieni balanssin, ja sukellan taas pää tai suu edellä epätoivon rotkon. Tässä tapauksessa ruokaan, ei etten söisi muutenkin ihan koko ajan ja liikaa. Oikeasti. Mutta sanottakoon etten ole nyt vajaaseen viikkoon suu edellä ahminut tai merkittävästi laatannut tai häröillyt vastaavia. Olen yrittänyt "täsmäsyödä", käydä koulussa ja käyttäytyä suht koht normaalisti ilman kasaa lääkkeitä. Aika myönteistä multa siis?

Joo, onhan se hoitohenkilökunnasta tosi myönteistä. Oloni on silti niin hirveä että mieleni tekisi heitellä esineitä kun kerron lähipäivien syömisistäni ja joku kehuu. Hiilaria! Hiilaria! Rasvaa! Rasvaa! KALOREITA! Jumaliste, tuhoan ruokaa kuin muurahaisarmeija, humps, äkkiä. Mutta jostain syystä ahdistus on pysynyt vähän pienempänä, kuolemanajatukset eivät juokse kaiken aikaa mielestäni, en itke vesiputouksia, eikä ranteeni huuda terien perään. En silti halua kohdata asiaa, sillä olen aivan liian iso ja syön aivan liikaa.

En siis ~~hyvin~~ paremmin menneistä päivistä huolimatta ole mitenkään myönteinen. Olen omasta mielestäni vain luovuttanut itseni suhteen, enkä missään nimessä hyväksynyt itseäni, mutta ehkä vähän vain antanut olla ja niellä stressitekiöitäni ilman oireilua. Tasapainoilen nuoralla. En käy va'alla, en katso peiliin, en tapaa ihmisiä joita en ole justiinsa nähnyt: en kestä ulkomuotoani, reisiäni, käsivarsiani, kaljatonta kaljamahaani tai pallokalan naamaani. Syön aika lailla koko ajan jotain pientä, joskin turvaruokiani, mutta paino on ainakin noussut kiitos turvotuksen ja kaiken sisältämäni paskan. Jätti Housuni puristaa. Se koko mitä en koskaan ennen saati koskaan kuvitellut kiskovani päälleni. Nyt kiskon. Olen lihavempi kuin ikinä ennen syömishäiriötäni, about tuplaten parin vuoden takaisen elopainoni. Onkohan mullakin BED?

Mieliala on siis alhaalla, itseinho sata lasissa, mutta menen silti syömishäiriöni kanssa jossain välirauhassa. Ja vaikka en ole itse valinnut terveyttä ja toipumista, niin ehkä se hiljaa hiipii muhun. Ainakin nyt. En usko onnelliseen loppuelämääni, mutta ehkä jollain lailla paranen ainakin anoreksiastani. Valitsin tai en. En ehkä opi normaaliksi ja tasapainoiseksi, mutta ehkä ruoka ei hallitse enää mun elämääni. En osaa ajatella sitäkään positiivisesti, ruoka ja ulkonäköni on ollut mulle vuosia kaikki *kaikessa*, mutta ehkä neutraalimmin kuin ennen. En huuda ja riitele täysiä 'terveyttäni' vastaan, eikä itse sana tunnu enää niin kovalta kirosanalta. For now. Kirosanahan koko terveys on! Kyllä vielä laihdun pakkopakkopakko... Enpä tätä tietä ole valinnut, mutta enpä ikinä valinnut sairastumistanikaan. Siksihän näitä sairauksi sanotaankin.

Here's something to chew on..

2011-03-10T21:27:00.000+02:00

Oon ollu tosi ahdistunut ja itkuinen taas, siksi en oo jaksanut olla paljoa netissä.. luen ja vastaan kommentteihin heti kun kykenen. Tämän postauksen kirjoitin jo viikko sitten, mutta lykkäsin julkaisemista odotellessani vastauksia edellisiin viesteihini. Sitten rasittuneena unohdin, sori.. mutta kas tässä:

Katson Youtubesta dokkaria amerikkalaisesta sh-hoidosta. Ryhmä laihoja naisia skoolaa muovimukeilla, ja tuskallisesti hymyillen nielee lasillisen Boost tai Resource lisäravinnejuomaa. Nyt jenkkitahti alkanee lipua Suomen hoitopiireihin, eikä ainoastaan sh-osastoille, mutta myös sisätaudeille mummoille, joitten on vaikea syödä tai juoda tarpeeksi ravintoa.

Ensin ~~esi~~historiahetki! Pari vuotta takaperin pääkaupunkiseudun osastolla kukoistivat erikoisnimiset ravitsemuslistat: Start, Advanced (ADV) ja Professional, plus ja miinus. Alimman kuului vastata vuodepotilaan energiantarvetta ja isoin työtä tekevän, runsaasti liikkuvan. Suurta listaa joutui syömään myös jos oli painonnostotavoite, ja ruokapöydässä käytiin säännöllisesti itkupotkuraivareita, kun määrällisesti sekaravintoa isompi kasviskastike ei meinannut mahtua lautaselle. Se oli Lapinlahtea.

Kirjoitin viimeksi joulukuussa ruokailukäytännöistä sh-osastolla. Nyt maaliskuussa tulee taas uudistuksia, en tiedä niistä tasan tarkasti, sillä päiväosastolla vanhojen potilaiden ruokalistoja ei olla vaihdettu lennossa, mutta uuden systeemin nimi on nk. perusruokavalio. Lämmin ruoka tulee kaikille ~saman kokoiseksi, ateriasuunnitelman pienet muutokset tehdään leivillä, margariineilla, leikkeleillä, ym. lisukkeilla, sekä lisäravinnejuomilla. Kuten jenkkidokkareissa! Ching ching!

Klo. 10 tulee uusi välipala, tai kahvihetki. Potilaat kannustetaan ottamaan halutessa keksejä, ja painotavoitteisille on pakollisena uusi superlisäravinne. Kilokaloreita shottilasissa. Ja se oikeesti juodaan shottilaseista! En tiedä millainen ~~tuska~~hetki toi on kokovuorokautisella, vertailun vuoksi päiväosastolla ihmiset itse uskaltavat muistaa ja huolehtia lisäravinteista(!).

Mallit tähän käytäntöön on kuulemma otettu ulkomailta, ja syitä luullakseni on ettei painotavoitteen saavutettua ruokamäärää tarvitse pienentää, määrien yhdenmukaisuus, ja poisopettelu pikkutarkasta mittaamisesta. Omasta mielestäni silmämääräisesti annosteltu ruoka on helpompi annostella alakanttiin, mutta juttelemani mukaan valtaosaa taas on ahdistanut kontrollipuute ja tarkka tietäminen montako desiä tai grammaa ruokaa lautaselle tulee. Muutoksena on myös hoidon tehostus, valitettavasti. Päiviksen hoitoaikoja lyhennetään max 2-4 vko:n ja osastopaikkoja vähennetään. Kummastakin mestasta puhutaan yhdistettynä osasto nelosena.

Hei huom! Nämä on taas *mun* kertomina, ei mikään virallinen sairaalatiedotee. Jos tarviitte tarkempaa infoa tms niin ottakaa yhteys hoitotahoonne ja kyselkää sieltä tarkemmin.

"So I could walk where I don't belong / "

2011-03-05T18:23:00.037+02:00

Nyt ei taas suju. Päiviosastosta on ollut apua, jatkuva syömishimo on vähentynyt, kaikki ruoka-aineet eivät ole niin pelottavia, uskon osaavani olevan vähän kohtuullisempi ja järkevämpi syömisteni kanssa. Sekä pitää takoja, enkä kaiken aikaa mussuttaa.. En uskalla sanoa minkään menevän silti liian hyvin, sillä pelkään laukaisevan sillä epäonnistumiskierteen.. Epäonnistumisen, kuten nyt. Huom, sisältää vähän angsti-tekstiä ja en halua tartuttaa kellekään pahaa oloa. Älä jooko siis lue jos siltä tuntuu.

Eilinen iltapäivä meni suht suunnitellusti, söin riittävästi (vaikka kevyesti) ja yrittäen noudattaa ruoka-aikoja.. Illalla pahanolon möykky ja adistus alkoi kuitenkin kasaantumaan päälle. Jos jokin niin lohduttomuus on pysyvä olotilani: pienistä onnistumisista huolimatta en jaksa uskoa enää tulevaisuuteeni. Keskityn selviämään arjesta suorittamalla päiviä läpi, en ajatellen että elän vanhaksi ja kauniiksi ja onnelliseksi. En oikeasti jaksaisi elää.. Olen niin väsynyt, vihainen itseeni, että tuskin välitän.

Sitten joku puhelu humaltuneen läheiseni kanssa, ja olin valmis kierimään itkusta lattialla. Tällä kertaa en pelotellut kissoja huutamalla tyhjyyteen yksinäisessä asunnossani, mutta vollotin vuolaasti ja halusin vain hävitä olemasta. "Kuollakuollakuolla." Miten paljon vielä täytyy? En tahdo enää jaksaa elämääni, vihaan itseäni ja hädintuskin välitän nouseeko aurinko huomenna. Itkin, viiltelin, itkin ja kunnes nukahdin. Aamulla Äiti soittaa takaisin;, "Ai olethan sä elossa!" No totta vitussa oon, haloo.

Rehellisesti sanottuna koetan kyllä päivittäin keksiä kuinka voisin luistaa elämisestä. Olen kuitenkin liian ~~mukavuudenhakuinen pelkuri~~ järkevä etten oikeesti tekisin itselleni mitään, sillä en halua kohdata pitkää ja kivuliasta hidastusta tai mokata, ja siten pilata läheisteni elämät surulla. Jos menen niin en välitä, enkä jää jälkikäteen murehtimaan itseäni tai toisia. Mutta pelkällä sponttaanilla napit-naamaan tempulla hakisin vain epätoivottua huomiota, ja jäisin vielä enemmän yksin. "Luuseri, tekisit nyt vittu jotain itselles, ihan kuin sä ansaitsit henkisen rauhan ja kivuttoman olo!"

Tänään olen koettanut nukkua suruani pois. En ole jaksanut käydä suihkussa, tehdä yhtään mitään tai puhua kellekään. Eilen viiltely oli tuskassani täysin tunnoton, kivuton teko, nyt en sitä uskaltaisi. "Nii just, tunge naamaas jotain, ahmi, et kuitenkaan ikinä opi syömään tai laihdu kauniiksi. Tee itselles jotain. Satuta itsees, syö." Raahaudun kiskalle ja haen kolme naaman kokoista sämpylää, kaksi suklaatuuttia ja kolme jotain kökköä snägärileivosta. Syön ja oksennan jotain, nukun. Herään, peruutan lähtöni istumaan iltaa Poikkiksen kavereitten luo, häntä naurattaa - etukäteen arvasi tyypillisen perumiseni. Menen kiskalle ja toistan saman. Kiroan miten ahminnasta ei tule speedimäisiä kiksejä, kaon turhaan paksuja hiilariklönttejä kurkustani, ja mietin millainen idiootti tekee näin vain pahentaakseen oloaan. Jäätelökään ei maistu hyvälle, suunnitelmallisesti ahmin vaikkei mieleni edes tehnyt.

Koko nukutun päivän jälkeen voisin repiä itseni ehkä ulos, juoda pääni täyteen kaloreista välittämättä (niitä on jo liikaa) ja mitävielä, mutta pelkään liikaa. Suihku, peili, sormet ihollani, vaatteet. YÖK YÖK Tässä LAARDIKASASSANI. Keskellä humalaisia ihmisiä, kännissä, hölmöinä, hitaina, sekavina, tyhminä, hapuilevin. Ahdistaa kun ihmiset ei toimi! "Tapa ittes, oot niin ruma jo." Eilinen puhelinkeskustelu osoittelee lisäsyitä vältellä alkoholivoittoisia kaveribileitä. Enkä kehtaa soittaa Poikaystävälle voisinko tulla hänelle yöksi, voisiko hän lähteä kesken juhlista pois (juhlista, joihin munkin piti mennä), ja vaan olla kanssani. En kehtaa pilata toisen hyvää iltaa, lupaa nauttia viinasta ja kavereista. Jos alkaisin kitistä suojaa ja lohtua joka kerta kun toinen tahtoisi elää normaalia nuoren elämää, jäisin varmasti äkkiä ypöyksin. Enkä voi lähteä seuraksi, kuten viikko sitten lupasin, jotta näkisin rakastani edes joskus.. jäänköhän näinkin vielä yksin?

Päätä särkee, hiilihydraattiset ja rasvaiset toukat kiertelevät ruumiissani, löytäen uusia kotikoloja ulospäin tursuavasta mahastani, yhteen hinkkaavista reisistäni ja tärisevistä tisseistäni. Kuolen jos painoni on taas noussut maanantaina ossan punnituksessa. "Et osaa edes paastota, menisit ja kuolisit pois, häviäisit. Sinä ja ruma ruhosi olet liian iso elääksesi Kukaan ei rakasta sua. Tee palvelus ja tapaittesjo."
--

PS: Vastaa vielä edellisen postaukseni kysymykseen täällä! Eli mitä tapoja/ajatuksia/oireitasi et myöntäisi ikinä kellekään? Ja vastata saa myös anonyymisti. :>

To the soldier, the civillian / The martyr, the victim

2011-03-03T12:19:00.001+02:00

Vielä ensi viikko jäljellä, sain pidennettyä päiväosastoaikaani ihmeen kaupalla 2 vko:sta -> 1kk. Päivis on käynyt jälleen työstä, niin hassulta kuin se kuulostaakin, sillä syömisestä ja olemisesta poikkeava ohjelma on tosi karsittua. Syödään, istutaan, ollaan ja puhellaan porukassa sairausmörköjen siivittämästä elämästä. Parasta on kun ryhmähenki on hyvä, eikä kitistä ja tuijoteta kilpaa toisten juustosiivujen paksuuksia. On uskallettu myöntää kun mieli tekee keksejä tai irtokarkkeja, ottaa margariinia haastavampi määrä leivälle ja tehty ruoanvalmistusryhmässä porkkanakakkua välipalaksi. Omg! Kakkua!

Miinuspuoliakin on, kuten kaikessa ryhmätoiminnassa, yleensä porukassa jutut valuvat siihen miten vaikeaa on "saada painoa/syödä riittävästi/olla liikkumatta": ns. anorektiisiin juttuihin. Harvemmin uskalletaan jutella yhteen ääneen ahminnasta, syömähimoista tai laattauksesta. Ehkä ne on sanoina sotkuisempia, mutta samaa asiaa yhtä kaikki, ja kaikkea oireilua on ihan varmasti. Toinen tapa on myös yhteismielellä kritisoida joukolla kaikkia naistenlehtien ym. laihis/ulkonäköjuttuja.. Kyllähän ne saa ärsyttää, mutta ruma tosiasia on että nykypäivänä pitää oppia suhtautumaan kaikennäköiseen negatiiviseen ja arvostelevaan informaatiotulvaan. Totta kai on parempi puida ärsyttäviä asioita porukalla, kuin vaieta yksin, mutta huomaan vain omalla kohdallani turtuneeni tosi paljon median, toisten käytösten, etc. puimiseen. En vain jaksa enää häiriintyä kaikesta häiriökäytöksestä, ehkä hyvä? Liekö turtumista vai jotain.. "paranemista"?!

Oon silti tosi huono ottamaan päiväosastolla ruokahaasteita vastaan. En halua myöntää sitä kellekään etten pahoittaisi tai vaikeuttaisi toisten oloa, mutta mulle tosi pienet asiat on kädenvääntöä. Olen oppinut myöntämään itselleni pienen häivähdyksen nälästä, siis halusta syödä, mutta en tahtoisi tehdä porkkanakakkua. En laittaa viinirypäleitä salaattiini. En syödä salaatinkastiketta. En osua murusiin leipälautasella ja niellä kahta viimeistä millilitraa maitolasini pohjalta. Kun vaikeus on suurin niin minä en tykkää tai päälle tulee menoa, enkä myönnä sitä kellekään, en terapiassa tai hoitajille kahden keskeisissä tilanteissa. Ei ei ei! Sillä suunnitelmiani ei saa sotkea!

On helvetisti että myöntää jotain tässä, sillä oikeasti haluan piillottaa vaikeuteni sisälleni voidakseni jatkaa oikkujani. Jos myöntäisin jotain potilastovereilleni niin minua vihattaisi varmasti. Ahdistaa. Vaikka söisin niin ruokaa varten täytyy taistella. Turvallisinta on pitää pelot sisällä.

Mitä tapoja, ajatuksia tai oireitasi et myöntäisi ikinä ikinä kellekään? Ole kiltti ja vastaa, vaikka anonyymisti. :>

Uudet tuskan tunteet

2011-02-24T22:54:00.001+02:00

Vituttaa, muistini pätkii. Koetan jäsentää ajatuksiani lauseiksi ja sanoiksi, mutta pääni jää lyömään tyhjää suuni roikkuessa juntisti raollaan. Hämmennän seuraani, kun joudun kesken suunvuoroni tiedustelemaan keskustelukumppaniltani jotain perussanastoa, joka ei vain palaudu mieleeni. Arkitermejä, eläinlajeja, synonyymejä, mitä-juuri-tapahtui, asioita joista itse pidän tai olen tekemisissä päivittäin.

Esim. Totesin taannoin yhdelle tytölle että meidän kummankin suosikki kukka on gerbera, kuinka kiva sattuma! Googlaillessani kännykällä gerberoita silti ihmettelin mikseivät ne näyttäneet siltä kuvittelin.. kesti monta tuntia kunnes hoksasin etten minä pidä gerberoista pidä vaan neilikoista. En vaan millään saanut palautettua sanaa mieleeni. Ehkä parempi unohdusesimerkki oli kun soitin terveyspalveluun väärälle puolelle kaupunkia, kun aivoissani ei raksuttanut missä ilmansuunnassa asuinkaan! Paras osoitus jälkeenjäämisestäni oli kun tarvitsin kahdesti apua ikäni laskemiseen, sillä en osannut itse päätellä sitä syntymävuodestani.. Riittäisikö nyt tökeröt esimerkit?

Jos puhun unohtelusta läheisilleni niin saan vähättelyä "koska kaikki höhöhöö unohtelee kun vanhaksi tulee", mutta lääkärit ja terapeutti on ottanut asian tosi vakavasti masennusoireena. Vakavemmin kuin minä, sillä en ikinä uskonut depression purevan näin konkreettisesti työmuistiinkin. Ennen unohteluni ilmeni lähinnä asioiden verbaalisena toistamisena, ei tällaisina tyhjinä aukkoina, mikä on väsyttävää, ja niin kiusallista.. Kellään samoja kokemuksia?

Muistimurheiden lisäksi päivän sana on itku. Beck:n masennusseulan itkukysymyksen vakavin vaihtoehto on ettei pysty itkemään enää lainkaan vaikka haluaisi, mikä oli mulla ympyöitynä tosi pitkään, mutta nyt silmäni vuotavat kuin Titanickin keula. Olen niin lohduton että itkeä pillitän tilantteessa kuin tilanteessa paljoa kainostelematta, mikä on hirveän kiusallista ja vierasta, sillä a) itkua ei ole tahdosta riippumatta aikoihin vain tullut b) vuosia sitten kun viimeksi pillitin niin tein sen salaa koulun wc:ssä jne.

Sanotaan että, hyvin paljon, jos kerta ~70% ruumiista on vettä. Jessus. Olen ollut kaameassa räkätaudissa viime viikosta asti: flunssa, viiltävä kurkkukipu ja raateleva yskä. Voivoittelen, mutta ei saa valittaa koska ihan oma vika. Ei todesta otettavaa ellen kertoisi tietoisesti juoneeni jo-sairastuneen perheenjäseneni kokiksenjämiä ja käyneeni antamassa "ekstrahaleja" vasten tämän "Älä tuu tänne ettet saa tartuntaa"-huutoja. Mmmm nynnerö-itsetuhoisuutta.

Nyt on pakko postata, sillä muuten pääni hajoaa tämän viestin osalta ja se jää ikuisiksi ajoiksi bittiavaruuteen.. Aloitinkohan kirjoittamisen tiistaina? En tiedä, mutta väsymys painaa hulluna kun koetan muistella unohtelemiani. Positiivista: Saan jatkaa päiviksellä vielä ensi- ja seuraavan viikon, mikä tulee tarpeeseen, sillä itkupotkuitseinho-raivarit ja perseelleen menevät syömiset ovat edelleen jokapäiväistä.. Koetan tehdä silti parhaani mukaan tehdä töitä, kestää olemista, sillä haluan ylös tästä suosta.. kohti kevät aurinkoa...

Kahden sodan sisällä

2011-02-20T19:54:00.012+02:00

Anteeksi, olen vältellyt kirjoittamista vaihteeksi itseinhoni ja häpeäni takia. Kun voin tosi kurjasti, tunnen usein myös etten "saa" edes kirjoittaa tai mennä lukemaan toisten blogeja. Vaikkei netissä itseään ilmaistakaan kasvotusten niin on blogit minulle sen verran henkilökohtaisia, että toisinaan lähestyn ja vetäydyn niistäkin. Palaan hei tohon edelliseen viestiini vielä, ja kiitän paremmin!
Nyt tämänhetkisiä:

Myönnetään, oon taas päiviksellä. Halusin tai en niin vain enää max ensi viikon. Tarkoituksena harjoittella täsmäsyömistä", siksi kai en saa jatkaa pidempään! Ei saa tuudittautua ajatukseen pitkän ossajakson turvasta, ettei tsemppaisi kotona. Perustelut tajuttu, mutta mä vastaan kakkaaa! Olen ollut niin väsynyt, häpeissäni, ruokailuni päin vittua, että oikeasti haluaisin ja uskoisin tarvitsevani nyt tiiviimpää apua. Silläkin uhalla myös hävettää olla pois koulusta ja hävettää istu osastolla läskipallona muitten "oikeasti huonosti voivien joukossa" (ah mikä klisé ajatus).

Osastolla on turvallista, tunnen että olen itseltäni suojassa. Hoitajani ovat ihania ja tämän hetkiset potilaat myös, vaikka tunnen olevani anteeksipyynnön velkaa joka kertaa kun avaan suuni, vollotan tai ylipäätään olen läsnä. Puhun liikaa. En vaan ole niitä ujoja-hiljaisia-ihansamaihmisiä. Olen niitä ujoudessaan pellejä, jotka ahdistuvat suomalaisten välinpitämättömästä tavasta istua hiljaa kun "ei vaan kehata". Afgafdgfh. Mieluummin koetan herättää pientä keskustelua tai pyydän päälle radiota kuin istun hiljaa tuntikausia.

Kotona olo on turvaton, kukaan ei läsnäolollaan tue, suojele, opasta ja lohduta. Vain minä ja ruumiini, jota vihaan yli kaiken. Vain minä ja vanhat syömistottumukseni, joita koetan epätoivoisesti muuttaa ja salaa epäätoivoisesti toivoa muuttuvani jälleen pikkutytön painoiseksi. Enkö voisi ahmintamussutuksesta eroonpääsyn sijasta skipata terveyden ja täsmäsyönnin, ja palaa vanhaan tuttuun pimeään maailmaan. Jossa tiesin aina oikean ja väärän, ikä minun tarvinnut tuntea mitään.. Toiveunta vain.

Olen liian masentunut, liian väsynyt ja epämotivoitunut elämääni. Valivali, eipä auta. The result is my empty refrigerator. En saavuta mitään, ~~palaan nollapisteeseen~~ pikemminkin +kg. Om nom nom. Vain toisinaan tyhjennän, en yleensä suunnittele sitä etukäteen, vaan havahdun synteihini ja sairaalla lailla polvistun vessaan rukoilemaan anteeksiantoa. Käsiin en ole tehnyt paljoa jälkiä. Ne toisinaan huutavat, oikein pyytävät kipua, mutta olen piilottanut teräni ja täyttänyt käsilaukkuni mini-doseteilla.

Mä haluan vaan pois. Kaikesta pois. Pois ruoasta ja pahasta olosta... mutta yhden läsnäollessa on mahdoton poissulkea toista. Olen niin väsynyt olemaan elossa. Kyllä te tiedätte mistä puhun: väsynyt itsevihaani, niin täynnä pahaa oloani, jokaista ruhoni grammaa, keskinkertaista suoritusta, pilalle mennyttä unelmaa ja turtunutta haavetta. Niin paljon että en enää oikeasti ~~jaksa~~ jaksaisi elää.

En ilman niitä ihania ihmisiä, Poikkistani, ja pieniä asioita, mistä vielä olen utelias, luova ja saan nautinnon murusia. ♥ Ja te ihanat jotka jaksatte lukea & kommentoida, oon tosi otettu ja kiitän kovasti!

Wanted: ystäviä

2011-01-31T15:41:00.005+02:00

Itkettää ja ahdistaa.

Miksei mulla ole enää ystäviä..? Jaa, koska en jaksa aina lähteä bileisiin, juoksee kaupungille dokaa, itsetuntoni kestä isoja ihmismassoja tai puolituttuja, joitten edessä edustaa. Koska olen vaikea, vittumainen ja ihan oma vika jos pelkään, voin pahoin, tai lykkään jotain.

Kuka tollasta ihmistä jaksaa? Kuka mun seurasta voi vilpittömästi nauttia, pitää hauskaa seurassani ja saada suhteesta jotain irti?

Miksei voisi? Olen ruma, lihava ja oikkuinen, puheripulinen ja ujoudessani itsestäni pellen tekevä, mutta silti välittävä, empaattinen ja overall ihan hyvin erilaisten tyyppien kanssa toimeen tuleva. En myöskään ole tyhmä tai pidä itseäni toisia parempana. Pahimmalla voinnillani en edes kehtaa vaivaa toisia..

~~Kiltti joulupukki,~~ toivoisin että mä saisin ystäviä, joista olisi kahviseuraa apeina pakkaspäivinä.

"Floathing neither up or down / I wonder when I'll hit the ground

2011-01-30T09:44:00.000+02:00

En jaksaisi nousta aamuisin, en jaksa välittää että täsmäsyömiseni on perseestä että mahtaisin sille mitään. Pelkään mennä suihkua, en tahdo tiskata, viitsi lähteä jumpalle, jaksa ulos, en tehdä muuta kuin maata sohvalla katatonisena ja ajoittain tunkea safkaa naamaani. Olen valmiiksi niin uupunut ja hajallani kaikesta että pikkuasiat ovat vuoren kokoisia esteitä. "Tyypillistä" masennustako?

Lukion ekalla olin vielä "terve", mutta kouluni taiteellisen leiman takia paikka vilisi ernujen lisäksi erikoisia tai niin kutsuttuja "outoja" ihmisiä. You know, näin aikuisen (joo, naurattaa koko sana) silmin taiteellisia nuoria, jotka vähän etsii itseään haluamalla poikkea massasta. Neontukkia, pillerinpopsioita, ja päästään vinksahtaneita löytyi vain lisää jos katsoi pöydän alle.. Eräs lolitatyttö osoittelikin mieltään mököttämällä käytävänpöydän alla ja maalarinteippaamalla haukkumasanoja otsaansa. Noloa, mutta tuolloin kaikki extra persoonallisuus oli jotenkin eksoottista ja vinosti tapaa "coolia". Kisaa siitä kellä menee skitsoiten. Koulun alkupuolella laskin tuntevani enemmän lukion kesken jättäneitä kuin ylioppilaslakin saaneita.

Silloin tunsin itseni ulkopuoliseksi ollessani niin täysjärkinen ja vähemmän lahjakas. Sain silti ensimmäistä kertaa kunnon ystäviä koulussa, sellaisia jotka ovat pysyneet myötä- ja vastatuulessa vuosienkin jälkeen. Ihan parilla ystävälläni oli myös oikeasti mielenterveysongelmia, jotka eivät olleet huomionhakuisuutta vaan valitsematon este elämässä. Pointti oli etten ymmärtänyt ollenkaan miltä tuntuu jos toinen kuvailee masennustaan. Ihmettelin vastuuntuntoisena oppilaana miten muka joku ei voi vaan "ottaa niskasta kiinni" ja painua suorittamaan kursseja. Enkä ikinä olisi arvannut että ymmärtäisin nyt kantapään kautta.

Pyykkien ripustaminen on samanlainen koitos kuin neliraajahalvaantuneen kyykkyhypyt. Ulos astuminen pelottaa enemmän kuin hiilillä kävely. Oma ruumiini on niin ruma että joka tuntemani sekunti on yhtä vihaa ja häpeää. Teen pesän sohvalleni, kääriydyn sinne piiloon kaikkea, napostelen, nukun ja mätänen.

Memories of carrot jeans

2011-01-23T15:03:00.002+02:00

En ole hallunnut kirjoittaa alkuviikon jälleen, jolloin Blogger kadotti pois melko hyvän postaukseni, josta ei säilynyt edes luonnosta. Se meni jotenkin näin: Olin Äidin luona alkuviikosta, makasin kalana, söin - kuinka kummassa. Itkin illalla läskejäni, olen iso, valtava, syön loputtomasti, en halua kouluun, olen lohduton. Sen sijaan että toinen olisi käskenyt lopettamaan läskivirteni niin Äiti otti syliin suojaan, maailmaa piiloon, ja keksi hyvän keinon rauhoittaakseen minua: vanhat valokuva-albumit.

Koti-kotona on yksi kaapillinen täynnä valokuvia, videoita ja albumeita ensimmäisistä vuosistani. Oli ihana katsoa vanhoja kuvia sukulaisistani, nauraa 80-luvun kauheille amisviiksille, korkeille vyötäröille, olkatoppauksille ja porkkana farkkulahkeille. Kuvat olivat hillittömiä, ja minä reipas, iloinen, ulospäinsuuntautunut, aina valmis kameran eteen "Cheers!"-huutojen kera (kameralle piti aina sanoa "Tsiis".. ihan sama etten tajunnut koko sanaa). Miten sellainen silmäterä kasvoi näin vinoksi ja sairaaksi?

Oudointa kuvissa ei kumminkaan ollut erilaisuuteni lapsena, vaan älytön yhdennäköisyys nuoren Äitini ja nyky-minän välillä. Samat kasvot, eri pää. Ja miten Äitini, kopio minusta eri hiustenvärillä, on älyttömän kaunis, hauska, aito ja persoonallinen olemuksessaan. Ei lainkaan minunlaiseni alien, ruma ja helvetin suuri. Ei edes kasarivaatteissa. Saati vino tai sairas. On luonnotonta miten kaksi niin samannäköistä voi olla kuin yö ja päivä. Ehkä joku jolla on sisaruksia ymmärtää ihmissilmien vinoumaa eri- ja yhdennäköisyydessä. Kellään?

Ensimmäistä kertaa näin myös ennen syntymääni kasatun albumin Isästä ja Äidistä. Ruma kansio oli päällystetty sinikukallisella paperilla, ja sateenkaaren värisille papereille liimattu indie "taidekuvia", kuvatekstejä ja kuvista jatkettuja piirroksia. Tarina heistä kahdesta vs. maailma. En ollut uskoa miten ihania kuvat olivat, sillä en ole ikinä mieltänyt vanhempia onnellisesti yhteen. En hirveästi kailota perhehistoriaani täällä, sillä en halua puhua toisten yksityisasioista, mutta olen ainoa lapsi ja vanhempani erosivat melkein syntymäni jälkeen. Kuvissa Isänikin näytti farkkutakissaan lähestyttävältä persoonalta (veikkaan häntä taiteilijasieluksi kuvien takana), ja minulle heräsi aavistuksen ikävä. Olisiko joku vuosi plus risat viime puhelusta, joka päättyi tyypillisesti jeesuksusteluun, luurin paiskomiseen, itkuun ja nahisteluun. Sen jälkeen en ole vastannut.

Joku intuiitio kävi, ja seuraavana päivänä maatessani surkeana Äidin sängyssä puhelimeni soi vieraasta numerosta. Faija. Oho, hups. Mitä-kuuluu ja ei-muistella-meinneitä-plz. Ja tuntui kivalta, kivalta että vastasin what-the-fuck.

Oon tod. näk. kysynyt jo kerran, mutta millaiset suhteet teillä on vanhempiinne? Tai sisaruksiin?

Onnistumisia ja oivalluksia (paskan keskellä)

2011-01-15T07:59:00.002+02:00

Helpotus! Olen onnistunut 2 pvä:n tavoitteessani! Päätin ettei "ahmintaan" lasketa kaikkia pieniä lipsahduksia, ts. mussuttelua tai "liikasyönnin" paniikkioksuja, sillä täydellinen täsmäsyöminen on ihan liian utopistinen tavoite. Tämän ja viime päivityksenkin väliin mahtui niin hyviä kuin syvän surkeita hetkiä, että en tahdo edes ripittäytyä mokauspäiväni maximaalisesta ruokakarusellistä. Kuittaan kauheudet huokailemalla että pääasia niitten olevan takana, ja pistän motivaationokkani kohti parempia aikoja. Minuutti, hetki, tunti kerrallaan.. Baby steps, baby steps.

Olen kummallisen optimistinen vaikka viikkooni on mahtunut niitä mörköjä: esim. olen joka yö nähnyt valtavasti painajaisia, ja hikoillut joka kerta peittoni ja lakanani vesimäriksi. Onko kellään sattunut samaa yöhikoilua? Mietin voisiko yöhikoilu johtua lääkkeistäni, mutta niissä ei ole ollut osaston jälkeen muutoksia, ja sairaalassa ei näin käynyt. En tajua voiko mussa olla näin paljoa nestettäkään, vaikka olisin oksuillut ja jatkuvasti läskipaisuksissa?
Toinen iso mörkö oli, noh, se iso ruokakaruselli pitsoineen päivineen, ja kolmas keskellä viikkoa iskenyt valtava ahdistus. Aivan valtava paino rinnassa, että en päässyt poistumaan kotoani niin kouluun kuin terapiaankaan. Ja terapiaani en jättäisi ikinä väliin!

Aivan tautisia masennus- ja ahdistusaaltoja on muutenkin riittänyt, mutta jollain ihmeen kaupalla (ja rauhottavilla) olen enimmäkseen päässyt kouluun ja tekemään arkiasioita. Syy siis ollakin optimistinen? Haluan vähän ylpeillä parilla oivalluksella ja suorituksellani:

asuntoni on (nyt) asuttavan siisti!
olen tehnyt tällä kurssilla kaikki tehtäväni hyvin ja ajoissa!
tajusin terapeuttini neuvot positiivisen minäpuheen voimasta ts. koetan kannustaa itseäni post-it lapuilla joissa lukee mieluummin "syön säännöllisesti" kuin "en syö sitä/tätä/tota" (tutkittu fakta että ihmiselle menee positiiviset käskyt paremmin jakoon kuin kiellot)
olen antanut vähän armoa itselleni, ja tolkuttanut sairaalasta saamaani neuvoa: tee sillä lailla mikä auttaa sinua parhaiten. Eli, olen yrittänyt sallia itselleni mm. kalliimpia asioita, kuten valmiskeittojen syönnin omatekoisten sijasta, jos se helpottaa ruokarytmiäni.
aloitin ruokapäiväkirjan ahmintalakkoni tueksi, ja noudatin siinä yllä olevaa oivallustan: Ostin valmiiksi "aaminen/lounas/jne"-teksteillä painetun vihon, sillä sen kirjanpito on motivoivampaa ja visuaalisesti viihtyisämpää, kuin ruutuvihkoon raapustelu. Aina voisi askarrella itse samanlaisen ts. melko turhaa rahanmenoa ostaa valmisvihko, mutta jos se helpottaa kaltaistani masentunutta laiskapalloa pitämään ruokapäivistä ja tasaista syöminkiä niin olkoon menneeksi.

Julkinen nöyryytys se paras

2011-01-10T08:10:00.003+02:00

Inhorealismi ja raaka rehellisyys on hyvä yhdistelmä jos haluaa lopettaa paskat tapansa. Toivon tätä itseni puolesta ettei tekstistä tule vain oireilumässäilyä vaan enemmänkin henkilökohtainen opetus miten *ei* kannata elää. Siis, vaikka viime viesti oli positiivipurkaus niin no way olen ollut joka päivä onnistuneesti tsemi-tsemi. Päinvastoin.

Osasto jätti jälkeensä hirveästi hyvää, mutta nyt kun menee huonosti niin huonosti saa aivan uudet tähtitieteelliset suhteet. Ennen osastoa en ollut koskaan ostanut ruokaa rankaisuahmiakseni. Saati tehnyt sitä näin isosti, lihottavasti, likaisesti ja kalliisti. Mustikkarahka ei riitä, nyt tarttee jäätelöä, hiilarimössöä, roskaruokaa, eineksiä ja noutopitsaa(!! koska tota olen viimeksi syönyt?!), kaikkea hassua paskaa, mistä en oikeasti nauti tai edes halua. En ole tuntenut välttämättä nälkää tai edes mitään halua syödä. Haluan vain satuttaa itseäni, rankaista ruoalla keräämiäni kiloja vinosti lisäämällä niitä, yrittää epätäoivoisesti oksentaa kurkku kipeänä, tökkiä ihoani, sotkea juuri siivottu asuntoni, vajoa epätoivoon, toivoa kuolemaa.

Eräs aamu: Jep. Klo kymmenen ja mieleni ei tee syödä. On kuitenkin pari tuntia ennen kaverin tapaamista, joten mikäs tässä itseinhossa: gasp, voisin koettaa tunkea itseeni ennätysmäärän safkaa ja katsoa saanko sitä ulos? Siis yllytyshulluna vanhoja croissantteja (koska Äiti sanoi etten söisi niitä rasvan takia), tötteröä ja jäätelökeksiä (halvinta kiskalla), pakastepitsa (en oo vuosiin syönyt eineksiä), voisilmät kovista pullista (eew!). Pastaa, jota en ole ikinä ennen keittänyt itse itselleni yksin asuessani. Kurkusta sisään ja tuskin mitään ulos, paitsi limaa, nenäverenvuotoa ja tuskaa. Mikä järki? Kumma voima silti ajaa suihkuun, siivoamaan kämppää, tiskaamaan sekasortoa, pukemaan ja raahautumaan sosialisoimaan. Mä tsemppaan. Tod. En jää mätään makaamaan, sillä mätä ei makaamalla vähene. Ruma tosiasia. Että tsemi-tsemii. ^__^

Toisena iltana: Halusin kuolla pois, laskin mitä tarvitsisin yliannostukseen, kaadoin giniä kokikseeni ja mietin silpoisinko itseni hajalle tai painuisinko sairaalan päivystykseen. Nääh, mitä ilveilyä. Hain kaapista pensselin ja paksua punaista maalia, ja maalasin alastomaan ihooni kauneusleikkausmaisia kuvioita, joka ruumiinosaan jota tahdoin satuttaa. Mutten satuttanut, maalasin. Rumaa, sairasta tai hullua, muttei satuta ruhoa. Parempi?

Yritän, oikeasti. Vaikken aina usko, itseenikään. Nyt blogiin tulee konkreettinen laskuri onnistumisista. Eka tavoite on 2vrk, sitten 5vrk ja lopulta viikko. Tästä lähtee!

2011-01-06T06:58:00.000+02:00

Uloskirjautuminen osastolta oli tällä viikolla. Jään kaipaamaan kaikkia ihania potilaita, joilta sain kovasti iloa, vertaistukea, halauksia, hyviä keskusteluja ja lohtua. Vaikka olin vain kuukaden osassalla niin tunnuin kiintyvän tyttöihin paljon enemmän: ryhmähenki oli aivan toista kuin edellisellä kerralla. Asioita edesauttanee myös että minä olen erilainen, niin ruumiilta, oireilta kuin asenteeltakin. Vaikka ruokaillessa margariini ei edelleenkään pysynyt leivälläni niin olen edelliskertaan verrattuna (ja muutenkin) ryhävalas, mutta aivotoiminallinen valas. En alati junnaava ja unohteleva kasvis tai lahna. Kivoja nämä vertauskuvani, eiksje?

Kotona olo on sujunut ehkä vähän paremmin kuin odotin. Kaikki kotilomat olivat yhtä helvettiä, kirjaimellisesti ruoalla itsetuhohakuista käytöstä, mutta ei enää. Olen syönyt, oksentanut, toistanut ja mussuttanut, mutta tsemppaukseni on ihan muuta. Takapakki ei ole enää syy luovuttaa. Jos kaadun naamalleni niin yhä on jalat, millä nousta. Mutta olen läski, niin läski, että henkeni salpautuu joka kerran kun katson, tunnen, puen, riisun, olen itsessäni. Olen lihonut valtavasti, pari viikkoa osaston punnituksessa olin reilu puoli kymmenen kiloa kevyempi. Nyt siis ylimmässä painossani ikinä, mutta en aio grammojen murhata minua. Minä murhaan grammat, vielä.

Parhaita apuja syömisen hallintaan ovat olleet:

se kovaa jankutettu täsmällisyys
riittävät ja monipuoliset annokset
uskallus ottaa rauhoittava tarvitessa
rohkeus tuntea nälkää ja kylläisyyttä (jos ne tuntuvat)
kaiken muun puuhaaminen (leipominen, siivoaminen, kaverit, juoksevat asiat, uni, netti)
Poikaystävän konkreettinen tuki ja muistuttelu

Erityisesti tuosta viimeisestä olen iloinen, ja huomaan asenteeni muuttuneen kun joku puuttuu ruokailuihini. En enää heittäydy marttyyriksi, loukkaannu verisesti, inttää etten syö ikinä enää, ala tappelemaan olenko lihava ja ahne.. Vaan jos jään mussuttamaan / säätämään / pilkkomaan ruoan kanssa niin otan huomauttelut rakkautena, apuna ja välittämisenä. Olen niin kiitollinen että toinen uskaltaa sanoa minulle jos meinaan lipsua syömismaailmaan. Jos ei itse tai läheinen sairasta sh:ta niin voi olla vaikea ymmärtää millainen ihme on ettei sairastunut saa hepulia "Mones iltapala sulla on menossa" tai "Me syötiin just, tehtäisiinkö jotain muuta" -tyylisistä lauseista. Tämä on vaikuttanut mielestäni myös positiivisesti suhteeseemme, kun voimme puhua avoimemmin ja päästä lähemmäksi toisiamme. Nyt en halua käpertyä häpeeään vaan tapella ruokamörköäni vastaan. Muuten en voi ikinä elää. Enkä laihtua...

New Year '11

2010-12-31T07:33:00.008+02:00

Osastolla käyn aamupäivisin kävelyllä. Sairaalan seinien sisällä tunnen tukehtuvani jos en pidä lomien tms takia kumpaakin kahdesta ulkoilustani. En usko sen kuitenkaan johtuvan vain mökkihöperyydestä vaan ilmastoinnista, sillä välillä happi tuntuu niin kuivalta, että käsiä ja nenän limakalvojakin täytyy rasvata.

Täällä valtaosa opettelee rauhallista kävelyä, pois pakkoliikunnasta, mutta mulle happihypyt taas on ollut totuttelua edes johonkin liikuntaan. En ole ikinä nauttinut kävelyllä / lenkillä / ulkoilusta, vaan ottanut kaiken ei-hyötyliikunnan tosi pakkopullana. Jalat menee eteen ja maisemat matelee, boooooring! Plus, ulos astuminen on aina hirvittänyt läskieni löllynnän ja paleltumisen takia. Yleensä joudunkin ottamaan tarvittavaa rauhoittavaa aamukävelyn päätteeksi, sillä ulkoilma tuntuu painavan keuhkoni kasaan ja katkaisevan hengitykseni. Lähinnä siitä syystä etten kestä raajojeni, massani, askeleitteni tuntemista. Silti haluan käydä aamukävelyllä, sillä se myös tappaa aikaa.
***
Jouluhulinoiden jälkeen onkin mun suosikki vuosijuhla, ts. Uusi vuosi! Raketit sotkee ja tinaa en enää vala, mutta joka kerta vaihtuva vuosiluku muistuttaa että tulevaisuus on olemassa ja toivoa on niin kauan kun olen elossa. Tahdonkin viettää vuodenvaihteen aina parhaiden ystävien tai Pojan kanssa, yleensä jälkimmäisen, sillä mikään ei voita käsistä kiinni pitoa ja suukkoa pakkasyössä.. taivaaan välkkyessä iloisissa väreissä. Miinuksena on vaan että näin tollolta kestää ikuisuus adaptoitua uuden vuosiluvun kirjoittamiseen. :--D

Ihanaa & toivoa pursuavaa Uutta vuotta!

Ruokasalista kaikuu huutoa ja hiljaista itkua

2010-12-29T18:05:00.001+02:00

Ruokasalin veto-ovet aukeavat, kello kilisee, ja sisältä leijuu painavaa lämpöä. Radio soi, mutta en kuule, stressi ja ahdistus jännittävät ilman hiljaiseksi. Ruokana on minestronea, paksuja vaaleita makaroneja kasvis- tai kinkkupalanesteessä. Kasvissoppa yllättää proteiinilla kun sopasta löytyy pari kikhernettä. Reissumiestä on kolmatta kertaa tänään: enemmän ruisleipää kuin koko viikkoon, ihanaa!

Leikin vaarallisilla vesillä, sillä en osaa ja pelkään syödä margariinia ihan kamalasti. Noloa ja häpeällistä, kun näin iso tyttö ei osaa niin yksinkertaista asiaa kuin leivän voitelu. Mutta minä vihaan tuota leivän päällä makaavaa turhaa näkyvää rasvaa, joka ei maistu miltään, mutta tarttuu veden kanssa kitalakeen. Hoitajat pitävät silmällä leivän voiteluani, mutta silti aina sotken rasvaa ympäri pöytää. Tahtomatta mutta puoli-tahallaan margariinia osuu leivän reunoihin, reunoilta sormiin (ei se ihon läpi imeydy), paidan helmaan (vaatteet on pestäviä), tuolille, pöytään, vesikannuun, jää veitsen alta lautaselle, teepussin alle, johonkin (muttei ruokaan).. Viikko sitten hoitaja huomautti voita olevan tukassanikin. (Eipäs!!)

Mutta hoitajat ovat ammattilaisia ja tietävät pöytätemput. Ahdistavassa tilanteessa ruoan järjestyksessä syöminen tai paloittelu helpottaa oloa, mutta sekin on kiellettyä. Eikö normaalitkin ihmiset syö järjestäen asioita? Esim. pahanmakuiset ensiksi/vikaksi tai tiettyä kaavaa ruoansulatuksen helpottamiseksi. Kaikkeen huomauttamisen arvoiseen pitää silti puuttua, sillä hullujen syömiskontrollien rikkominen on elintärkeätä paranemiselle - ei pelkkä kalorien saanti. Pahin itku, huuto ja draama on jos ja kun piilotettut kalorit keksitään, ja käsketään uudelleen annostelemaan ruoka tai voitelemaan leipä, mutta tuska on sama myös kaikilla kiltisti lautasensa tyhjäksi syövillä. Sitä ahdistusta ei voi aidosti ymmärtää ellei itse ole kokenut samankaltaista..

"Kudos to those who see through sickness.. yeah"

2010-12-28T07:45:00.003+02:00

Iltapala ja vaaleana leipänä paahtoleipää. Yööörgh. Osastolla inistään ja maristaan kesken loppuneesta myslistä, joka tulisi korvata Weetabix-murokkeilla. Katsokaas: mysli on siitä juju ruokalaji, että korvatakseen sillä toisen hiilarilähteen (puuro, leipä, murot...) mysliä tarvitsee ottaa määrään verrannollisesti naurettavan vähän. Kenties vaihtologiikka on perustunut jollekin kaloripitoisemmalle rusina-pähkinä-myslille, sillä muuten koko vaihtologiikka on aika hanurista. Weetabixeille tarvii syvän lautasen - myslille pelkän pikkukipon. Ruokahuoneessa mölytaso nousee, joku kiukuttelee kun ei murokkeita ei voi vaihtaa leiväksi.

Näkkärit ja paahtis maistuvat suussani samalle pahville. Inhoan iltapalla istumista sen hajuttoman, mauttoman ja päivään väsyneen ilmapiirin takia. Katson kun yksi tyttö salaa murustaa leipäänsä nyppimällä siemeniä real-siivunsa päältä, toinen jauhaa leipäänsä konemaisesti kuin robotti armeijassa. Toisinaan ruokailu tuntuu intiltä.. Seuraamme ruokakellon käskyä taistoon, lappaamme ruokaa mekaanisesti naamaan, ja hoitaja sparraa päivällispöydässä: "AIOTKO SÄ EHTIÄ TOHON PUOLEEN TUNTIIN?!" "J-juuu..", sanon ja tuijotan ruokani takaa kauhulla jälkiruokakiisseliä, joka on mautonta ja klimppistä.

En tarvinnut maanantaina yhtään rauhoittavaa. Score! Tänään tarvitsen kaksinkertaisesti rohkeutta ja voimia käydäkseni kotona. Ikävöin kisujani enemmän kuin mitään, mutta pelkään kämppäni hävityksen kauhistusta. Keittiönkaapit ovat tyhjiä astioista, tiskejä on enemmän kuin sieniä sateella, ja pölyä ja kissanhiekkaa riittää varmasti.. Ja vielä syödäkin pitäisi, omatoimisesti. Kaikki toi syö rohkeuttani ja saa haaveilemaan periksi antamisesta, itsetuhosta, teristä ja punaisesta, karjalanpiirakoista ja jäätelölitroista, bulimiasta, poskille ja pönttöön lentävästä liasta. Ei näin!! Pelkään, mutta vielä enemmän peilissä näkyviä ihrojani.

Pakko pysyä lujana, pakko selvitä.. pakko saada laihtua.

PS: Erottelin ensimmäisen ja nykyisen osastoreissun tekstejä. Vuoden 2010 on vol2. ja vanhemmat vol1.

Juhlapyhiä ja käytännönruokailua ossalla

2010-12-23T16:10:00.001+02:00

Osastolle on roudattu kuusi, kortteja askarreltu ja osa potilaista on jo tehnyt lähtöä joululomille. Oma lomani on suunnitellusti yhden yön pituinen: sopivasti päästäkseni pakoon sekä osaston laitosjuhlaruokia että kotona majailevaa yltäkylläisyyttä ja pelkoa kontrollin hajoamisesta. Raahaudun mitä todennäköisin ensin sukuloimaan ja sitten punkkaamaan Äidin sohvalle, Tapaninpäivänä vielä välipalalomalle jonnekin.. pakoon sairaalan sunnuntaiherkkuja. Yleensä sunnuntaisin osaston välipala nääs on jotain extra special makeaa ts. pullaa tai kakkusta. Tieto perustuu potilaspartion pitkäaikaisiin kenttätutkimuksiin...

Kai olen jo maininnut että osaston potilasmenu on piilossa? Ja ettei aina jakseta edes ruokailun yhteydessä kertoa mitä mikäkin sosekeitto on olevinaan nimeltään. Salailu on sitä varten ettei aterioita stressattaisi enempää etukäteen, joten ruokalista kykkii keittiön lukollisessa kaapinovessa (ja avain jemmailee toisessa, mutta tabu edes yrittää koskea). Päiväosastolla listat taas saa halutessa nähdä, sillä jokaisen oletetaan olevan kykeneväinen päättämään kumpi stressaa vähemmän: tietäminen vai ei.. tuon olen ainakin tainnut jo mainita!

Oma kuriositeettini aterioista on hurja, ja haluaisin aina tietää etukäteen mitä on luvassa, sekä mitä mikäkin sisältää. Jälkimmäisen takia olen kai tosi rasittavaa kauppa- ja ravintolaseuraa, ja saan kuulla siitä perheeltäni. Perus potilasruokalisan voi etsiä netistä, mutta aina se ei täsmää sh-vuodeosaston kanssa, joskus myös päiviksellä on eri välipalat jne. Kiinnostuksestani huolimatta en kuitenkaan ole innokkain kyylääjä kurkkimaan ruokasalin sälekaihtimien välissä, ja tekemään arvauksia ateriasta lautasten, aterimien välipalakulhojen mukaan.. kuten kuvitella saattaa. *huah*

Ruoka saapuu mustissa styroksikonteissa kätilöopistolta, ja ruokasalin ovet pidetään visusti kiinni ennen kuin maidot on pöydässä ja osalle potilaista myös ateria annosteltu valmiiksi. Mitä pidemmällä on hoidossaan niin sitä itsenäisemmin saa hoitaa annostelunsa, prikuulleen oman "listan" mukaan. Paperille printatut listat on jokaisen lautasen vieressä muovitaskussa, etukäteen päätetyillä istumapaikoilla. Ruokailuun kutsutaan kilistämällä pientä metallikelloa *köh*lehmänkelloa*köh*, ja ennen syömislupaa potilaan täytyy kutsua hoitajaa tarkistamaan annos+lista ~~huutamalla~~ sanomalla "VALMIS!".

Joskus viikko sitten ossalla saatiin esimaistiaisia joulusta ts. riisipuuroa. Riisipuuroa tosi ihmeellisillä lisillä, eli kokonaisella sämpylällä ja margariinirasialla, mansikkakeitolla ja jälkiruoakana hedelmäsalaattia. Puolet leivästä, rasvasta ja koko mehukeitto ei normaalisti kuuluisi esim. allekirjoittaneen ateriasuunnitelmaan, ja kuka oikein tarjoaa hedelmäsalaattia cocktailkirsikoilla riisipuuron päälle? Kanelia saatiin vasta kun kinuttiin tarpeeksi, sillä yleensä kaneli yms. muut mausteet on osastolla kiellettyjä (tämänkin olen varmaan kertonut). Muistuttaen: ihan siitä syystä ettei jotkut ihmiset levitä esim. kanelia lusikoitavia määriä ruokansa päälle. Niin ällöttävältä kuin se kuulostaakin niin ite tykkään syödä "suolasattumia" minkä tahansa puuroni päältä.... vaikka muuten en suolaa lisää mihinkään.

Hyvää & stressitöntä joulua kaikille lukijoille! ♥

PS: Joulunviettoon vs. jouluvihaan voi vastata jo edellisessä postauksessa.

Cocisjoulupukkia tikulla silmään

2010-12-22T09:35:00.002+02:00

Jos painoa on paljon ja ruokailut menettelee niin sairaalassa on väljemmät olot. Säännöt on kaikille samat, mutta jos ei tarvitse pelätä potilaan puolesta niin ulkoiluita ja lomia voidaan antaa väljemmällä kädellä. Myös allekirjoittaneelle, joka on vain lyhyellä "katko-jaksolla". Monesti lomat ovat jonkun sairaalan aterian päälle meneviä, jolloin harjoitellaan esim. lounaan syömistä ravintolassa tai välipalaa kahvilassa. Yölomilla yleensä yritetään ateriasuunnitelman noudattamista kotona.

Eilen siis välipalalomalle keskustaan, suunnitelmissani hankkia ne pari pakollista joululahjaa ja halia rusinaksi Poikakaverini, jota ikävöin kovasti. Ei paras idea mennä keskustaan juuri ennen joulua, sillä meno oli kuin Hulluilla päivillä potenssiin kaksi. Ihmisiä vyöryi ja työntyi joka suunnasta, kaikkialla oli tavaraa, kauppakassikansaa, valmislahjapakkauksia ja edelleen vain lisää ihmisiä. Siedän kyllä ihmismassoja, mutta en suomalaista kyynerpäätaktiikkaa tai kulutushulluhysteriaa. Osta-osta-osta stressi iskeytyy naamaani, ja tuhansien paketoitujen valinnanvarojen edessä pulssini vain kohoaa kun menetän viimeisetkin päätöksentekokyvystäni.

Sovittu teehetki Muruseni kanssa ei mennyt aivan loistavasti: sain kuulla olleeni epäkohtelias tarjoilijalle, joka oli tullut vasta 30-40min kuluttua palvelemaan meitä ryysiksen takia, ja tunnelma oli painava.. varmaan mun ahdistukseni takia. Mikä muu muka voisi olla syypää kuin minä, levittäessäni pahaa katkua ilmaan sisimmästäni..? Lopulta päätimme hajaantua lopuksi iltapäivää, ja minä nielin rohkeutta käydäkseni parissa liikkeessä löytämässä edes kotiväelle jotain. Välipalaa en onnistunut syömään kahvilassa, enkä ostamaan kaupasta, kun tuska tukki kurkkuani. Tästä en tietenkään kertonut osastolla kellekään.

Plää plää joulu! Oikeasti, mulla ei ole varsinaista anti-joulu-vihaa, sillä tykkään kyllä kuusentuoksusta, yhdessäolosta, lämpimästä tunnelmasta talvella, porkkanalaatikoista ja lahjapapereista, mutta olen täynnä kaikkea tätä kaaosta ja kuluttamista. Pakkovirret, lahjojen ostaminen niska limassa ja kirjanpitoa korttien lähettyksestä (jos ei sukulaiselta X tullut viime jouluna korttia niin tällä kertaa sinne ei enää lähetetä!). Karsisin pois kaiken kertakäyttöisen ja sotkemisen, sekä stressin ja säätämisen, joka tekee tunnelmasta niin helvetin pakottavan. Lahjat voisi jättää minimiin ja joulumässäilyn siihen rosolliin ja pariin pipariin.

Miten muuten on, oletteko haalineet paljon lahjoja? Tykkäättekö joulusta vai aiheuttaako se suuria inhoja? Entäs jouluruoat, maistuuko?

Ruumiin tuska

2010-12-21T09:41:00.002+02:00

Levitän siveltimellä meikkivoidetta kasvoihini, kello on jotain seitsemän, ja peilistä ei katso takaisin tuttu variksenpelätin vaan joku muu olio. Joku jolla on valtaisat, paksut raajat, pehmeästä taikinamaisesta massasta muodostuneet. Se puristuu kosketuksesta, leviää painauksesta ja hölskyy liikuttaessa. Myös vyötäröni ja rintakehäni ympärillä on samaa kudosta, olen kuin lämmittävää rasvakerrosta kerännyt hylje. Yuk yuk yuk. Antaisin mitä vain jotta voisin kadota näkyvistä, tehdä tekemättömäksi kaiken suuni tekemän synnin.

Ällöttää ja ahdistaa. Sairaalassa on niin tylsää ja ruoka-aikoihin sidottua, että odotan joka ateriaa kuin jotain jännitysnäytelmää. Ulkomaailma ja lomat pelottavat lisää, en tahdo astua ulos sairaalakäytävien ja kovien lakanoiden illuusiosta.. entäs jos menetän hallintani, kontrollini ja syön vain lisää? Eikä mikään estä!

Tahdon kaulapannan. Lukon jääkaappiini ja kokopvä syömättömyysvahdin. Sen minän, joka olin.

Yksi ilta istuimme parin potilaskaverin kanssa sohvapesässä. Silitimme ja lohdutimme toisiamme ahdistuksesta, ruoasta ja muusta maailmasta. Oli ollut punnituspäivä ja kaikkien mieli oli painava, vaikka kuinka oltaisiin tultu tervehtymään ja painoa nostamaan. Ei niin nopeasti, ei niin ylös.. Suru oli samaa kuin kuolleesta luopuessa. Kaksi puhui painotavoitteestaan ja voivottelivat kuinka se oli heidän entisen "terveen minän" elopainon yläpuolella: ja kuinka se ei haittaisi jos se olisi "sitä ja puoli", "niin, sekin kuulostaa jo kamalalta", "tai ajattele jos olisi sitä sellaista", "ei, sitä ja puolikin on jo liikaa!". Sitä tätä. Ja sydämmeeni löi kun olen itse jo sitä ja puoli ja sitä sellaista ja vielä jotain! Sekuntin sadasosassa olin pesästä pudonnut, kuin strutsi räystäspääksyjen halauksessa.

Hetken päästä menin omahuoneeseeni, itkin, itkin, itkin ja halusin huutaa. Koteloiduin kuin toukka päiväpeittooni ja makasin suunnattomassa surussani lattialla. Viillä, punaista, punaista, punaista.. Fyysinen helpotukseni ahdistukseen ja suruun olisi vain parinkymmenen sentin päässä kätkössä. Pidättelin, sillä en saattaisi rikkoa hoitosopimustani olemalla itsetuhoinen, ja sillä verukkeella lentämässä kotiin.

Raahauduin kylpyhuoneeseen lukon taakse, annoin kylmän veden kaatua lavuaarista, työnsin pääni alle ja huusin.

"Ja pahimpia on aamut.."

2010-12-18T09:10:00.000+02:00

Pyörin aamuyöllä sängyssä. Koetan nukahtaa, mutta uneen vaipuminen ei ota onnistuakseen. Iltaisin puristelen läskejäni ja ahdistun, olen levoton, kierin päiväpeitteessä lattialle makaamaan ettei vain sängynjaloista jää lattiaan jälkiä painoni takia. Ahdistusta lukuunottamatta nukahtamisvaikeuksia mulla ei ole, mutta aamuyöt valvon ilman lääkitystäni. Jos unohdan nappulani niin vain harvoin oon onnistunut olemaan heräilemättä tuhat kertaa yössä.

Sairaalassa olen kokopäiväsyömisen jälkeen uupunut, kyllästynyt ja turhautunut: tehtävät suoritettu (lue: ateriat syöty) ja olen turha. Piiloudun sänkyyn aivan liian aikaisin, samahdan ja haluamattani herään taas viideltä aamulla. Päiväsaliin ei saa mennä ennen kuutta, ja olen kyllästynyt. Kotona voisin ottaa omalääkärin määräämää nukahtamislääkettä tai tuhota aamuni mussuttamalla uutisikkunaa katsellessa. Mutta ei sairaalassa, onneksi.

Kaukainen muisto yhä hahmottelee heräämisen johtuvan nälästä, joten vastentahtoisesti hiippailen yön varjoissa luvatta päiväsaliin ja otan ensin omenan (1/3 hedelmäannos), sitten mandariinin (+½ hedelmäannos). Note to self: Hiilarit voittavat nukahtamislääkkeetkin. Läkeroleja taas ei saisi imeskellä sängyssä, sillä nukahdettua suusta valuu lakritsinväristä kuolaa, joka tahmaisesti tahraa petivaatteet.

Tänään aamuyöllä heräsin omaan huutooni - tai kun yöhoitaja rymisti huoneeseeni huhuillen "Kafi mikä hätänä?!" .. Olin vain nähnyt painajaista, ja ääneni oli kai kuulunut koko käytävän läpi.

Your vomit suits your mascara

2010-12-16T09:09:00.002+02:00

Eihän se puoli viikonloppua kotona ollen onnistunut. Ostin kotin minimalisesti kevyitä turvaruokiani, joilla kuvittelin pärjääväni, mutta siivoomattoman asunnon masentava paino ajoi kiskalle ostamaan kevytjäätelöä. Ihan kuin osastoruokailuista, keittelemästäni lesepuurosta ja muusta low cal-sotkuistani ei olisi ollut jo tarpeeksi ahdistusta ilman lisäsekoilua.

Makaan ja syön, aion sabotoida ja heittää pois ruokani, perun, jatkan ja annan ylen. Piirrän pieniä kapeita viivoja käsivarsiin. En jaksa siivota, en pukea, pestä hampaitani. Kämppä on täynnä kissankarvoja ja tiskialtaat astioita, pöydät kynien ja rojun peitossa. Päätän etten jaksa kotona, ja haluan suunnitelmista poiketen tulla jo takaisin osastolle.. pakko.

Sunnuntaiaamuna puhelin soi, ja hoitaja kertoo osastolla riehuvasta mahataudista: kaikkien lomalaisten pitää jäädä toistaiseksi kotiin jos eivät ole saaneet tartuntaa. Muserrun, petyn, änkytän luuriin haluavani jo etukäteen takaisin!! En saa. Akkukin loppuu luurista. Mitä tässä kohtaa pitäisi normaalin ihmisen tuntea tai reagoida? Suuttua? Alitajuisesti, ehkä, suutun itse itselleni. Katkaisen käsijarruni, solmin käteni ja painan kaasua kohti rotkoa.

Käyn kaupassa ostamassa ruisleipää, tonnikalaa, jotain terveellistä "ruokaa" päiväkseni. Mutta hirviö sisälläni haluaa itsetuhoisesti niellä kaiken, toinen syyllistäen kieltää joka nielaisun, ja ajaudun napostelemaan, kakomaan, heittämään ruokaa pois ja raahautumaan taas kioskille. Repeat, repeat, repeat.. Puurosta ruisleipään, sitten mihin vain hiilaripaskaan ja roskaruokaan, tavoitteena vain aiheuttaa suurempi syyllisyyden tunne itselleni. Kumpa vain sattuisi enemmän, ei väliä, olen jo pilalla.

Maanantaina aamupäivällä raahaudun takaisin sairaalalle..

Pretty girls in pretty boxes

2010-12-08T11:24:00.000+02:00

"Suosikki" tapani aloittaa aamu: punnitus. Hoovee, äh, yh, saatanan läskini ja puntarit! Punnitukset tulee yllätyksenä ja sattumanvaraitsesti, jottei ala etukäteen stressaamaan tai huijaamaan. Vanhanaikaiset huijauskeinot on kyllä vähissä, sillä pienessä näytehuoneessa pitää riisuutua vain alushousuisilleen - edes rintaliivejä ei saa pitää päällä. Hoitaja, yleensä opiskelija, merkkaa painon post-it lapulle, jonka jälkeen saat luvan astua pois elektroniselta va'alta pukeutumaan. En tarkkaan tiedä miksi, mutta kaikki sh-polin ja -osaston va'at ovat virtajohto kiinni seinässä, ja ulkonäöltään aika kaukana kotipuntareista. Varmaan jotta tulos on mahd. virheetön.

Kauhukseni painoni oli laskenut vain parisataa grammaa, vaikka turvotus onkin vähentynyt. Halusin sen olevan vähemmän. Tunnen itseni epänonnistujaksi, ahneeksi paskaksi ja ryhävalaaksi koska söin eilen iltapalalla viilin 2dl maidon sijasta ja 1/2 päivän hedelmäannoksestani. 3 hedelmän syöminen per pvä on jokaisen omalla vastuulla, ja itse en ollut tähän asti koskenutkaan pieniin mandariineihin tai royal gala-omeniin. Samoin jos olen voinut valita esim. maitotuotteiden välillä niin olen itsepintaisesti valinnut aina keveimmän vaihtoehdon. Ei viiliä vaan maitoa, ei muroja vaan vähän mysliä, ei real-leipää vaan kaksi näkkäriä. Ehkä en ole silti tehnyt tarpeeksi ja olenkin vain lihonut täällä, jos paino kerta oli lähes sama kuin kotona ahmintapäivien jälkeen! Voi helvetti.

Olen tullut riippuvaiseksi sairaalan numeroleikistä: kellonajoista, punnituksesta, 15 min ulkoiluista, sovituista ruoka-annoksista ja silmissäni juoksevista kaloreista. En (enää) jaksa olla joittenkin anorektikoiden tavoin kova nipottamaan ("Tää ON ENEMMÄN kuin mun annos!", "Me EI OLLA oltu vielä varttia ulkona!"), mutta kyllä tekee pahaa levittää kiltisti margariinia leivän päälle. Kaikkea tökitään, mitataan, verrataan ja kyylätään. Kotona pahaa oloa ja ahdistusta hallitaan kontroloimalla ruokaa, mutta täällä ikioma turvastruktuuri hajotetaan ja opetellaan leikkimään normaalia. Pahaaoloa ei myöskään pääse kompensoimaan, joten siihen vastataan lääkkeillä tai henkilökohtaisilla keskusteluilla.

Mutta oman keittiöva'an tuoma turvan on mulla siirtynyt sairaalan sääntöihin, ja miten koetan tasapainoilla niitten ja oman kontrollikipeyteni kanssa. Tahdon ulos tiettyinä aikoina, voidessani valitsen aina keveimmät vaihtoehdot ja teen kyykkyjä hampaita harjatessani. Pakkomielteistä? Tyhmää? Vain mikrotasolla vaikuttamista? Ehkä... Mutta täytyy, mun vaan täytyy. Sentään koetan pitää vähän low-profilea ja olla inisemättä kaikesta. Esim. eilen nousi kova haloo potilaissa kun ruokakuski ajoi hankeen, mutta muihin ruoka-aikoihin ei suhteutettu lounaan myöhästymistä. Kaikesta täällä yleensä tapellaan ja väännetään kättä, sillä ruoka on (ollut) potilaille koko elämä.

Pelkään jo tulevia lomia, sillä edellinen poikkeusaikaisin viettämäni yö Äidillä ei mennyt hyvin. Kävin eilen koulussa, mutta ahdistumisen takia karkasin kesken kaiken takaisin osaston turviin. Luulin jo kaikkien vastoinkäymisten olevan jo mennyttä, olin niin itsevarma kaiken sujuvuudesta, mutta mokasin. Täällä aikataulut ja yleensä säännöstelyt vain tapahtuvat niin pelkään helvetisti kotia ja täyttä vapautta. Kukaan ei ole tökkimässä, mittaamassa ja kyyläämässä puolestani, vaan joudun sen kamalimman: itseni ja päätöstenteon eteen. Vaikka en tod. rakasta osastolla oloa, vaan ikävöin kotia, kisuja ja ruokavaakaani niin täällä tylsyydessä, kuin koe-eläin laatikossa, on kieronlaista turvaa...

Inside Eating Disorder Inpatient

2010-12-06T15:02:00.001+02:00

Tiedättelö mitä? Kaikki osastohoidon perusasiat löytyy ihan esim. HUS:n sivuilta tai googlettamalla (käypähoito, vuodeosasto jne). En välittäisi kirjoittaa ihan kaikkea kaikesta, sillä en tahdo kenenkään tulkitsevan juttujani äärimmäiseksi totuudeksi ja päättävän omista asioistaan blogini perusteella. Jos osasto tai hoito mietityttää joko itselleen tai tutulleen niin hei, kääntykää ammattilaisten puoleen. Terkkarin, terveyskeskuslääkärin, etc. Blogi on vain mun omia kokemuksia ja tunteita!

Tästä huolimatta aion silti kirjoittaa jotain osaston käytännönrutiineista, sillä muistiin kirjoitettuna ne vähän selkeyttää tarinaani. ;> Alleviivatut jutut on edelliskäyntini jälkeisiä muutoksia, ja saattavat poiketa es. Lapparissa olleista menetelmistä.

Pääjuttuja

hoito on +18v., vapaaehtoista ja kaikille syömishäiriöille
jokaisella potilaalla on oma ruokasuunnitelma riippuen es. energiantarpeesta, painon nostamisesta jne.
omahoitaja, kakkoshoitaja ja jos kumpikaan edellämainituista ei ole vuorossa niin oma vuorohoitaja, jonka kanssa saa keskustella ja pyytää apua
hoitoon sisältyy ravitsemusterapia, lääkäri- ja labrakäynnit ja punnitukset
lääkkeet, ateriat yms. sisältyvät hoitomaksuun

Hoitomuodoista

anoreksiahoito-ohjelma

3-vaiheinen, ja yleensä pitkäkestoinen hoitomalli
mitä paremmin ruokailut, paino yms. korjaantuu niin sitä enemmän etenee vaiheissa, ja saa vapauksia esim. ulkoiluita, lomia, annostella itse ruokansa lautaselle tai nousta pöydästä
neljäntenä pvä ravintoliuos kaikille potilaille ja 2 viikon sisällä isompi ruokalista
oma fysioterapia(?)

bulimiahoito-ohjelma

ei vaiheita
annostellaan itse ruoka, ei ravintoliuoksia, sama "B"-mallinen ruokalista koko hoidon
lyhyempikestoinen, pari viikkoa - ~1k
saa osallistua heti 1-vaiheen keskusteluryhmän, rentoutuksiin, ja retkelle

Yhteisiä sääntöjä & käytäntöjä

itsensä ja toisten satuttaminen, oksentelu, pakkoliikunta yms kiellettyjä.
ulkoilut ja lomat hoitokokouksessa sovitusti (ensin hoitajan kanssa 2x15min/pvä, myöhemmin itsenäisesti, ensin pvä sitten yölomat jne)
yleisissä tiloissa ei saa puhua kiloista, kaloreista yms. samoin ohjaaminen on vain hoitajille, eli potilaat ei puutu toistensa asioihin
yhteisruokailut:

aamupala (8:00), lounas (12:00), välipala (14:15), päivällinen (17:00), iltapala (20:00)
ruokasuunnitelmista ei poiketa, ainoastaan rav. terapeutti tekee muutokset, ja nykyään inhokkiruoat eivät ole sallittuja
hoitaja tarkistaa annoksen ennen lupaa syödä, myös jos on lupa annostella itse
30min aikaa syödä (hoitaja tämän ajan pöydässä mallina), ja 20min jälkeen saa nousta pöydästä jos on valmis

lepohetki 30 min aterioiden jälkeen, jolloin ei saa mennä ulos ja wc:t pidetään lukittuina, arkisin lounaan jälkeen kokoonnutaan yhteistilaan rauhoittumaan
omien huoneiden kylppärit ovat päivisin lukossa, paitsi kl. 19-20, jolloin saa käydä iltasuihkussa.
kännykät, läppärit, netti, omat tavarat ja vaatteet kaikki omasta puolesta
omat ruoat, juomat, purkat, pastillit, lääkkeet ja vihreä tee kiellettyjä, purkkaa saa pyytämällä kansliasta

Muuta

Ruokailuista yms. säännöistä huolimatta osastosta on yritetty tehdä vähän "kotoisampi", eli hoitajat ovat arkivaatteissa, paikasta löytyy tv, pleikkari 1 & 2, lautapelejä, kirjoja, hiukan askartelukamoja, sohvia, lehtiä ja potilaiden oma tee- ja kahvinurkkaus. Huoneet on kuitenkin aika kliinisiä ja minimalistisia, ja paria keskustelu- ja rentoutusryhmää lukuunottamatta hirveästi "ohjelmaa" ei ole.

Pssst, ja en sitten ota mitään vastuuta näitten tietojen muutoksista tai aitoudesta, sillä en ole edes kysynyt mistään lupaa asioiden välittämiseen. Kunnioitan tiedonsuojaa esim. sairaalan start/adv/pro ruokalistoissa, joten plz älkää edes kysykö niitä. Voin vastailla omista kokemuksistani, mutta en tiedosteluihin pitääkö joku huhu paikkaansa. Kyselkää niitä joltain hoitavalta taholta tms. Kuvat on leffasta Vuosi nuoruudestani/Girl, Interrupted

"on which the words 'EAT ME' were beautifully marked in currants"

2010-12-03T21:36:00.002+02:00

"Näytä niitä sun sormia!", hoitaja sanoo iltapalalla. Käännän varovasti kämmentäni ja pöydän päässä vahtiva hoitaja äännähtää nähdessään hitusen margariinia sormenpäissä, ja sanoo "Ens kerralla kun noin käy niin me lisätään rasvaa sun leivälle!" Suljen käteni ja kiitän, nousen astioideni kanssa ja menen huuhtelemaan tiskit astianpesukonetta varten. Veto-ovi auki ja ulos ruokasalista. Kävelen omaan huoneeseeni ja olen omahyväinen omasta oveluudestani taistelussa minä vs. ruoka. Sota saattaa olla jo sairaalalla, mutta syömishäiriöni itsepintaisesti kerää minikroskooppisia erävoittoja taistelussa kaloreita vastaan.

Vaikka ruokailut sujuu nyt helpommin kuin edelliskerralla niin on näkyvät rasvat yhä minulle kuin myrkkyä. Margariini eksyy leivältä lautasenreunaan, sormiin, kämmeneen, kynsien alle, pöydälle, voiveitsen taakse, pöydän tai tuolin alle, huuliin ja hampaisiin. Näin yhä käy vaikka en varta vasten pyri tunkemaan sormiani leipään, leipään, joka on nyt peitelty paksulla viipaleella läskijuustoa.

Minut siirrettiin anoreksian hoito-ohjelmasta bulimiaan, sillä mun ei täydy nostaa painoani, mutta silti ruokalistani muuttui "B" vaihtoehdoksi lyöden läjän rasvoja, juustoja ja leipiä päivääni. Kaikkea ihan liikaa, mutta silti muka vähemmän kuin yhdessä ravintoliuoksessa, jota anoreksiapotilaat joutuvat kiskomaan aterioidensa ohessa. Öh sanoinko anoreksiapotilaat? Hei! On minunkin diagnoosini yhä anoreksia! Tämän kaiken laardin alla, on! On! Ja paskat. Olen täällä kai ainoana normaalipainoisena, vain lyhyen pätkän hoidossa olevana. Ja silti kansa ympärillä kitisee voivoi kun on makeaa, vatsaan koskeen, kamalaa, hyi suklaata ja lastenvanukkaita! Nauran ~~vittuillen~~ kiusaten että jos paino ei ala nousee niin ruokaa tulee vain lisää!

Lopulta en vain kestä olevani kaikista isoin, ihan liian iso itsellenikin, ja menen huoneeseeni ahdistumaan. Reidet ovat heiluvat pullerot kuin kirkonkellot, keskisormeni ja peukaloni eivät kosketa käsivarteni ympärillä, ahterini on loputon ja koko loppukroppa suunnaton. Käyn hakemassa rauhoittavan, haukkaan parvekkeelta kylmää ilmaa, ja haluaisin itkeä tai huutaa ihrani alta. Pukeutuminen suihkun jälkeen ahdistaa: mitä vaatteita saan, ansaitsen tai kehtaan käyttää. Ei tuohon olen liian ruma, tuota käyttääkseni liian iso, kolmas kävisi häpeäni kanssa, mutta ei käy jos joudun punnitukseen ja riisuutumaan. Paha olo, itse aiheutettu, mitäs kun söit!

Huomenna yölomalle Äidin luo ja juhlimaan ystävien kanssa. En tiedä miten syödä ulkona, yrittääkkö nipistellä listasta, entäs jos herkkujen syönti karkaa käsistä? Entäs jos syön eniten, koko ajan tai ahmin liikaa? EI, ei käy. Pakko selvittää päätä, kasvattaa itsekuria, sillä kun pääsen kokonaan kotiin niin en tasan halua olla tämän painoinen ja kokoinen..

New Fat Kid on The Block

2010-12-02T21:51:00.001+02:00

Lupasin kirjoittaa ossapäivistä, olkoot ne miten tylsiä tahansa. Pääasia että saan itse pidettyä jotain päiväkirjaa tämän kertaisesta kokemuksesta, joka monella lailla tulee olemaan hyvn erilainen kuin viimeksi (en ala nyt edes erittelemään millä lailla). Mutta totta tosiaan, mitään hirveän jännittäviä päivät kokovuorokautisella ossalla ei todellakaan ole.

Ensimmäiset fiilikset täällä olosta on ihan hyvät. Ennestään tuttuja potilaita ei ole, ja hyvä niin, sillä ehkäpä edelliskäyntini ihmiset ovat siirtyneet eteenpäin eläämässään. Enkä tod jaksaisi mitään menneitten muistelu -small talkkia. Hoitajien kanssa se ei ole niin paha asia. On mukavaa ja turvallista kun on tuttuja kasvoja, joten omista asioista puhuminen on helpompaa. Olen yllätyksekseni paljon sosiaalisempi, sillä kuvittelin vain mököttäväni huoneessa ja istuvani koneella. Oon vähän tehnyt tuttavuutta toisiin potilaisiin, ja tällä kertaa en tunne olevani se yleistä pahoinvointia levittävä pahanilmanlintu. Mutta hymynaamalla on myös veronsa: väsyttää ja olen läpeni kyllästynyt olemaan kiva-kiva-think-positiiv.

Eli toiseksi olen vain kaatoväsynyt! Ihan totta, en ikinä nuku päikkäreitä, mutta täällä olen kumpanakin päivänä ja silti ihan sumeana väsystä. Ehkä se on suojakeinoni paikan tuomaa stressiä kohtaan, koska "sitä normaalia" ahdistustani ei ole ollut yli äyräiden. Pahanolon tullessa olen vain heittäytynyt kyljelleni makaamaan ja kiskonut viltin korviin. Kuin pulska hylje laiturilla! Tai pienten sinttien keskellä, sillä joo - oon helvetin iso ja muut ei, mutta odotin paljon pahempaa.

Eniten osastoelämä on tylsää. Ei mitään chillailua vaan aika tuntuu pysähtyneeltä. Ainoat toiminnan hetket on se kun heräät, syöt, ulkoilet, syöt, lepäät, syöt, ulkoilet toisen kerran, syöt, syöt, napsit lääkkeesi ja nukut. Voisin kirjoittaa osasto-ohjelmasta sitten myöhemmin kun olen itse tuon omaksunut.. nyt odottelen vain että tylsyyttäni kävisin vaikka nukkumaan.

Isoin miinus täällä on vain uudet säännöt ja hoitokuviot, sillä en pysy oikein tahdissa mukana. Siis uudistukset ehkä on jees, mutta kun jatkuvasti tulee yllätyksiä niin ärsyttää ettei tasantarkkaan tiedä mihin on sitoutunut. Esim. nyt täällä on erikseen anoreksialle ja bulimialle hoitosuunnitelma, ja koska nyt ei ole painonnostotavoitetta niin minut lopulta lykättiin jälkimmäiseen. Voin myöhemmin lyhyesti kertoa eroista, mutta - pointtiini! En tykännyt yllätyksen lyönnistä naamaan kun ruokasuunnitelmaani oltiin silti muutettu aika lailla, ja ilman että olisin tiennyt etukäteen tai saanut pitää kopiota listasta. Onneksi huomen aamulla on ravitsemusterapeutti, jonka kanssa voin neuvotella asiasta, mutta siitä huolimatta jännittää ja pelottaa koska *ei* voi olla varma.. nyt, öitä!

Osastolle

2010-11-30T22:32:00.003+02:00

Oh fuck it. Jos nyt (taas) yritän.

Lähden huomenna kokovuorokautiselle osastolle.. Kuten päiviksellä suosittelivat, omalääkärini puolsi ideaa minulle "ehdottomasti" tarpeellisena. Kahden vuoden takainen joulu samassa paikassa, eri ruumiissa, lähemmäs parikymmentä kiloa pienempänä. Opettelen samaa asiaa: täsmäsyömään ja kestämään ahdistusta.

Tällä kertaa reissu tulee olemaan lyhyempi, onneksi, vain pari viikkoa-kuukausi, ja voisin palata takaisin kotiin kissojen luo plus kouluun. Koetan saada netin toimimaan, jotta voisin jotain vaikka raportoida reissullani..

olkaa nätisti & älkää paleltuko!

~~PS: Pidetään pitkästä aikaa kysymys & vastaus-postaus!~~
Eli jos jokin askarruttaa tai aihetta haluaa ehdottaa niin olkaa hyvä, kertokaa! :> Plus on mullakin jotain tekemistä ossalla kun/jos päivittelen blogia~

Jäätelövainaa

2010-11-27T11:11:00.003+02:00

Kolme iltaa ja vajaat kolme litraa jäätelöä. Hyi saatana. Mikä idiootti tykkää tripla-repeattaa idiotismiaan? No sellainen joka tykkää teloa itseään, ja on menettänyt kaiken toivonsa poistua kotoaan ilman murskahäpeää. Tiivistetään!

Tapaus yksi. Törkeän kallis lähikiska, ja tarkastan hinta-kalorisuhteessa parhaimman vaihtoehdon. Suklaabanaania, eli jotain suunnilleen inhokkilistaltani, mutta kelpaa. Pettymystä, ahdistusta pettymyksen syömisestä ja epäonnista pettymyksen uloskakomista. Ei näin, miksi taas teen tätä itselleni? Minkä takia ansaitsen itseinhoni vain pahentaa nykyistä valasolemustani typerillä kaloreilla ja iltasekoiluilla?
Tapaus kaksi, ja kaksi rasiaa sokeritonta jäätelöä taltuttamaan epäihmismäiset iltamussutukseni. Keinotekoisista raaka-aineista kasattu massa ei pysy lusikoidessa edes kasassa, ja seuraavana päivänä suolistoni toimii kuin kaasupäästöinen vuoristorata. Mahani on kuin odottaisin nelosia, ja en pääse ulos kotoa.
Kolmas kerta, ja tuijottaessani Top Chef: Just Desserts:iä jäätelöhampaani alkaa taas vihlomaan. Lähikiska ja ylikallista kevytjäätelöä plus banaani, mutta tällä kertaa uskallan antaa itselleni syödä nauttien, hitaasti ja pieniä annoksia maistellen. Kevytkama on petollista ja pehmyttä, aamulla roskiksessani on tyhjä paketti.

Fuck this shit. Olen niin nolo, ällö ja nolo. Kumma miten jäde on aina noin iso pahe mulle, mutta suklaasta, karkista, salmiakista, kekseistä, yms. en taas aidosti tykkää. Jos uskaltaisin ostaa kotiin jotain oikeaa, "kunnon", kermasokerijädeä niin ehkä se yksikaksipalloa olisi riittävästi.. Ehkä samoin muunkin ruoan kanssa? Mutta kaupassa kaikkialta kirkuu karseat kalorimäärät, ja kiellot ruoasta nauttimiseen, niin päädyn kotiin mussuttamaan pallon salaattia parin täyttävän leivän sijaan. Huoh. Onneksi ensi vuonna jäätelön hinta nousee stratosfäärisesti niin tuskin raaskin ostaa sitä enää koskaan. :---)

Älä päästä irti / Ota niskasta kii

2010-11-21T12:44:00.004+02:00

Kiitos viime tekstiin tulleista kannustekommenteista. ♥ Rohkaisuista, empatiasta, lohdutuksesta ja perseelle potkimisesta. ;>

Olen yhä tosi sekaisissa tunteissa.. En tiedä mitä tekisin. Vaikka olen taistellut vuosia saadakseni terapiaa niin olen aina ollut huono ottamaan vastaan syömishäiriöhoitoa. Omituisesti ja tavallaan tahdostani riippumatta koska en tarvi/ansaitse/kokonaisvaltaisesti tahdo. En aina todellakaan tiedä mitä tahdon, sillä usko itseeni, tulevaisuuteni ja onnelliseen loppuelämään on aina nollan alapuolella.

Kiitos terapian yms minulla ei ole enää (niin) kiire kuolla, mutta haluaisin yhä laihtua olemattomiin. Olen oppinut uudelleen nauttimaan ja kantamaan vastuuta joistain asioista, mutta samalla haluaisin lakata jaksamasta yrittää ja välittää. Haluan vakuuttaa rakkaitani ja läheisiäni jatkamaan uskoaan minuun, mutta samalla mikään valtakunnan voima ei saa minua vapaaehtoisesti nielemään margariinia leipäni päältä. En kestä elämääni vaikeuksissa, masennuksissa ja kurjuudessa, mutta koen mahdottoman vaikeaksi ottaa vastaan mitään hyvää, sillä tunnen ansaitsevani kaiken pahan. Hoitotiimi päiväosastolla siis taisi olla aivan oikeassa sanoessaan etten oikein pysty vastaanottamaan ohjausta tai yrittämään terveitä asioita vänkäämättä vastaan. Puhumattakaan tsemi-tsemi-hapi-hapi-ryhmähengestä etc blerh! Mutta verrattuna päivikseen kokovuorokautinen osasto tuntuu yhtä isolta kynnykseltä kuin loikka Atlantin yli.

Ja entäs se koulu? Koulu, jonka vihdoin sain aloittaa uudelleen, ihana luokkani ja loppuun käytetyt poissaolovuoteni. Asuntoni, joka edellyttää ettei keskeytä koulua? Lemmikkini ruokkiminen, leikittäminen, jätteiden siivoaminen? Hitaasti elvytetyt kaverisuhteet? Äidin vapaa jouluaatto kolmeen vuoteen? Ahdistaa. Luulenpa että nuo kaikki käytännön askareet saisi vielä suht kivuttomasti järjesteltyä jos menisin osastolle, mutta mieleni murskaantuu palasiksi jo ajatuksesta kertoa kellekään. Voin kuvitella verkkokalvoilleni kaikki ne huokaukset, tyytymättömyys, tenttaus, vähättely, huoli ja vaatimukset. "Antaa tämän olla sitten viimeinen kerta ja nyt alat normaaliksi!" ...mikä ei kuitenkaan kädenkäänteessä toteudu.

Ja se pettymys, hylkäys ja yksinäisyys. Jäljellä vain minä ja läskini.
--

Loppuun jotain hyvää: Sain tänään käytyä suihkussa viikattua viikkokausia pyykkitelineellä olleet rivut kaappeihin, ripustettua eilen pestyt märät pyykit, imuroitua, vaihdettua petivaatteet, lämmitettyä kissoille ruokaa, syötyä kunnon aamupala ja välipalalounas ilman häröilyitä. Oh wow! Super! Go me! Kohta lilaa luomeen ja kaupunkiin näkemään rakasta Poikkistani, yhdessä leffaan & ulos syömään. Tahdon tänä sunnuntaina antaa itselleni luvan olla iloinen. ♥ Ihanaa päivää teillekin!

Itkupotkuhysteriat

2010-11-18T22:59:00.000+02:00

Olin eilen ihan murskana. Kun aloitin päiviksen niin lääkäri puheli "entäs jos olen pidempään kuin 2 viikkoa", mutta maanantain hoitokokouksessa kävi ilmi ettei mulla olisikaan tämän viikon jälkeen edes tilaa koko paikassa. Ärsytti, on juuri alkanut menemään paremmin kun on säännölliset ruoka-ajat, en ole ollut itsetuhoinen tai ahminut, ja vaikeuksista huolimatta kammennut jokaikinen aamu paikalle.

Ei lyöty vielä lukkoon, ennen eilistä. Päiviksen hoitajat ja lääkäri olivat pitäneet palaverin etten mä sovi päiväosastolle. Mun pää lyö tyhjää niistä perusteluista, sillä aloin hirjasti ja lujaa itkemään kauhistuksesta. Henki ja ääni ei kulkenut, nenä täyttyi rä'ästä, kyyneleet samensivat silmät ja olisin halunnut huutaa ja hakata seiniä. Ihan aiheelliset syyt hoitohenkilökunnalla oli, jotain miten olen liian ahdistunut ottaakseni vastaan ohjausta tai leikkiäkseni ryhmässä. Seliseli, epäreilua. Kuulin kaiken vain torumisena: miten paska ihminen ole, ilkeyttään kieroileva, päälle puhuva, toisia huomioimaton, ja pahanolon katkua ympärilleen levittävä kusipää.

Itkin lohduttomasti päiväossan vessassa ja etsin rajusti lohtua pienestä teräystävästäni. Salaa, totta kai. Hoitoporukka koetti ehdotella minulle "alakertaa" eli kokovuorokausiosastoa. Olisi enemmän yksilötukea ja sen sellaista. Mitä läppää! Ai mä. Tällainen normaalipainonen lardiläjä pahimpien luurankojen sekaan, eristymään enemmän koulusta, selittelemään turhaan läheisilleni tilannettani. Mähän kun oon jo ihan normaali kaikkien mielestä, niin hyvän kokoinen sun muuta. Miksi mä siis yhtään mitään ossaa tarttisin? Ja jos selittäisin, saisin ehdotuksen läpi läheisiini, niin todennäköisesti viimeisimmätkin rakkaani nostaisivat kyllästyneinä kytkintä. Ei kukaan vaan jaksa tätä pelleilyäni, koulun vaarantamista ja harmaitten hiusten tuottamista.

Olen paha paha pahin riippumatta miltä kantilta asiaa katsoo..

Pelkoa, inhoa ja päiväosastolla

2010-11-15T23:15:00.006+02:00

Olen syömävammaisten päiväosastolla, nyt toista viikkoa aloittelemassa. Mun piti kertoa asiasta jo viikkoja sitten, mutta en vain kehdannut, joten lykkäsin ja lykkäsin koko asiaa... Entäs jos en menisikään, mähän olen niin lihava. Oltuani aina niin kielteinen kaikkeen osastolle joutumiseen niin häpesin anelusoittoani sairaanhoitajalleni, joka välitti hätäviestin lekurille ja sitä kautta sain lähetteen päivikselle.

Mun piti kirjoittaa aiemmin paremmasta voinnistani päiväkodissa (hehe) "täsmäruokailua" harjoitellen, tietämättömille vähän paikan tarkoituksesta ja maneereista, sekä isosta takapakistani nyt yksin vietettynä viikonloppuna. Olen vain ollut niin uuvuksissa päivien jälkeen etten ole jaksanut kirjoittaa mitään... Se että repii itsensä kuudelta ylös päästäkseen parin tunnin päästä alkavalle aamiaiselle, mussuttaa puuronsa ja lounaansa ja välipalansa toisten vammaisten ja parin sairaanhoitajan seurassa on käynyt minulle työstä. Oikein syöminen ja sen tunteiden kanssa taisteleminen on raskainta mitä tiedän. Olen siis iltaisin ollut vain rikkirättipoikki, jota puoltaa infernaaliset likapyykki- ja tiskikasat.

Minua jatkuvasti vain pelottaa että kaikki ossalla inhoavat minua. Olen ahdistunut ja tuon sen haluamattani liikaa ilmi, olen liian suulas ja suurikokoinen, kömpelö, tökerö ja kaukana perhosten ja päivänkakkaroiden paskomisesta. Olen epäkohtelias toisille joilla on tsempit täysillä: kun en pysty samaan, kun möläytän pahasta olostani, kun oireilen salaa.. En vain tiedä miten olisin kun osastollakin pitää olla niin vieraskorea, eikä saisi levitellä tuskiaan kuin vain sairaanhoitajalle.. niin kuin sujuvasti muka uskaltaisin, pah..

Epävarmuus painaa myös kun sain vähän kommenttia oireilustani, joka on kiellettyä päiviksellä. En tiedä joudunko jo ennen 2 viikon minimiaikaa ennen jo ulos "rikottuani sääntöjä" olemalla "kipeä/oireileva/en tarpeeksi motivoitunut"... poistuin ahdistuneena itkua vääntäen, tunnen olevani maailman paha, synti ja paska, joka vetää myös lähellä olevat turmaan. Tai vahingossa loukkaan.

Haluaisin silti pysyä tuolla, vaikka ahdistus on valtava - kas kumma, koska en voi täyttää tuota aukkoani ruoalla. Kidun pahassa olossani, mutta on sekin parempi kuin mässätä itsensä hengiltä, ja turruttaa pahaa oloaan sapuskalla. Yksin kotona en jaksaisi enää selvitä. Vaikka en olisikaan yksi niistä raukka kärsineistä sieluista, jotka nyt reippaasti tsemppaavat parhaiten vaikkeuksiensa läpi, niin kyllä minäkin yritän. Hävettäähän minua helvetisti olla mestan isoin läski, lihavin, painoni yli normaalirajan (vittusaatana ja tämä parissa kk:ssa!!!!) ja en silti osaa syödä rasvaa leivän päällä.

ps. oh wow, +300 seuraajaa readerissa! Mutta miksi niin vähän aktiivisia kommentteja? Piristäkää iltojani ja jättäkää useammin puumerkkiä jos luette, kiitos! ♥

Reality-horroria televisiossani

2010-11-10T21:15:00.003+02:00

Kaiken mediasta tulevan soopan, mainosten ja TV-viihteen alla unohtaa miten rumaa reality on lavastettuun töllö-todellisuuteen.

Katsoin MTV3:lta "45 minuuttia" ja voin fyysisesti pahoin: tällä kertaa aiheena oli eläinrääkkäys. Muutama karmea tapaus jossa mm. koiraa oli hirtetty parvekkeelta ja toinen perheen kissa ammuttu jalkajousella. Sori jos olen nyt mustavalkea ja asiani sisältää asiavirheitä, mutta c'moon ei nyt nussita pilkkua vaan ajatellaan aivoilla! Kotikissaa. Ammuttu jousella. Kahden kissan omistajana tärisen ymmärtämättömyydestä, järkytyksestä, surusta ja vihasta.

Minun mielestäni, ~~jos~~ KUN ihminen on ravintoketjun huipulla, tai ainakin käyttäytyy kuin maailmanomistaja niin ihmistä seuraa myös tietty vastuu. Kyse ei ole vain moraalista tai etiikasta vaan kylmästä faktasta miten universumi pyörii: syystä/teosta ja seurauksesta. Eli ei yksinkertaisesti pidä elää miten lystää tai maailma kusee takaspäin silmään. Tämän takia itse inhoan yleistä välinpitämättömyyttä ja laiminlyöntiä vaikka sorrun siihen ajoittain itsekin. Ta-daa, olen ihminen. Enkä nyt meinaa vain sortumisia kaikkiin globaaleihin ongelmiin vaan vaan ihan perus viitseliäisyyttä, huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta. Erityisesti tosi depiksenä saatan käyttäytyä tosi tunteettomasti ja loukkaavasti läheisiäni kohtaan, ja se on silti väärin ihansama vaikka olenkin sairas-hullu-ja-kauhee.

Kun pohdin lisää noita televisiosta tulleita aiheita niin raivoni kääntyy yhä enemmän ja enemmän vain itseeni. Tunnen itseni tyhmäksi kun en osaa argumentoida tai väitellä jokaisen mielipiteeni puolesta vaan toimin oman maalaisjärkeni ja tunteitteni varassa. Ahdistaa ajatus monelle kauhujutulle sitä kuitenkin kääntää selkänsä, mutta en varmaan vastustaisi kissantappajien ripustamista kulkusistaan joulukuuseen. :) Hyi, ihmisen kostonhimo on hirveä.

Kumma miten rakastan kaikkea fiktiollista zombi-kauhu-splatteria, mutta tahdon yrjöillä katsoessani ajankohtaisohjelmia tai lukiessani aamu-Metroa. Myös sunnuntaiset iltaruokaostokset lähimmässä K-Kaupassa saa myös mahani sekaisin pahemmin kuin mitkään laksatiivit. En kestä katsoa ruskeita jauhellihapaketteja tai lihasuikaleita, joista lihasuikaleista, joista veret on mustana valuneet paketin pohjalle. Mutta pilkon kyllä ongelmitta tuoretta munuaista tai sydänkuutioita kissoille. Kumma myös miten haluaisin kadota puritaani-vegaani-erakoksi erämaahan, mutta en itke jokaista ahventa jonka päähän olen lyönyt kalikalla. (Tajuttomaksi lyöminenhän oli vain kilttiä kalalle.. ettei möllykkä tunne kun tapetaan, perataan ja paistetaan..)

Adfsdgdgfadh.

Voitteko pahoin katsottuanne uutisia? Muokkaako mielenterveys suhtautumistanne?

PS: allekirjoittanut suosittelee ♥

Eläinoikeusfoorumi: kasvissyönti & veganismi

Onko vihreän oltava kasvissyöjä?

Petterin Keittiössä XI: Läskiäispullat

Video kiled the radio star

2010-11-06T21:45:00.001+02:00

Lupasin kirjoittaa "huomenna", mutta se vähän venyi jälleen.. Tässä on ollut taas kaikkea, ruokaa, depistä, ruokaa, sälää. Mutta olen naputustuulella, no worries. On lauantai-ilta ja TV on päällä. Ihailen Survivors-tyttöjen kapeaa vyötäröä ja laihtuneita ruipelokäsiä, päällä roikkuvaa tunikaa, ja kuvaruudussa vilahtelevia suonia tai rintaluita. Tuntuu perverssiltä katsoa kuinka tositv-kilpailijat takkutukkaisena mättävät sormin palkintoruokaa suihinsa. Lopulta laihavyötäröinen tyttö oksentaa pusikkoon ylensyötyään palkintoruokia. Just näitä esimerkkejä kaipasin..

Oma mahani on pinkeä syödyistä leipä- ja lettukasoista. Mussutan mukavasti pehmeässä sohvanmurkassa, ja haaveilen autiosta saaresta jossain hornankuusessa. Kaverinani totta kai joku julkkisvalmentaja, jolle ruumis olisi rääkkäyskohde ja nälkä tekosyy antaa piiskaa. Tosielämässä en mene ulos edes varttitunnin lenkille koska lenkkeily on tylsää ja monotonista ja hengästyy ja hyi liikuntaa!

Survivors-mies syö pitsaa niin nälissään että kädet tärisee. Sweet. Mulla on joku fiksaatio laihoihin ihmisiin, jotka syö.

Oma mahani on niin iso ja painoni niin korkea ettei vuoden takaista kondistani voisi kuvitellakaan. Normaalipaino on raskaampi taakka kannatettavana kuin mistään muusta synnistä aiheutunut katumus ja pahaolo. Ja silti syön. Vttu. Tahdon survivors-poskipäät, omat poskiluuni takaisin.

Helkavirsiä hyräillen

2010-11-02T23:50:00.001+02:00

Viime kuukausi oli päivitysten puolesta iso FAIL! Ei pidä käydä uudelleen. Tarvitseehan tarina aina jatkoa, ja olen kertaa aina valppaampi jos muotoilen ajatukseni joksikin puoliloogisiksi koosteiksi.. Mutta myönnän, musta on tullut tosi paljon eristyneempi netin suhteen. Tosi vähän liikun missään sosiaalisissa yhteisöissä, viestittimissä tai blogeissa. Joka päivitykseni jälkeen hirvittää aina tulla kurkkaamaan kommentteja, sillä olen aina satavarma jääneeni yksin.

Teen eristäytymistä myös silloin kun menee huonosti. Oikein huonosti, häröilymittapuullani. Olen koko syksyn syönyt, ahminut, rankaissut itseäni ruoalla, sekä tyydyttänyt tylsyyttäni ja pakkomielteitäni ruoalla. En yhä vieläkään uskalla tilata kahvilassa lattea koska maidossa on kaloreita, mutta saatan pinkoa alkuyöstä kiskalle ostamaan Reissumiestä viisinkertaisella hinnalla, ja tuputtaa paketin sokerittoman ketsupin kera kitusiini. Kun pentuna glamourisoin kaikkea bohemia rappioromantiikkaa niin en olisi ikinä kuvitellut itseäni tähän tilaan.

Rehellisesti sanoen en luottanut painoni koskaan uudelleen kohoavan normaalirajaan ja siitä näin reippaasti yli. Ja vähiten tällaisella itsetuhoisella ja epärationaalisella tavalla, sillä aina loppua kohdenhan anorektikon paisuminen kuvitellaan terveeksi, nätiksi ja elämäniloiseksi prosessiksi.. Ja kilinpersus mä olen elämäniloinen!

Läskieni lisäksi päivän kova sana on depressio. Tuntuu vaikealta ja vastemieliseltä okhdata arkirutiinit, koulu, oma ruoannälkäinen ahdistus, koulutyöt, asioiden muistaminen, ja konkreettisesti askeleiden nostaminen maasta. Lääkemuutokseni on kuitenkin vaikuttanut vähän positiivisesti tuntemiseeni, sillä nyt saan itkeä jos itkettää, sekä heittäytyä sponttaaniksi jos jaksan. Kiitos tuon pienen sponttaanin reippauden en ole vielä (ihan) tipahtanut koulusta, ja olen omaksunut uudeksi säännökseni pitää kiinni sovituista menoista. Wow!

Nyt on pakko mennä nukkumaan, jotta sponttaani itseni pakottaminen kouluun toimisi, mutta lupaan kirjoittaa huomenna lisää..!

Crying, while eating

2010-10-17T12:59:00.013+03:00

Koko syksy on ollut ankea, viimeinen kuukausi kaikista pahin. Mikään ei ole yhtään nätimmin siten mun viime maininnan. Terapia ollut kaksi kertaa peruttuna peräkkäin, ja käyttäydyn kuin tuuliajolla oleva päätön kana. En tiedä miten päin olisin, sillä hyvistä asioista huolimatta (koulu, uudet ihmiset, oma kämppä, Poikaystävä) olen apea, ankea ja tosi masentunut. Välinpitämättömyyteni saa ahdistuneena leikkimään ruoan kanssa, mättämään lisää vain tunteakseni itseni huonommaksi, saadakseni tekosyitä runnoa itseäni jälkikäteen. Hetken aikaa olin arjen Sankari jaksaessani kantaa pientä vastuuta ja huolta asioistani, mutta nyt jokainen pikkuaskare on jälleen loputon ponnistus.

Suututtaa olla näin olen lihonut silmittömästi. Lihominen, painonnousu ja läskini tuntuu suurelta syylliseltä että ainoalta järkevältä perustetulta kaikkeen kurjaan. Ensin mun läskit, sitten muut. Oman napani ympärillä kaikelle muulle voi olla väsynyt ja välinpitämätön, mikä objektiivisesti katsottuna on tosi törkeätä muita kohtaan. Kun Poikaystävä tulee vihdoin kylään niin mulla ei ole astioita puhtaana, tavarat pöydillä ja puhtaita, märkiä ja likaisia renttuja sekaisin pyykkitelineessä. Kaiken kukkuraksi annan seinillä roikkua hetken mielijohteessa kyhättyjä (toimimattomia) self remindereita huonommuudestani. A3 papereita punaisilla haukkumateksteillä, ja kun rakkaani lähtee etuajassa pois niin kehtaan ihmetellä ääneen "Onko mun luona ankeaa olla?"

En oikeasti tajua. Olen liian angstinen emokid toimimaan toisin. Osallistun kaverieni syntymäpäiväjuhlille saadakseni leipoa ylirasvaisia ja -sokerisia kakkuja ja pikkuleipiä, enkä piittaa vaikka oma naamani on pullistunut ja ranteet naarmuilla. Haluaisin välittää, olla oikeasti huomaavainen ja säästää minulle tärkeitä ihmisiä vammailuiltani, mutta olen miten kehtaan, ja lopuksi vielä marttyroin kun ihmiset eivät kestä seuraani! Oikeasti.

Mä vittu pystyisin parantamaan ihmissuhteitani olemalla vaan hitusen huomaavaisempi sen sijaan, että hieron ongelmiani epäsuorasti toisten naamaan. Ja mä vielä itken ja ihmettelen jossain terapeutilla tai blogissani miksi ihmiset ei enää jaksa mua. Miksiköhän?! Miksen ole tajunnut aikaisemmin? Haluaisin välittää, haluaisin jaksaa, haluaisin tuntea oikeasti edes haluavani. Koko asiasta, mistään, erityisesti tietenkin vain läskeistäni.

Läskit läskit läskit.
Jos mun ei olisi pakko repiä itseäni kouluun (tai kämppä lähtee alta) niin varmaan suostuisin ottamaan lekurini perjantaina ehdottaman päiväosastopaikan vastaan..
(Otsikon inspiraatio: Klik.)

Joka viikossa on se yksi, karmea päivä

2010-10-07T23:18:00.002+03:00

Herään puoli viisi aamulla. Ei hyvä, ei todellakaan rationaalista nousta ylös jos minulla on kerta lisää lääkkeitäkin aamuheräilyyn. Väsyn turhaan ja tungen itseni täyteen ruokaa kuitenkin. Kuitenkin annoin mennä ja menin vain, vastoin kaikkia sääntöjä, tapoja ja lakeja rahkojen ja tofupaistosten jälkeen kaadan kaurapuuroa kurkkuuni. Vaniliinisokerilla. Vittu siis sokerilla!

Mähän en lisää ruokaani mitään tollasta kaloripommia, lihotusansaa, syötävää läskitysainetta. Ne on sääntöjä joita en kotona murra, sillä sääntöjä ei kuulu murtaa. Säännöt on sitä varten ettei sokeriin kajota, paistinpannua öljytä tai spaghettia keitetä jos oma annos on kyseessä. Mutta puol viis aamulla musta oli aivan loistavaa keitellä kolme kertaa erikseen kaurapuuroa, kaataa ne sisälleni ja yrittää epätoivoisasti taas undo:ata tekojani. Voi kun syöty ruoka poistuisi kehosta samalla kuin teksti katoaa ctrl+Z yhdistelmällä.

Nukkumaan, vääntäydyn taas sikiöasentoon sängyssäni. Haisen, en pese hampaita, nukun pommiin ja en saa itseäni kiiruhtamaan ulos ja kouluun... Painoni on noussut, hyppinyt stratosfääreihin. Häviän taas 6-0 'elämälleni'. Iljettävä paska, miten mä ennen pystyin ja pystyin vain olemaan syömättä tai syömään vähemmän? Tuntuu että olen ihan eri ihmisen, erilaisissa mittasuhteissa.

Onneksi nykyään likaisuus ja jonninjoutavuus ahdistaa minua. Pakko leipoa oatmeal & raisin cookieita luokkalaisen syntymäpäiväksi, imuroida kämppä, hoitaa lemmikit, raahata ruho bussiin ja tunniksi kestämään paljon pidempää iltakurssiani. Sentään en jäänyt tuleen makaamaan ja peittämään suutani paskalla. Tein jotain! Pääsin kuin pääsin edes vähän kouluun, kaupassa käymään, ja syömään fiksuja ruokia illalla. Paljon proteiinia (edamame yms papuja, raejuustoa, rahkaa), hyviä hiilareita (hiivatonta ruisleipää!). Silti ihan liikaa liikaa liikaa, jos aattelisin koko illan yhteissummaa. Kaloreissa siis, johon tilini saldo on sitten kääntäen verrannollinen.... 2€ saldoa yli ensi viikoksi, mutta mahani päättömän iso ja täysi.

Nukkumaan. Taas..

Aina pärjää jos päällepäinkin pärjää

2010-10-04T20:15:00.001+03:00

Faktajuttuja, jotka a) ehkä jää kirjoitusteni lomassa epäselväksi b) ehkä menee unohtumaan minulta, ja en tiedä pitäisikö repiä hermoja ja huolestua. Olen kuntoutuksella vuoden loppuun, mutta istun koulussa etten jäisi täysin yhteiskunnasta eristäytyneeksi kääväksi, saisin arkirytmiä, söisin ruokalassa lounasta (siis mikä ehto tämä on ja kuka tämän keksi??), kursseja suoritetuksi, sosialisointia etc. Olen siellä omaksi ilokseni, en kenenkään läheiseni painostuksen takia, vaikka saankin jatkuvasti painostusta miksen-ole-jo-normaali ja tee-jotain-fiksua-elämälläni.

Edellytyksenä kuntoutumiselle, ts. siis koulunkäynnille, pitäisi olla minulla olla...

jatkuva psykoterapia
kestävä talous
pysyvä asunto pääni päällä

Siinä siis kolme asiaa, jotka näennäisesti onkin arjessani: käyn viikottain terapiassa, ostan ruokaa mitä kaadan suuhuni/roskiin/pönttöön, ja majailen rakastamassani opiskelija-asunnossa kisujeni kanssa. Oikeastihan minulla ei ole rahoiettua terapiaa, ravaan sossun luukulla, ja vuokrasopimukseni on vain määräaikainen marraskuuhun asti. Aaargh!

Noin rumasti sanottuna olen kaulaani myöten kusessa. Mutta istun kuitenkin omaksi ilokseni koulussa, mitä nyt nielen välillä bentsolääkkeitä suuhuni ja karkaan loppupäiväksi kotiin piiloon työskentelyä ja tehtävänantoja. Ei se niin vaarallista, käyttäydynhän opiskelun suhteen niin rakentavasti ja aikuisesti. Mä pärjään hyvin. (Hymyilen päällepäin myös hyvin.) Asiat saattaa olla vinksallaan, mutta niistä on vaikeampi välittää kuin vinksahtaneesta suhteesta itseen, ruumiiseen, ruokaan ja toisiin ihmisiin. Terapeuttini on ihana ihana ihana ja aidosti huolehtiva ottaessaan minua vastaan, vaikka hakemukset kaupunginrahoitukseen yhä jumittaa jossain. Elän tukipäivästä toiseen, ja ryöstän kaupoilta punnitsemalla omenani halvemmalla hinnalla.

Asunnon saan pitää jos taion itselleni yht. puolen vuoden opintopisteet ensi kuuhun mennessä. Kämppäni vuokranantajaa ei oikeasti kiinnosta jos olen saikulla: sairasloma ei ole hyväksyttävä syy lintsata opinnoista. Juu, kenkää tulee jos ei satu olemaan a) intissä b) raskaana, jotka siis on hyväksyttävimpiä syitä kuin lääkärinlausunto! Toistaiseksi olen saanut lääkärinpaperia, opettajia, sossutätiä ja opintotoimistoni vastaavaa herjaamaan asiasta - tuloksetta. Ei nyt auta, ei ei ei! Puhelimiin vastaillaan 'Sen näkee sitten' kun deadline tulee tarkistaa vuokrasopimus ja opiskelusuoritukseni.. Jos joudun lähtemään kodistani niin kakkosvaihtoehtoa ei ole. Mistään.

En kai kestä koko ajatusta kotini menetyksestä, joten en osaa silti stressata asiasta yhtään.. Ehkä uskon kaiken menevän lopulta hyvin, tai olen vinksahtanut suhteestani tulevaisuuteeni, jolta en odota mitään. Ehkä molempia. Näin eriteltynä on kai aika vinksahtunutta että hermoilen enemmän housujeni puristavuudesta, ruispuuron kaloreista ja muusta olennaisemmasta. Tunsin surua ja sääliä vain minusta huolestunutta opintoimistotätiä kohtaan, en itseäni, sillä tässähän minä yhä hengitän ja kehtaan syödäkin. !!! Huh.

Ihanaa olla tunnevammainen näin isoissa ongelmissa. ♥

Jos kouluun halajat palata nyt niin takuulla yllätyt

2010-10-04T12:17:00.002+03:00

Säälittävä-paska-paska paska!

Istun ja itken taas tunnilla koulussa. Koulu (AMK) on aamuisin mun paras ruoska nousemaan ylös, suihkuun ja esittämään elävää oliota, leikkimään sosiaalista ja olemaan irti ruoasta. Silti käryn täällä kuin helvetissä, videotykin varjossa nielen häpeääni ja kipeää vatsassani. Olen eriarvoinen maikkojen silmissä kuin muut ensikertalaiset opiskelijat, kyllähän mun nyt pitäis jo osata, mähän olen jo istunut kerran näillä tunneilla. Eikä kysellä siinä, tai selitellä kun työt on huithapeleen näköisiä. Vaikka en osaa, oikeasti.

Saatoin saada opiskelupaikkani kunniakkaasti heti YO-kirjoitusten jälkeen, mutta se oli silloin syksyllä '07. Olen ollut rampa ja vammainen sairaslomalainen siitä asti, todellisuudessa olen yhä, mutta silti istun täällä ja yritän nk. omaksi parhaakseni.. Mutta eipä armoa, läheisetkin hengittää niskaan kun olishan mun jo aika tehdä jotai! Nii! Eikä vain lööbaa himassa. Alkuperäisluokkalaiseni ovat valmistumassa, karmii vaihtaa heidän kanssa katseitaan käytävillä, moi-moi-vaan..

Olisipa joku kelle jutella. Joku joka ei painostaisi, ymmärtäisi hankaluuteni, ei tuomitsisi ja painostaisi olemaan samanlainen kuin muut. Alkaisi vaikka ihan uudeksi ystäväkseni. Luovalla alalla ihmiset on toistaan lahjakkaampia ja lahjakkaampia, joten täällä itsetunnon murskaamiseksi riittää rinnakkaisopiskelijoiden työt. On hankala lähteä juttelemaan aidosti luontevasti toisille, vaikka ihmisillä olisi samat mielenkiinnot ja vaikuttaisivat ulkoa päin hyvin mukavilta. Ihanaahan se on ettei suoraan syljetä ketään selkään tms., mutta osaan ajatuksissani tuntea ihmisten ylenkatsovat ja ingooraavat eleet. Ja opettajille kyllä se vaan näkyy kuka on valvonut aamuyöhön päätteen äärellä ircaten, ja kuka kurssitöitä pilkunviilaten. Oikeasti olen kateellinen etten itse ole jälkimmäistä ahkeraa ryhmää..

Haluan ystäviä. Rakastan niitä paria sielua, jotka on vuosia mua kestäneet, mutta en haluaisi tuntea itseäni jatkuvasti velalliseksi heille seurastaan. Mun pitäisi kiittää että sain uuden mahiksen aloittaa koulun, pitää turpani kiinni ja tehdä sen veroisesti töitä, mutta puristan yhä tunnilla silmiäni kiinni ja kotona lusikkaa kurkkuuni... Olen lihonut normaalimittoihin, housuni eivät mene kiinni, löyhkään rasvamassassani, ja mielessäni rukoilen muuttuvani näkymättömäksi.

ps, kiitos edelliseen kommentoijille.. vastailen kyllä, en vain heti uskaltanut tulla katsomaan edes blogiani. Tunnenitseni niin irralliseksi ja arvottomaksi täälläkin, joka elogrammaltani aina enemmän ja enemmän..

" I woke up weak today and needing your voice /

2010-09-30T12:11:00.000+03:00

Tyhjä ruutu pelottaa, kärsin huonosta omatunnosta kun oon laiminlyöny täs kuussa niin paljon blogiani. Pakko kirjottaa jonkun pari viikkoa vanhan luonnoksen päälle, muuten tästäkään ei tulisi mitään. Huhuu, lukeeko minua yhä kukaan? Näin epäkiehtovaa ja kompleksista tyttöä, joka vaan sylkee toisinaan nasevia lauseitaan.

Antaisin mitä tahansa jotta olisin jotain. Se sellainen karismaattinen, kaunis, ehdottomasti laiha totta kai, luotettava, mielenkiintoinen ja mielipiteistään tinkimätön hyvä tyyppi, itsevarma ja itsenäinen ihminen. Sillä lailla ettei toisten henkäykset painaisi mua aina kumoon, ettei mua tarttisi aina kannatella pinokkionaruin elontiellä.

Vituttaa ja ahdistaa kaikki kadonnut aika. Syyskuu on jo ohi. Vastahan se alkoi, vastahan oli eka viikonloppu ja puoliväli. Syyskuun alusta mun piti ruveta taas tsemppaamaan. Tsemppistä! Loikkia seinille ja lattioille naamalla teipattu hymyilme, sekä hokea tota niin tekopyhää kannustuskakkaa. =) Dr. Phililläkin on parempia iskulauseita.. ja se on vieläpä myyny niillä miljoonia! Oikeasti en ole edes yrittänyt laihtua, vaikka housut kiristää, kikkailen safkalla, mutta sokeasti mähän suuhuni jäätelöitä, leipiä ja kaloreita. Pidän itseäni kiireessä etten kerkeäisi ajautua ruoalle, mutta sekuntin syömättömyys kostautuu taas kymmenesti kauheammin. Vituttaa kun en enää vaan osaa jättää tekemättä (lue:syömättä) ja juosta maailmaa karkuun ruoatta. Kevyeenä, viimeisiä energioita soluistani raadellen. Kaipaan sitä.

Sen sijasta olen miettinyt voinko olla muulla lailla nätti, hamstrannut muotilehtiä, testaillut kaupoissa kosmetiikkaa, haaveillut talvinilkkureista, nettitilauksista ja omasta simplestä chic tyylistä vanhan teepaita+farkut-yhdistelmäni tilalle. Jokainen luokkani tyttö on niiiiiin nätti! Taiteellisuus paistaa päälle: luovuus ja hyvä maku on jokaisen peruspukeissa. Kukaan ei tietääkseni huoraa nettiin "Päivän asuja":n, vaikka noissa olisi enemmän potenttiaalia kuin 90% suomalaisista "muotiblogeista".

Ensin tunteet, sitten ruoka. Sisään, ulos, reisiin ja vyötärölle. Kuvittelen että syömällä lisää jotain parempaa ja terveellisempää ja hi-fimpää niin alla olevat silavat sulaisi. Yeah right. Koulu ja kaverit on pelastukseni, puhumattakaan terapiasta, silloin sekunteiksi jaksan kammeta itseni elävien kirjoihin, innostua, aktivoitua, inspiroiduttua, ja OCD-mäisesti rystyset veressä hinkata likaa ja pölyä pois kämppäni nurkista.

Kunnes taas tönäisen jotain rappion ON/off-nappulaa ja makaan kurkku ruvella, likaisena, välinpitämättömänä ja yksinäisenä sohvani nurkassa.. haluamatta edes elää. Auttaisipa jokin mua pysymään pystyssä, edes lasisella selkärangalla. Ensi kuussa ei auta enää munata, syyskuu on ollut ohi liian hujauksessa, samantien koko vuosi jos ei lokakuu lyö loppua löysäilyyn ja läskeilyyn.

Kaikesta muusta ajankohtaisesta, lääkemuutoksista, rakkaudesta, taloudesta, ekohippeilystä ja vaikka räteistäkin sitten myöhemmin.. kun saan taas henkeä sanoakseni mitään jäsennellympää ja järkevää. Olo on niin yksinäinen.. onko kukaan yhä siellä?

Annat ensin pirulle pikkusormen..

2010-09-20T00:08:00.000+03:00

Seinillä tanssii näkymättömiä kuvia: vihasta ja väsymyksestä punaisia silmiä, kivettyneitä kasvoja, hahmoja jotka repivät salaiset haavani auki, ja pakottavat juoksemaan karusellin kannoilla. Lujempaa ja lujempaa. Noi seinät litistäää läsnäolollaan, painuu niskaan ja murskaa. Silti mä aina sokeasti juoksen perään aina kun tilaisuus tulee. Tällaista on Entisessä Kodissani. Siksi saatuani uuden opiskelupaikan nostin kytkintä ja vähän äkkiä.

Mussa herää joku masokisti. Kai. Kuvittelen olevani itsetietoinen ja vahva kun käyn kaupassa ennen yökylää Äidin tykönä. Ravaan edestakaisin S-markettia, ja nielen mielessäni ahdistusta kun laskeskelen mihin rahankäyttöön itseisarvoni oikeuttaa.. onko euro liikaa yhdestä annoksesta? kymmenestä grammasta proteiinia? viisi piste seitsemän sorbetista?

Olen yököttävä, syön enemmän puolipakosta kuin mielihalustani. Himoni on ahdistuksen hallintaa, kaikkimullehetinyt -rituaalini ylläpitoa, kiellettyyn koskeminen, tulella leikkiminen.. Pakko maistaa ruokaa, jäätelöä, leipää, juustoa, muroja, jugurttia, kaikkea, edes vähän nuolaista, uudelleen raottaa pakastinta, kaataa loput roskakoriin, tökätä ylimakea sorbettipallo viemäriin, syödä loppuun toistenkin eväät - kunnes jään kiinni ja tulee sanomista. Houkuttelee, salaa..

En vaan tajua käyttäytymistäni.
Olen kuin uhmaikäinen kakara, hädissään ja peloissaan kun ei saa tarpeeksi haleja ja lohdutusta ja tikkareita kallonkutistajalta. Ihmekös väsynyt Äitilintuni on ruvella huomionhakuisesta pelleilystäni. En vaan osaa lopettaa tai pysäyttää näitä rattaita, joitten perässä kipitän. Näen ne edessäni, mutta en pysty joka kerta kasvattamaan tahdonvoimaani kohottamaan jakoavainta kiskojen väliin. Nielen unilääkkeeni pimeään ja jään odottamaan aamujen asfaltti-ihottumaa.

Äitilintu: Mitä sä TAAS SYÖT?
Kafi: Muroja.
Äitilintu: (...) Saanko mä ottaa vähän kokista?
Kafi: ..Eeisit ole enää.
Äitilintu: ?! Ootko sä juonut KOKO 1,5 illan aikana ?!
Kafi: Mm, joo?

(Can't see the weirdness in that... ?)

Sugar Free Diet Mushrooms, Comin' Right Up!

2010-09-06T00:57:00.002+03:00

Tilinsaldo huutaa hoosiannaa. Isoisä ja Mutsi antoivat ruokarahaa, ihan liikaa, mutta kummastakaan summasta ei ole euroakaan. Va'an näyttö vittuuilee kääntäen verrannollisena. :--) Laskut on onneksi maksettu ja kissansafkaa pakastettu, mutta en tiedä mistä keksin ylläpitää ylikallista kevyt- ja light tuotteiden suurkulutustani neljän euron oaisuudella kuun puoliväliin saakka.

Kenen maalaijärkeä vihloo kun elintarvikkeiden versiot ilman lisättyä sokeria ja vähemmällä rasvaprossalla kuitenkin maksavat enemmän? Oikeastihan kevyt tuotteet on usein enemmän käsiteltyjä, pidemmälle prosessoituja jne., vaikka logiikka tuntuisi nurinkuriselta. Siitä voimme syyttää ovelia mainoksia ja pakkauksia, jotka luovat harhamielikuvan Light-ruoan olevan terveellisyytensä lisäksi myös luonnollista. Koska kaikki luonnollinen mielletään terveelliseksi (esim. kärpässienet, om nom) ja toisinpäin!

Todellisuudessa tätä nk. terveellistä, sydänystävällistä jne., ruokaa sorkitaan enemmän. Ajattelen minäkin ettei jugurtti tarvitsisi sitä rasvaa ja sokeria, ja kiroan kun kookaupassa kevytmansikka on 0.03 € "tavismansikkaa" kalliimpi! Törkeetä! Mut jos jaksaisin käyttää omia aivojani niin tajuaisin rasvattomien versioiden olevan ensimmäisenä täysrasvaisten laimennoksia, jolloin samaan makuun tarvitaan lisää sokeria, ja jos ei käytetä sokeria niin aspartaamia, asesulfaami-K, sakariinia, sukraloosia, neotaamia, sakariinia tai syklamaatia. Onneksi en lukenut lukiokemmaa kurssia pidemmälle, muuten maitohylly alkaisi varmaan vainoamaan kuin kulkutauti kaupassa käyntejäni...

Btw, jos kuulutte punaisenlihan boikotoijiin niin katsaiskaa varmuuden vuoksi se rasvaton ja sokeriton jugurttipurkkinne. 90% sisältää liivatetta. Jos se ei häiritse niin kertokaa toki mistä revitte aatteenne.

Kommenttitoive: Teidän light-tuotepolitiikkanne? Käytättääkö joku mieluiten oikeaa voita, määrääkö hinta hankinnat vai ostaisitteko kaikesta aina kevytversiota? Nyt media on pullollaan KAIKKEA ruokalässytystä, ekotrendejä sun muuta, joten kiinnostaisi tosi paljon kuulla mitä valintoja oikeasti tehdään - eikä vain mainosteta naistenlehdissä tai blogeissa.

(Hyvää yötä, kauniita unia *pus*)

Kaikkea paljon ja hyvin liikaa

2010-09-05T13:02:00.001+03:00

Koulussa oon sekaisin innosta ja kauhusta. Ensimmäinen viikko on (uudelleen) tutustumista, auditorioissa istumista, orientaatiota ja valmistautumista seuraaviin vuosiin. Vaikka aloitin jo v.2007, törsäsin vuoden opinto-oikeudestani sairaspoissaololla, niin pääsin takaisin "ykkösluokalle"! Uusi luokka, uusi ammattikorkeakoulujen opetussuunnitelma, sekä puhdas aloitus mulle. Silti jännittää hirveästi, painostan itseäni valmiiksi, istuessani keskellä reippaita (ja kauniita ja laihoja..) huippulahjakkaita. Aloitusryhmiä kun on vain 1kpl/vuosi.

Toisella viikolla muut ryhmäytyvät metsäleirillä, mä makaan hikisenä himassa, levitän persettäni syödä mussuttamalla ja nukun raskaita päiväunia. Olen syönyt niin vitusti, että olen taas normaalipainoissa, sekunneiksi kaikki sh-hankaluuteni on vain kuvitelmia kun keitän toista kattilallista puuroa. Ruhoni tursuu vaatteista, lihasta, läskistäni, kiristää vaatteita ja syventää valheisiin hukkumista. En katso peiliin, vaakaan, uskalla olla rehellinen itselleni ruumiistani. Tuskaksi riittää kosteusvoiteen levitys sääriin.

Ahdistukseni on naamioitunut ruoaksi. Olen varma, sillä ahdistusta on vaikea enää erotella päivistäni koska se hyökkää ja koska ei. Kun ahdistaa niin syön vain jotain, en uskalla tuntea muuta, pakko saada käsille ja suulle ja aivoille jotain muuta tekemistä. Pakkopakkopakko. Tällöin jos pysäytän niin saatan kuin heräten tajuta mitä oon tekemässä. Yks kaks suuhuni ei mahdukaan ruokaa. En halua laittaa sinne palaakaan, jotenkin tiedostamatta tajuan tajuan kuinka koetan kietoa tunteeni ruokaan, ruumiiseen ja vihaamiseen. Mieluiten vihaan ja telomiseen, ja onhan lihotuskin telomista. Miksi en voi aina tajuta tätä?! Pakkopuhuatästäterapiassa. En muuten kestä. Vatsalaukkuni, pirulle myyty sieluni ei kestä. Vannoin tsemppaavani tässä kuussa, joko unohdin koko asian?

Hetkeksi? Joo, unohdin jo. On ollut niin "paljon" muuta mielessä.. Koulu, koti, olemattomat rahavarani, lääkityksen muuttaminen, kylpyhuoneen lattiaremonttini, uudet aikataulut ja päälimmäisenä ne ruoka- ja hiilarimässytykset... nyt varattomana. Rempan takia jo viikko ilman vessaa ja suihkua kotona. Ewww.

Mom said the school is closed today because it's flooded, and there's feces everywhere!

2010-08-22T10:46:00.001+03:00

Se päivä on huomenna. Huomenna eikä ylihuomenna tai ensi viikolla tai parin vuoden poissaolon päästä! Oh no she didn't--! Ei, vaan, kyllä, mulla alkaa koulu huomenna. Mulla! Takaisin kouluun!

En ole koko elokuun aikana kohauttanut olkapäitäni millekään syyslukukauden uutiselle, siis vaikea olettaa kenenkään muunkaan erityisesti hoksaavan kun paluuta arkirutiinin ääreen. Koulussa nyt on käynyt kaikki, kaikkia on jännittänyt, blaa blaa. Sama narina. Mutta kun viimeiset pari vuotta mä oon elänyt täysin ilman tollaista arkirutiinia. Jos on yhtään lukenut blogiani niin tietää mikä minulle on riittänyt: kissoille ruokaa ja hyvähyvä minä kun suihkuun on päivittäin päässyt. Lojuminen on uusi rutiini, kattoon räkiminen talenttini. Kuolletin viimeiset samaistumiseni opiskelupaineisiin ja kasvatin immuniteetin tulevaisuusta stressaamiselle samalla kun totuin elämään uuden alennusryhmäni kera. Olen juuri parisen kymmentä ja virallisesti eläkeläinen. Oh wow. Hyvä vitsi, mutta menee todistusta näyttämällä läpi. Ainoastaan junissa pre-puberteettiset poikulit kurkkivat ihmeissään kun ostan mummolippua konduktööriltä, siis samalla röhkäisen jotain tulleeni botoxista.. Nolottaa.

Ajatus opiskelusta tuntuu yhä kaukaiselta ja absurdilta, hassulta muistojen möhkäleeltä takaraivossani, joka nyt kuplii lapsellista mielenkiintoa ja samalla puristaa kurkkuani kuin hirrellä. Totta kai olisi unelma olla tuolla, unelma-alallani, aktiivisena imeä, tehdä ja luoda kaikkea inspiroivaa ja kiinnostavaa - nyt kun pystyn tuntemaan jotain kiinnostumista. Jos en onnellista loppuelämää niin sentään olen edistynyt "elämässäni" olemaan utelias.

Kuolemakseni kuitenkin pelkään miten helvetissä mun pitäisi jaksaa opiskelumaailmaa, sekä samalla niellä ajatusta etten tulisi jaksaneeksi tehdä super-överi-kaikkea. Jopa ihan lääkärin ja opettajien luvalla! Kunhan jotain. Ainoastaan opiskelija-asuntola hengittää niskaani vaatien opintopisteitä, mikä vetää kaikilta rohkaisuilta ja lohduilta jalat alta, mutta jollain pitää petaa jos makaa..

Susie Bates: What are feces?
Emily Bates: Baby mice.
Susie Bates: Aww.
-- (Richard Kelly: Donnie Darko, 2001)

Wish me luck. ♥

Bargains n' survival missions 01

2010-08-15T18:32:00.000+03:00

Aluksi olin kuin lapsi lelukaupassa. Ei ollu mitään superimpaa kun saada valinnanvapaus ja päätösvalta omista ruoka ostoksista. Ruokameressä oli ikuisuuksiksi kahlattavaa, enkä lainkaan tajunnut suurperheitä jotka sattoivat vain lampsia läpi ja sokeannäköisesti noukkia viikkosatsinsa kerralla. Sitä tätä einestä kiireeseen ja karjalanpiirakkaa jos joskus tekis mieli. Mulle osastolta osastolle siirtyminen oli kuin jotain tasohyppely-peliä, LEVEL UP!, ja hylly eteenpäin jos pystyin päättämään mitä otin tai en ottanut. Eteenpäin kulkeminen ja uuden tutkiminen oli niin jännittävää - toiset ihmiset kaivavat pyhäinjäännöksiä hiekasta tai koetavat löytää syöpään ihmelääkettä. Mä hengailin kaupassa ja tutustuin ravintosisältöihin.

Se siitä naiivista ensirakkaudesta ruokakauppoihin. Pian on romanssit kokonaan romuna kun tuotemeri alkaa ahdistaa päätöksenteon vaikeutuessa. Söisikö oikeaa jugurttia vai superkallista liivatteella ja aspartaamilla boostattua lirua (mutta salee 0,09% vähemmän rasvaa! mitä välii et siin on lehmänaivoi jos maistuu esanssiananakselle!).. Maksaako hunajaa paskasta vai tuntea syylisyyttä vai pohtia miksi arvottaa itsensä maitotuotteiden takia? Niin, ja vaiko, äh, otanko tämän - vai tuon, kun kaikessa on kaikkee, kaikki maksaa, toi ei oo nyt IN in Hollywood, ääh miks leipä on loppu! Kun leivästä tulee sitä leipää niin voi valmistautua markettiralliin. Muu kun ei ole leipää jos se ei ole sitä leipää! Ota vielä seuraa mukaan, ja hätkähdä kun tuttusi huomauttaa sinun istuneen puoli tuntia leipätiskillä. Kokemusta on, ja häpeäkseni tuo ystävällinen huomautus tuli varmaan ~5 sitten tai joskus lukioaikoina, ennen kuin minulla ns. "oli olemassa" (tai ainakaan kenenkään muun tietäen) mitään..... handicappeja toastieni kanssa. :--D Oh bo-hoo!

SURVIVAL MISSION: Mitä sutjakkaammin tehty, maksettu ja poistuttu, a winner is you! Inhota ryysistä ja jonoja, mätiä omenia hevi-osastolla, nousevia hintoja, painavia kasseja ja haisevaa pullonpalautusta... uh, ja mitä ihmisiä ja tapauksia niissä toisinaan näkee ja kokee.. Done w/ briefing, tbc..

Nails For Breakfast, Tacks For Snacks

2010-08-14T12:51:00.001+03:00

Kamala aamu taas takana. Tarvitsi vain nähdä kun eräs nettituttuni camwhorattamassa laihuudellaan, ja oma itseinhoni iski kipinää kuin ilotulite bensatankissa. Sen sijaan että olisin fiksu ja välttelisin kaikin tavoin itseni altistamista tuollaisille 'triggereille' niin päinvastoin: joskus kaipaan sitä että polttaisin näppejäni. Omalle inholle alistumisesta saa kuvotuksen lisäksi jotenkin hyväkstymmän olon itsensä ja maailman kanssa: tämä on juuri sitä mitä olen ansainnutkin, kun en ole pystynyt elämään paremmin.

Vain harvoin syön tahtoni ohitse mitään 'herkkuja' tai 'sorrun kiusauksiin' jos ylensyön. Kiinnitän huomioni ruokaan jos nälkä ei vain lähde tai paikkaan jotain tunnetilaani, esim. ahdistusta tai tyhjyyden tunnetta. Useimmiten purjoankin vain tahdostani, itsetuho-keinona viiltelyn sijasta. Fyysistä kipua lähes yhtä kivaa kun on itsensä nolaaminen, vaikka yleisöä ei olisikaan. Mutta ei omassa kullankauniissa kurjuudessa rämpimiseen mitään estraadia tartteta. Onhan se sellaisenaan jo tarpeeksi haisevaa, likaista, ällöä, rahantuhlausta, hengellä leikkimisä, epäkunnioitusta ravintoa, omaa kehoa ja ruoan laittajaa, sekä afrikanlapsia kohtaan! (Ei että oikeasti piittaisin, tällainen kiittämätön länsimaalainen kun olen!)

Oon ollut ainakin viikon kestoturvonnut ja lihonut Ihanasta Painostani, mahassa on jo visusti aamupalani, mutta siitäkin syyllisyys kaivaa minua. En saisi, läski. En kaipaa yhtään lisää ruokaa, mutta tarvitsen tukalemman olon henkeeni ja mahaani tunkeakseni ahdistusta pois. Tuhoan hapanta ja maailman vähäkalorisinta ruisleipäpakettia saadakseni siis jotain ulos, läträän ketsupilla, paloittelen siivut pienemmiksi suorakulmioiksi, ja terästän vanilja-aromilla tuorejuustoani.

En vetäydy naistenhuoneeseen puuteroimaan nenääni, ja ohessa nappaa kurkkupastillia suuhuni - tekohymyn alle tietenkin. Minun maailmassani lika leviää kaikkialle, rystysistä rikkoutuu iho, imusolmukkeet leuan alla turpoavat, silmät vettyvät, kädet karhenevat, mätä ja reiät poraavat hampaisiini, ja naamani on kuin kroonisesti vesirokkoisella kun pintaverisuonet katkeavat ympäri kasvojani. Puhumattakaan millaista rallia tapahtuu sisäelimissäni, tai että Täti Terpan mukaan sydämmeni pysähtyy joka kerta kun oksennan. Eli joka kerta on mahdollisuus, että saat rytmärin tai kuolet. Kuolla vain tohon yhteen kertaan, ja ei missään idyllisessä paikassa rakkaitten lähellä. Vaan oman yrjösi ja tod näk paskasi, jos jotain tabuja vielä päälle vedät.

"Beauty hurts, baby."
-Oksanen Sofi: Stalinin Lehmät

Näin niitä prinsessoja tehdään. Diana, Victoria, aikansa ikoneja, enkeleitä, kaunottaria, rakkautta ja rajattomasti ylellisyyksiä saaneita. Mitäs nyt vähän kauemmin vaan puuteroineet neniään... Tiskaan, siivoan jälkeni, nielen rauhoittavan ja valun takaisin peiton alle, ihana kisuni lohduttamassa jalkopäässäni. Näytettiinkö Aamiainen Tiffanyllä-leffassa ikinä ruokaa? Tiedän kuvistan kuvista vain holkin, timantit, tupakan ja Audrey Hepburnin kuminauhavyötärön..